Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Seuraa 

Olen 37-vuotias uusperheen äiti. Itselläni on 6-vuotias lapsi edellisestä liitostani. Lapseni asuu luonamme. Miehelläni on 7-vuotiaat kaksoset edellisestä liitostaan. He ovat luonamme joka toinen viikonloppu ja lomilla. Meillä on pian 1 vuotta täyttävä yhteinen lapsi, jota edelleen imetän. Mieheni lapset ja yhteinen lapsemme on saatu raskailla lapsettomuushoidoilla. Emme ole käyttäneet imetyksen aikana ehkäisyä, koska lääkärin mukaan meillä ei ole mahdollisuutta saada lapsia ilman hoitoja ja lisäksi minipillerit eivät sovi minulle.



Nyt pari viikkoa sitten kuitenkin yllätyksekseni huomasin olevani raskaana. Yöunet siinä menivät. Itse olen toki toivonut, että saisimme vielä aikaan toisen yhteisen lapsen, mutta samalla olen tiennyt, että mieheni mielestä lapsilukumme (yht. 4 lasta) on nyt täysi. Mies taipui yhteisen lapsemme hankintaan aikanaan, kun tiesi, miten tärkeää toisen lapsen saaminen minulle olisi.



Joka tapauksessa raskaus oli järkytys, vaikka ehkäisyä emme olekaan käyttäneet. Lapsen saaminen ilman hoitoja piti olla mahdotonta. Eniten huolehdin siitä, miten mieheni suhtautuisi. Ja hänen suhtautumisensa oli odotettu. Hänen mukaansa abortti on ainoa vaihtoehto, koska hän ei enää halua lisää lapsia eikä jaksa enää yhtään vauva-aikaa. Hänen mukaansa uusi lapsi olisi kuolinisku parisuhteellemme. Lisäksi hän pelkää, että vauva olisi vammainen tai vakavasti sairas, kun meillä kuitenkin on jo neljä tervettä lasta. Mieheni ihmettelee, miksi nämä nykyiset lapset eivät riitä minulle. Hän on huolissaan taloudellisesta pärjäämisestämme ja siitä, miten muka mahtuisimme nykyiseen asuntoomme (3 mh, oh k; 102 m2 ) koko katraamme kanssa. Hänen mielestään nykyisten lastenkin kanssa on jo yllin kyllin tekemistä ja vastuuta. Mieheni on tosi hyvä ja rakastava isä lapsilleen ja hyvä puoliso minulle. Hän ikävöi aina lapsiaan, kun nämä ovat äitinsä luona.

Hän vain sanoo, ettei jaksa enää uutta lasta, eikä edes tiedä, mitä hän tällä tarkoittaa...



Olen yrittänyt selittää, että en pysty tekemään aborttia ja tappamaan tätä lasta. En kestä siitä seuraavaa syyllisyyttä ja tuskaa. Totta kai on mahdollista, että tämä raskaus on tuulimunaraskaus tai menee itsestään kesken, mutta itse en pysty raskauden keskeytykseen. Miettisin koko loppuelämäni, millainen tämä lapsi olisi ollut. Miten jaksaisin näiden nykyisten lapsien kanssa henkisesti abortin jälkeen? Toivon, että minulla olisi rohkeutta ja voimia tehdä abortti, jotta voisin tehdä miehelleni mieliksi, mutta en vain pysty aborttiin.



Mieheni mielestä pilaan koko muun perheen elämän, jos pidän tämän vauvan. Itsekin olen tietysti huolissani siitä, että pienin lapsistamme olisi vasta n. 1v 8kk, kun tämä vauva syntyisi. Myös taloudelliset seikat huolestuttavat, vaikka tiedänkin, että selviäisimme. Yhteensä olemme ihan hyvin toimeentulevia. Minun piti mennä hoitovapaalta töihin syksyllä, ja nyt ehtisin olla töissä vain muutaman kuukauden ennen uudelle äitiyslomalle jäämistä. Tämäkin huolettaa.



Osaisitteko neuvoa, mitä minun pitäisi tehdä? Taipua mieheni tahtoon ja tehdä abortti ja pelastaa siten koko muun perheen elämä? Vai pitäisikö vain kuunnella omaa sydäntäni ja olla tekemättä aborttia? Miten jaksaisin uuden raskausajan, kun koko ajan tietäisin ja näkisin, että mieheni ei halua tätä lasta?



Olen tosi epätoivoinen enkä tiedä, mitä tekisin ja miten jaksan.

Kommentit (10)

Että kannat sisälläsi pientä ihmettä =) Kerroit, ettei teidän enää pitänyt saada lasta- lapsihan on siis suuri ihme!



Voimia ja viisautta <3

Ja pakko minunkin vielä kommentoida, että vaikka miehesi on huolissaan parisuhteestanne mikäli teille toinen yhteinen lapsi syntyy, niin enemminkin hänen kannattaisi olla huolissaan siitä, miten käy, jos hän painostaa sinut aborttiin! Itse näkisin tämän niin, että lapsi todella haluaa teille tulla, onhan hän todellinen " ihme" . Naisena sen lisäksi kääntäisin asian niin, että jos lapsen haluan pitää (=en halua aborttia), ja tiedän pystyväni hoitamaan lapset (sinun tapauksessa yhteensä kolme) vaikka ilman miestä, tekisin mielummin niin, kuin kärsisin abortin tuottamasta tuskasta loppuikäni. Paljon voimia!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Oman vuodatukseni viestiketju on ilmeisesti jo vanhentunut, enkä löytänyt sitä enää. Ei se mitään.



Miehelläsi on varmaan shokkireaktio käynnissä, omani kohdalla kävi niin. Anna hänelle aikaa sulatella asiaa. Kirjoittamasi perusteella en osaa kuvitella, että hän hylkäisi teidät, mikäli päätät pitää vauvan.



Kun itselläni oli pahin alkukriisi käynnissä, soitin kaupunkimme tarjoamaan ilmaiseen kriisipuhelimeen. Numeron löysin netistä. Lisäksi soitin kahdesti psykiatriselle sairaanhoitajalle (numeron sain terveyskeskuksesta) ja kävin häntä myös kerran tapaamassa, eikä maksanut mitään. Ei siis riittänyt, että selvitin kriisin mieheni kanssa, vaan myös anoppini katsoi oikeudekseen sanoa sanasensa siihen, että päätin pitää tämän vauvan.



Kuten minulle sanottiin, panen tämän kiertämään: lapsilla on kumma tapa rakastuttaa omat vanhempansa itseensä.

Voi, että tilanteesi kuulostaa tosiaan vaikealta. Toinenhan ei tällaisissa tilanteissa voi toista varsinaisesti neuvoa tai sanoa mitä pitäisi tehdä, mutta tietenkin voi sanoa omia ajatuksia. Itse en kyllä myöskään pystyisi tekemään aborttia. Voisiko miehesi reaktio olla alkajärkytyksestä johtuvaa? Tai tuntuuko, että hän voisi muuttaa käsitystään totuttuaan ajatukseen.



Itsestäni tuntuu, että lapsen saamisessa kuitenkin on isommat asiat kuin tilat ja taloudelliset seikat kyseessä. Noista varmasti selviää, yksi lapsi ei sitä niin olennaisesti muuta.



Mitä teetkin, niin koita olla myös itsellesi uskollinen. Onhan sinun mielipiteesi aivan yhtä tärkeä kuin miehesi ja mietin vain, että jos toimit itseäsi vastaan, niin kuinka paljon joudut tuota itse miettimään elämässäsi.



Yksi vaihtoehto olisi varmasti käsitellä asiaa ulkopuolisen ammattiauttajan kanssa. Voimia sinulle joka tapauksessa.



Elsa 18+5



Abortista voi olla loppuelämällesi surulliset seuraukset, se kummittelee monen sellaisenkin mielessä, joka on sen omasta päätöksestään tehnyt! Ja mitä jos menetät joku päivä miehesi, ja pohdit asioita siltä kantilta, kannattiko oman lapsen elämä uhrata... Uutta elämää et ehkä koskaan enää saa, jos tästä nyt luovut. Ja jokatapauksessa se lapsi on iäksi kuollut, joka abortoidaan - ties kuinka hieno persoona sieltä on tulossa! Ja vaikka olisi vammainenkin, niin on taatusti juuri teille tarkoitettu vauva!!! Kuka kieltäytyisi lottovoitosta, jos sellaisen vastoin todennäköisyyksiä saisi? Ja kuka kieltäytyisi lapsesta, jonka saa, vaikka on luullut, ettei siihen ole mahdollisuuksia... Olet ihan oikealla linjalla, että uusi lapsi on tervetullut vaikeistakin tilanteista huolimatta! Lapsi ei ole parisuhteen tuhoaja, vaan sen luonnollinen seuraus!!



Jaksamista ja voimia kaikkeen! Miehet ei oikein aina ymmärrä näitä elämän luonnollisia juttuja, kun lapsia tulee. Ehkä äidillä on parempi tuntuma tällaiseen...



Tsemppiä!


...silloin se parisuhde varmasti kuolee.

Meillä on viisi lasta ja kuudes tulossa asumme Helsingin keskustassa vanhassa kerrostalossa jossa on noin 89 neliötä kolme makuuhuonetta ,alkovi ja olohuone sekä pieni keittiö. Ostimme asunnon kun menimme 15 vuotta sitten naimisiin joten emme todellakaan varautuneet siihen että meillä olis joskus kuudes lapsi tulossa. Vielä en ole valmis luopumaan kodistamme joten teillä on aivan ruhtinaaliset tilat vauvan tuloon. Tuntuu tosi pahalta että rakastama ihminen käyttäytyy niin tunteettomasti aivan kuin olisit itsestään raskaaksi tullut. Iloitse lapsistasi ja raskaudesta pidä vaan pääsi jos mies lähtee niin olis se joka tapauksessa lähteny, ei ihminen joka rakastaa toista hylkää noin vaan. Mulla on ensimmäisen ja toisen välissä vain vuosi ikäeroa joten kyllä siitä selviytyy ja sulla varmasti isommat haluaa auttaa.



Voimia ja jaksamista Sinulle

Annlinn

Mieheni on steriloitu vuonna 2001, mutta niin vain olen nyt raskaana. Hän latoi pöytään suunnilleen samat arsenaalit kuin sinun miehesi. Meillä on ennestään kaksi lasta: esikoinen lähtee syksyllä kouluun ja kuopus eskariin. Heillä ikäeroa on vajaa 1 v 5 kk. Tuolloin kahden pienen kanssa ensimmäinen vuosi oli rankka, mutta sitten jo helpotti.



Mutta nyt tähän tilanteeseesi, joka on siis melkein kuin omani. Minä päätin pitää yllätysvauvan, koska kyseessä on lapseni, vaikkei vielä olekaan syntynyt. En voisi lastani tappaa. Kuuntele omaa sydäntäsi, äläkä anna miehesi painostaa. Itse olisin selvinnyt erosta, mutta lapseni kuolemasta en.



Meillä tilanne on jo helpottanut ja mieheni on hyväksynyt, että meille tulee vielä kolmas lapsi. (Anoppi ei ole hyväksynyt ja minulla ja hänellä on välit poikki.) Koko raskauden ensimmäinen kolmannes oli kuitenkin yhtä tunteiden vuoristorataa ja ahdistavaa aikaa. Siinä päällä oli vielä raskauskuvotus.



Mikäli olet kiinnostunut, oman napani viestiketju löytyy varmaan vielä vanhasta pinosta otsakkeella " Mieheni sterilointi petti, eikä hän halua tätä lasta" (tai jotakin siihen suuntaan). Ehkä sieltäkin löytäisit lohtusanoja, joita minulle jaettiin, kun niitä kipeästi tarvitsin.



Tsemppiä! Lohduttavaa on tietää, että sattuu näitä muillekin...



Luin kyyneleet silmissä ihania ja kannustavia viestejänne. Oli myös helpottavaa kuulla, että muutkin ovat painiskelleet samanlaisten ongelmien kanssa ja niistä kuitenkin selvinneet. Niinhän se varmasti on, että miehillä näihin yllätysraskauksiin sopeutuminen kestää paljon kauemmin kuin naisilla.



Ensimmäiseksi huolehdin paitsi mieheni tulevasta reaktiosta myös ennen kaikkea siitä, miten ehtisin jatkossa huomioida mahdollisen tulevan vauvan lisäksi nykyistä 1-v kuopustamme, joka vielä on mielestäni aivan vauva sekä omaa 6-vuotiastani, joka tarvitsee myös riittävästi huomiota ja tukea eskarin ja koulunkin kynnyksellä. Kolmen lapsen kanssa tiedän kuitenkin selviäväni. Lisäksi ovat vielä kuitenkin joka toinen viikonloppu ja lomisin mieheni lapset. Varsinkin ruoka- ja iltapesuajat ovat meillä yleensä kaikkien lasten läsnä ollessa aika kiireisiä ja välillä tuntuu siltä kuin olisi tarhan keittiössä ruokaa jakamassa tai liukuhihnalla lapsia pesemässä. Mutta tämäkin helpottaa aikanaan, kun isommat ovat kuitenkin jo 6- ja 7-vuotiaita.



Mieheni on todennut, ettei hänestä ole suurperheen isäksi. Joka toinen viikonloppu ja lomisin hän kuitenkin on jo vuoden verran ollut mielestäni suurperheen isä (kai 4 lasta jo muodostaa suurperheen) ja suoriutunut tästä enemmän kuin hyvin. Hän jaksaa puuhata lasten kanssa vaikka kuinka paljon ja selvästi nauttii siitä. Hän totesikin, että jos hän olisi vähemmän osallistuva isä, jolla olisi kaikkia omia projekteja, uuden lapsen tulo olisi varmasti hänen kannaltaan melkein yhdentekevää. Hän ei kuulemma kuitenkaan osaa olla sivussa ja jättää kaikkea tai edes suurta osaa lapsien kanssa puuhailusta tai kodin töistä minun niskoilleni. Tätä en tietenkään toivokaan.



Mieheni esitti huolensa siitä, miten jäisi aikaa hoitaa parisuhdetta, kun yhteinen aikamme jo nytkin tuntuu olevan aika vähissä. Tämä huoli on tietysti aiheellinen, mutta joka toinen viikonloppu olisimme vain kahden lapsen kanssa, kun oma lapseni on isällään ja mieheni lapset äidillään. Ydinperheissähän lapset ovat aina läsnä ja siitä huolimatta te vanhemmat tunnutte jaksavan hyvin.



Sitten ovat nämä vähemmän tärkeät tila- ja taloudelliset kysymykset. Miten mahduttaa joka toinen viikonloppu 5 lasta kahteen lastenhuoneeseen? Kuopuksemme nukkuu toistaiseksi pinnasängyssä meidän makuuhuoneessamme ja oma lapseni toisessa lastenhuoneessa ja miehen lapset meillä ollessaan toisessa lastenhuoneessa. Olemme joka tapauksessa kaavailleet kerrossänkyjen ostoa molempiin lastenhuoneisiin, mutta vielä pitäisi löytää jatkossa tila tälle uudelle mahdolliselle vauvalle, kunhan hän aikanaan siirtyisi pois meidän makuuhuoneestamme. No, nämä asiat varmasti aikanaan järjestyvät ehkä tässä nykyisessä asunnossammekin, josta en millään haluaisi muuttaa pois. Kotimme on melko uusi ja hyväkuntoinen ja säilytystilaa on onneksi runsaasti.



Tällä hetkellä tämä vauva-asia on kuitenkin meillä melko tabu, kun olemme mieheni kanssa niin eri linjoilla. En tosiaankaan haluaisi abortoida tällaista ihmettä, joka meille on suotu. Toisaalta en haluaisi olla itsekäskään ja tehdä vastoin rakastamani ihmisen tahtoa. Yöuneni ovat viime aikoina olleet vähissä, kun asiat ovat pyörineet mielessä. Sen verran kuitenkin sain tehtyä, että varasin vielä tälle viikolle ajan yksityiselle pariterapeutille, joka ottaa vastaan paikallisella lääkäriasemalla. Minun on pakko saada keskustella asiasta jonkun puolueettoman ja ulkopuolisen ihmisen kanssa.



Enhän tosiaan edes tiedä, sykkiikö sisälläni vielä pienen pieni sydän. Kaikkihan on aina mahdollista tuulimunaraskautta ja keskenmenoa myöten. Näitä en kyllä sittenkään alkujärkytyksien jälkeen toivoisi, koska tuntuu siltä, että jo nyt rakastan pientä mahdollista elämää sisälläni. En ole halunnut kuitenkaan vielä varata aikaa alkuraskauden ultraan. Jotenkin tuntuu, että minulla ei ole lupa hössöttää tästä raskaudesta, kun asia on miehelleni niin vaikea.



Kiitos kuitenkin vielä ihanista viesteistänne ja paljon onnea teille omiin odotuksiinne:) Palaan ehkä vielä kertomaan, mihin ratkaisuun lopulta päädyimme. Aurinkoista kesää teille:)











Tuohon taloudelliseen puoleen tuli mieleen, että sinähän saat saman äitiyspäivärahan kuin edellisestä lapsesta. Vaikka menisit muutamaksi kuukaudeksi töihin, se ei vähennä äitiyspäivärahaasi. Se voidaan myöntää edelleen aikaisempien vuosien tulojen perusteella, koska edellinen lapsi on alle 3 vuotta.

Odotan neljättä lasta, ja voin sanoa, että mieheni on joka kerralla ollut vauvan tulon suhteen negatiivisella kannalla, ainakin sanojensa mukaan. Ensimmäistä olisi halunnut lykätä (vaikka olimme jo 27 v.), toinen oli pelon paikka (sitten vasta jumissa ollaan), kolmas oli järkytys, neljäs ihan yllätys. Muutamassa viikossa tilanne on aina muuttunut ja mies onkin töissä kertonut, että perhe kasvaa, vaikka minä olisin vielä halunnut pitää salaisuutena. Olen sitten aina rivien välistä lukenut, että onnellinen ja ylpeähän se mies on perheestään. Välillä on ollut katkerakin olo, kun emme ole voineet avoimesti yhdessä iloita odotuksesta, mutta hyvä isä ja rakastava sellainen mieheni on aina ollut. Miehillä on monilla tarve pitää takaporttia varuilta, jotta voivat hankalalla hetkellä sanoa, etteivät he isoa perhettä halunneet... Joskus olen kysynyt, kuka lapsistamme on se ylimääräinen. Mieheltä onkin tuollaiset puheet ajan myötä loppuneet :-). Tein miehelleni selväksi jo suhteen alussa, että tärkein haaveeni on kolme lasta, ja neljännen voin pitää unelmana (nythän se onkin toteutumassa!!) ja että aborttia en tee, vaikka mikä vamma olisi. Sitä mieheni on kunnioittanut, vaikka lapsiluvusta on sata ja yksi riitaa käyty. Kai hän on tajunnut, että äitiys on minulle tosiaan tärkeämpi kuin ura. Hän kunnioittaa myös vahvuuttani pitää pääni. Mutta syyllisyyttähän joskus olen tuntenut, kun mies on töistä ja kaikesta väsynyt... Kaikenlaisia tunteita riittää! Onnellisia kuitenkin olemme, ja arvostamme toistemme elämää, omaa ja yhteistä, haaveitamme ja unelmiamme - vaikka myrskyjäkin on.



Toivon, että luotat vaistoosi ja pysyt miehesi edessä varmana ja vahvana uudesta vauvasta. Halaus!

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat