Vierailija


En jaksa olla kotona. Täällä ei ole mitään kivaa. Esikoinen on uhmaiässä, välillä tuntuu että oikein inhoan sitä kun sen silmissä vilkahtaa ilkeys. Saako lastaan inhota? Esikoisen aamut alkavat aina kiukuttelulla ja minun paha tuuleni kestää sitten koko päivän. En jaksa kuunnella sen juttuja, en jaksa kun se hajottaa kaikki lelut eikä leiki niillä, en jaksa kun se sotkee kaikki paikat, en jaksa kun se heiluu ja huutaa jatkuvasti. Inhoan siivoamista, inhoan ruuanlaittoa, inhoan pyykkäämistä, inhoan kaikkia kotihommia. Vauva sentään on ihan helppo, mutta eipä senkään olemassaolosta ehdi nauttia. Miten ihmeessä jaksan pimahtamatta äitiysloman loppuun?

Kommentit (19)

... tai ainakin osaksi myös tämän takia.



Mies ei ole koti-isätyyppi enkä minä kotiäitityyppi.



Mietin, että miksi pidetään söpöinä avuttomia vauvoja mutta yhtä avuttomia vanhuksia ei ihastella.



Kotiäitinä voisi toimia sekä vauvojen että vanhusten hoitajana. Kummatkaan eivät tajua asioita kovin hyvin, vaipat pitää vaihtaa ja syöttää ja ulkona lykkiä vaunuissa. Ah onnea.



Tämä oli siis ironiaa... mutta oikeasti huomasin itsestäni, etten minäkään viihtynyt lapsen kanssa kotona kovin kauan. Toimintakuntoisena ihmisenä sitä tarvitsi välillä aikuista, jonka kanssa keskustella.

Päiviä laskin, että pääsin takaisin töihin, oli tosi syvältä esikoisen kanssa, jota silloin myös ajattelin vihaavani. Jokainen päivä oli kuin rangaistus. Palasin molempien lasten jälkeen töihin heti äitiysloman jälkeen, ja vaikka rankkaa on ollut, päivääkään en ole töihinpaluuta katunut.



Ymmärrän sua ap todella hyvin, itse elin just noissa tunteissa omat äitiyslomani. Ja silti rakastan lapsiani, enkä ikinä vaihtaisi heitä pois. Kyllä se siitä, hankala meillä esikoinen on vieläkin, mutten enää ajattele vihaavani häntä koskaan, ja vähitellen on särmät vähän hioutuneetkin. Ja kun kuopuskin on jo 2, näkyy tunnelin päässä jo valoakin...



Tsemppiä!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Mulla kanssa 2 lasta, ykkönen 2v. ja vauva 3kk - isompi sotkee, huutaa, rikkoo, hakkaa vauvaa jne. ja jos jonnekin lähtee, niin juoksee karkuun, huutaa julkisissa jne. Ja vaikka vauva onkin ihana, niin välillä sekään ei nuku eikä syö jne.



Nyt taas mies pari päivää vapaalla, ja vie tuota riiviötä ulos ja vauva nukkuu rauhallisesti.



Onko sulla vapaita hetkiä? Pääsetkö tuulettumaan - vaikka yksin ulos joskus?



Saatko jotain rytmiä päivään? Esikoinen ulos ja vauva nukkumaan samaan aikaan? Antaa ainakin mulle pienen hengähdystauon päivään.

Hetken aikaa olin kotiäitinä, kahdelle lapselleni ja voin käsi sydämellä nyt sanoa, että täihin palattuani olen sata kertaa iloisempi, jaksavampi ja parempi äiti.



Kotiäitiys vain ei ole kaikkia varten. Nuorimmaisella on aivan järjetön uhmaikä ja se ilmenee lähinnä kiukutteluna meitä vanhempia kohtaan, ei hoidossa tms. On aivan uskomattoman raskasta olla kotona 24/7 alatai kitisevän ja vaativan lapsen kanssa, jolle ei mikään passaa.



Nyt kun töissä käyn, niin jaksan tuota kiukuttelua ja uhmaakin kuunnella aivan erilailla. Uskokaa jo, ei se kokopäiväinen kotiäitiys ole kaikkia varten, eikä se silti vähennä yhtään sitä tosiasiaa, etteivätkö ne omat lapset olisi kuitenkin kaikkein rakkaimpia.

Oli ihmisiä joiden kanssa jutella ja sellaista tekemistä, mistä pidän. Täällä kotona ei ole. En kadu lapsia, mutta odotan jo nyt että pääsen takaisin normaalielämään.

ap

kotihommia, ja mulla on kavereita. Kyläillään ja retkeillään myös paljon. Ihanaa, kun ei ole kiirettä eikä aikatauluja. Ja kivaa, kun ei tarvitse potea mitään huonoa omaatuntoa omista menoista, kun on enimmän aikaa kuitenkin lapsen kanssa.

nyt jo 5 ja 3.



Minä olen tehnyt osa-aikaisesti töitä koko ajan, kotona tosin, omassa työhuoneessa. Se on ollut meidän perheen pelastus, kun olen saanut välillä tehdä omiani - yleensä lasten nukkuessa, välillä iltaisin tai sitten olen palkannut kotiin hoitajan, jopa kokonaiseksi päiväksi.





Paljon iloa jostain kyläilyistä, kun koko ajan saa juosta kakaran perässä ja kieltää jostakin, lopulta kannetaan se autoon huutavana. Tai sitten istun toisessa huoneessa imettämässä. Joo, tiedän että teen asioista itselleni vaikeampia kuin ne onkaan, mutta juuri tänään en näe kyllä mitään positiivista missään.

ap

Olen nyt ollut pari päivää kotona, kun lapsi kipeänä ja toinen vaan istuu telkkarin, tai tiestikan ääressä ja valittaa, kun ei ole mitään tekemistä. Toinen nuohoaa sylissä aamusta iltaan ja mitään en saa tehdä rauhassa.

Mitään ei jaksa tehdä, mikään ei kiinnosta ja kun jotain keksii, niin sekin on tyhmää ja tylsää ja väärään aikaan.

Pikku kakkonen tuli ja pelasti. Ei kaikki päivät ole tällaisia, eikä edes koko päivä ole tänäänkään ollut tällaista. Välillä vaan menee usko ja toivokin tähän touhuun ja tuntuu ettei mistään tule mitään. Minun hermot menee erityisesti silloin, kun oma rakas lapseni on tahallaan ilkeä ja pahansuopa. Eihän sellaista haluaisi omasta lapsestaan. Tämä purkaus lähti liikkeelle itse asiassa siitä, että on ollut siivouspäivä (ja inhoan siivoamista vaikka miten yrittäisin " asennoitua" ) ja siihen on mahtunut vaikka minkälaista huutoa ja hampaiden kiristelyä, viimeinen pisara oli kun esikoinen kävi mätkäisemässä vauvaa legolla päähän niin että se heräsi, juuri ilmavaivoissa vääntelehtivä vauva oli nukahtanut sikeästi.



Rauhoituttuanikin olen sitä mieltä, että jos saisin tehdä vaikka osa-aikaisestikin töitä, minun hermoni olisivat paljon paremmassa kunnossa. Kotona on paljon stressaavampaa, ainakin tällä hetkellä ja tällaisina päivinä.



ap

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat