Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Seuraa 

Olemme olleet yhdessä kymmenen vuotta, joista naimisissa viisi. Meillä on yksi lapsi. Suhteessamme on ollut ongelma jos toinenkin, mutta kaikesta olemme yhdessä selvinneet. Ainakin tähän asti.



Kulunut vuosikaan ei ole ollut ongelmaton - mieheni yrittää saada omaa yritystä jaloilleen ja tekee töitä - pääasiassa kotoa käsin - myös iltaisin ja viikonloppuisin. Olemme muuttaneet uudelle paikkakunnalle kaksi vuotta sitten, eikä miehelläni ole täällä ystäviä. Meillä on liian vähän kahdenkeskistä aikaa, mikä on johtanut siihen, että myös puhumme liian vähän toisillemme.



Kolmen viikon sisällä mieheni on tehnyt kolme työreissua entiseen kotikaupunkiimme 350 kilometrin päähän. Viime viikolla mieheni oli jotenkin etäinen ja kysyin häneltä lauantaina (sähköpostitse, mieheni oli viimeisellä mainituista kolmesta matkasta), että onko hänellä siellä muutakin kuin työtä. Mieheni soitti sunnuntaina, että pitäisi varmaan jutella...



Oli tavannut kolme viikkoa sitten työasioissa naisen, jonka kanssa on hyvä olla ja mukava puhua. Eivät ole harrastaneet seksiä. Nainen on vapaa ja lapseton, miestäni pari vuotta vanhempi eli reilusti yli kolmenkymmenen.



Nyt mieheni ei tiedä mitä haluaa ja kenen kanssa. Hänen mielestään suhteessamme ei ole mitään yksittäistä ongelmaa, lähinnä häntä tuntuu vaivaavan puhumattomuutemme. Eikä hän edes yritä väittää, ettei rakastaisi minua enää. Kuitenkin tämä toinen nainen vetää häntä puoleensa - mieheni väittää tuntevansa naisen todella hyvin (!) kolmen viikon tuttavuuden jälkeen. Ensimmäisissä keskusteluissa oli valmis muuttamaan naisen luo, mutta on nyt hieman perunut niitä puheita.



Kävimme eilen yhdessä kriisikeskuksessa. Minä löin omat korttini pöytään. Rakastan miestäni, en halua erota, mielestäni kaikkia kiviä ei ole käännetty tämän avioliiton vuoksi, olisi hätiköityä erota.



Mies haluaa mietintäaikaa. Olen sen valmis hänelle antamaan.



Onko kenelläkään kokemuksia vastaavasta tilanteesta? Voisiko mies todella olla niin hölmö, että vaihtaisi vaimon ja lapsen kolmen viikon tuttavuuteen? Olenko itse hölmö, kun en halua luovuttaa, vaan kuvittelen, että suhteellamme voisi vielä olla tulevaisuutta? Miksi nainen haluaa varatun miehen (ei ole koskaan ollut naimisissa, pisimmät suhteet kestäneet kolmisen vuotta - oma analyysini on, että nainen ei lopulta kuitenkaan osaa sitoutua, koska hänen suhteensa eivät näytä jatkuvan enää symbioosivaiheen päättymisen jälkeen)?



En todellakaan osannut odottaa tätä tilannetta. Ongelmamme eivät mielestäni ole olleet niin suuria, että avioeroa olisi tarvinnut nostaa pöydälle. Olo on epäuskoinen.

Kommentit (8)

Omituista, mutta vähitellen tähän tilanteeseen alkaa tottua. Enää en ajattele asiaa koko ajan, eikä se satu niin paljon, ettei voisi hengittää. Päätin jopa kaikesta huolimatta lähteä aiemmin sovitulle matkalle ystäväni kanssa, vaikka viime hetkeen saakka mietinkin uskallanko lähteä (sekä fyysistä että psyykkistä jaksamistani ajattelin). Palasin reissusta eilen ja vaikka se ei elämäni hilpeimpiä matkoja ollutkaan, oli varmasti hyväksi ottaa välillä etäisyyttä tilanteeseen.



Mies sanoi, että hänellä oli ollut minua ikävä (matkan aikana siis). Ja sanoi olevansa enemmän jäämisen kuin lähdön kannalla. Ei kuitenkaan siis ole päättänyt asiaa. On hän asioita selvästi ajatellut ja ehtinyt jo muuttaa näkemyksiäänkin - kolme viikkoa sitten hän ei nähnyt suhteessamme oikeastaan mitään hyvää.



Kuten aiemmin kirjoitin päätimme ottaa aikalisän asiassa ja viettää aikaa erilläänkin. Töitten ym. käytännön asioiden vuoksi erillään oloa ei ole vielä edes ehditty aloittaa. Minua hieman mietityttää kuinka se mahtaa käytännössä toimia. Mies varmaan tapailee toista naista silloin tiiviimmin kuin nyt (olisivat silloin samalla paikkakunnalla). Unohdunko minä siinä sitten saman tien? Nyt ehkä oli ikävä, mutta entä sitten?



Toisaalta välillä mietin itsekin, että olisiko avioliitto kuitenkin parempi lopettaa. Onhan miehessä erinäisiä ikäviäkin puolia. Uskon, että jos teemme molemmat paljon töitä, on meillä mahdollista saada oikeasti toimiva ja tyydyttävä parisuhde. Mutta vaatiiko se kuitenkin niin paljon muutoksia ja panostusta, että olisi jo helpompi aloittaa puhtaalta pöydältä jonkun toisen kanssa...? En tiedä.



Doreenille vielä: samanlaisia keskusteluja (kuinka se mitä meillä on, on merkittävämpää kuin ihastukset) meilläkin käytiin, varsinkin pari vuotta sitten kun pari ystäväpariskuntaa eli läpi tätä samaa tilannetta (toiset erosivat, toiset ovat taas onnellisia yhdessä). Puhuttiin kuinka tärkeää on muistaa, että rakastuminen menee aina ohi ja arki on edessä jokaisen ihmisen kanssa. En olisi uskonut silloin - enkä vielä kaksi kuukautta sitten - että nyt ollaan tässä tilanteessa. Nykytilanne on kuitenkin enemmän miehen kehityskriisi (ja hänkin sen nyt myöntää) kuin osoitus parisuhteemme heikkoudesta (vaikka suhteestakin korjattavaa löytyy, varsinkin kun sitä on nyt myltätty pohjamutia myöten läpi). Tarkoitus ei ole epäillä teidän suhteenne kantavuutta - päinvastoin, haluan yhä uskoa siihen, että on olemassa toimivia, onnellisia parisuhteita - ainoastaan muistuttaa, itseänikin, siitä kliseestä, että parisuhde vaatii jatkuvaa huolenpitoa. Seuraavalla kerralla - oli se sitten uusi yritys mieheni kanssa tai joku muu - yritän itse pitää tämän paremmin mielessä :)







Viestisi tuli tarpeeseen :) Välillä sattuu ja tuntuu pahalle, varsinkin kun ajattelen sitä toista naista ja sitä, että mieheni ei pysty päättämään mitä haluaa. Ja todellakin tekisi mieli luovuttaa. Mutta toisaalta tiedän, että jos en yrittäisi kaikkea mikä tehtävissä on, miettisin loppuelämäni olisiko jotakin voinut tehdä toisin. Yksin en tietenkään voi pitää avioliittoamme kasassa, enkä haluakaan, mutta ainakin voin sitten sanoa itselleni, että yritin. Viestisi antoi uskoa siihen, että tämä on oikea tapa käsitellä asiaa. Ikävä tietenkin saada vahvistusta omille ajatuksille siitä että toinen on vastaavassa tilanteessa valinnut toisin ja katuu sitä :(

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

On niin paha olo sinun puolesta! Minulla on ollut vähän vastaavanlainen tilanne. Suhteemme kesti 10 vuotta, joista 5 vuotta olimme naimissa. Vuosi ennen avioeroamme miehelläni oli suhde (joskin aika lyhyt.. kait!) toiseen naiseen. Oli valtavan ihastunut tähän naiseen. Arvelin kyllä jotain sellaista, mutta mieheni ei kertonut minulle asiasta. Tapasin vuoden päästä suhteen loppumisesta ko naisen, joka kertoi minulle, ettei hänen ja mieheni suhteesta tullut mitään, koska mieheni rakasti minua niin paljon, ja vain minua.



Meidän avioliitto kuitenkin päätyi eroon. Oli ongelmia muitakin ja loppujen lopuksi olin niin väsynyt ja loukkaantunut, että hain eroa. Jälkikäteen olen katunut eroani. Olisi pitänyt ANTAA AJAN KULUA. Tilanteen rauhoittua ja koittaa olla kärsivällinen ja hakea apua pariterapiasta. Minä olin niin loukkaantunut, etten kyennyt antamaan enää mahdollisuutta avioliitollemme. Kun aikaa kului, näin myös omat virheeni, lakkasin syyttämästä suhteemme ongelmista pelkästään miestäni ja kaduin syvästi eroani. Kadun edelleen...



Tiedän, ettei tosiaankaan ole helppoa yrittää antaa ajan näyttää, mitä asioista tulee. Minun mieheni olisi kaiketi tarvinnut myöskin aikaa harkita ja saada itsensä tasapainoon, mutta minä en sitä sallinnut. En vaan pystynyt. Tämän hetkisillä eväillä pystyisin kylläkin, mutta silloin ei eväät riittänyt.



Pitkä suhde on mielestäni säilyttämisen arvoinen ja totta on se, että onglemia tulee jokaisessa suhteessa. Vaikeita ja kipeitä. Jos sinusta tuntuu, että jaksat tässä tilanteessa odottaa, tee se. Laita kuitenkin itsellesi aikaraja, missä mittasi tulee täyteen. Tämä sen takia, etten polta itseäsi ihan loppuun ja säilytät itsekunnioituksesi. Jos miehesi näkee, että " elät omaa elämääsi" , sinusta tulee jälleen erittäin mielenkiintoinen ja tavoiteltava ja se voi pelastaa hänet ihastuksen pauloista. Rakkaus on syvempää kuin ihastus. Ihastus menee ohi, rakkaus kestää. Uskalla luottaa siihen ja panosta nyt itseesi ja omaan jaksamiseesi. Hellitä otteesta mieheen, anna hänen " mennä" , ja tulet varmasti näkemään, että hän palaa luoksesi :)



Kannattaa ajatella, että tällainen tilanne toteutuu JOKA suhteessa, aivan varmasti. Joissain suhteissa siitä kerrotaan (kuten teillä), joissain vaietaan. Mutta ei ole olemassa pitkää suhdetta jossa välillä ei olisi ulkopuolisia ihastuksia. Lisäksi joka suhteessa on vaikeita aikoja, jolloin toista tai kumpaakaan ei huvita. Miehelläsi on selvästi kriisi, ongelmia yrityksen kanssa jne. Ehkä lapsen saannin elämänmuutos kolhataa nyt? Ehkä ulkopuoliselle oli helpompi puhua ja saada ymmärrystä (ja tunne siitä miten he ymmärtävät täydellisetsi toisiansa) kuin vaimolle, joka jakaa samat ongelmat? Kysymys on, mitä teette nyt. Aikalisä on hyvä idea (no en minäkään ehkä kahta vuotta antaisi anteeksi, lapsenkaan takia). Kannustaisin teitä molempia nöyrtymään, ja antamaan ajan laimentaa ihastuksen, vihan, mustasukkaisuuden jne huonot tunteet ja jatkamaan yhdessä jo lapsenkin vuoksi. Yksinhuoltajan arki ei minua ainakaan houkutellut.

Vastaan siitä näkökulmasta, kun itse olin lyhyen ihastumisen perusteella valmis eroamaan miehestäni ja lapsestani ja jättämään kaiken vain saadakseni olla tämän ihanan uuden miehen kanssa. Tosiasiat ovat, että miehesi on todella ihastunut, on vaikea uskoa että seksiä ei olisi ollut, uskon ennemminkin että miehesi yrittää suojella sinua. Tällä toisella naisella ei ole mitään menetettävää, ainoastaan voitettavaa. Itse olin siinä tilanteessa, että perheen pelasti se, että tämä uusi ihastus oli itse juuri eronnut ja siinä tilanteessa että ei halunnut aiheuttaa uutta eroa: hän pakotti minut pysymään perheeni luona.



Teidän kannattaa miettiä yhdessä:

*voisitko antaa miehellesi anteeksi ja varsinkin antaa anteeksi sen, jos hän muuttaisi koeajaksi tämän uuden naisen luo ja katsoisi mitä haluaa lopulta tehdä. Luulisin, että yhteen muuttaminen hyvin pian paljastaisi miten hiellä arki sujuu yhdessä ja mies varmaan huomaa jonkun ajan (viimeistään 2 vuotta) kuluttua että tämä uusi ei ole vanhaa parempi.

*olisiko mies onnellinen kun hänen omallatunnollaan olisi avioeron kokemaan joutunut lapsi. miltä tuntuu uusi suhde kun on lapsi edellisestä suhteesta?

*yhdessä viihtyminen on tahdon asia. jos mies todella yrittäisi näkeä sinut hyvänä, niin siten myös alkaisi tuntua siltä, varsinkin jos suhteessanne ei ollut mitään vikaa.

*arki tulee vastaan joka suhteessa, myös uudessa

*muistelkaa miten rakastuneita (toivottavasti) olitte suhteenne alussa. voittaako tämä uusi rakkaus sen tunteen? jos ei, niin sitten mies vain häviää koska menettää myös lapsen.



Ainakin tällaisia asioita mietin itse pohtiessani avioeroa.

Mielenkiintoinen näkökulma. Tosin suoralta kädeltä voin torjua ajatuksen siitä, että voisin sivusta katsoa ja odottaa kuinka mieheni leikkii kotia toisen naisen kanssa pari vuotta. Jos hän haluaa lähteä, hän saa lähteä, mutta minä en jää siinä tapauksessa mahdollista paluuta odottamaan, vaan ryhdyn rakentamaan omaa elämääni eteenpäin.



Välillä tekisi minullakin heittää hanskat tiskiin ja mies pihalle. Menköön. Tulee uusia. Tulee parempia. Mutta sitten taas kuitenkin... hänen kanssaan minä halusin elämäni elää. Eikä se halu ole kuollut.



Olemme päättäneet ottaa aikalisän ja miettä yhdessä ja erikseen mitä haluamme, mitä olemme valmiita tekemään ja mistä valmiita luopumaan. Päätös tehdään sitten joskus myöhemmin.



Hyviä (ja huonoja) neuvoja ja ehdotuksia otetaan edelleen vastaan :)

Ei se ihan noinkaan mene. Kyllähän toki jokaisessa pitkässä suhteessa ona ihastuksia kuten elämässä aina, ihastukset voivat olla ihan samaa sukupuoltaoleviakin, siis että tuntee toisessa jotakin yhteistä, en tarkoita rakkausmielessä ja mitään seksuaalisuutta, jota tulee sitäkin aivan varmasti, mutta en jaksa uskoa että jokaisessa suhteessa tässä mittakaavassa käydään ongelmaa läpi, se on liikaa yleistettyä että jokaisessa suhteessa...

Alkuperäiselle voimia ja toivottavasti miehesi tajuaa avata silmänsä ja muistella teidän ensi hetkiä, sitä yhteistä huumaa ja antaa sen viedä voiton.

Me olemme oman mieheni kanssa keskustelleet tästä aiheesta paljon, kuinka sitä varmasti kokee ihastuksen piston rinnassaan, mutta kuinka sitä osaisi silloin järkeillä ja miettiä sitä meidän alkutaivaltaan ja sitä ihastusta, joka muuttui rakkaudeksi ja mistä kaikki sai alkunsa ja siihen lisätä vielä nykytilanne, mitä olemme kahdestaan saaneet aikaiseksi, nuo aivan ihanat lapsemme, miksi me haluaisimme rikkoa niiltä sen mikä heille on kaikista tärkeintä, onnellisen perheen... näillä eväillä ihastukset ovat menneet salamana ohi ja toivottavasti niin jatkossakin...

Yhteistä taivalta takana reilu 10 vuotta ja toivottavasti kymmeniä vuosia vielä edessäkin!



Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat