Vierailija

En tätä ehkä pysty myöntämään ääneen kenellekään, joten kirjoitan tänne, jos sattuisi löytymään vertaistukea.



Minulle tuli tänään hetki, että olin todella pettynyt lapseeni. Niin kokonaisvaltaisen pettynyt. :(

Kohtasin sen asian että lapseni on erilainen kuin muut lapset. Ehkä hän jonakin päivänä saa diagnoosinkin tälle erilaisuudelle mutta vaikka ei saisikaan niin tajusin sen että tää erilaisuus tulee vaikuttamaan loppuelämän ajan ja ehkä " pahenee" iän myötä.

Minä tulen olemaan hänen elämässään se tärkein henkilö, hän ei huoli ystäviä. Jaksamiseni on siinä ja siinä.

Rakastan lasta hyvin paljon, ja se että kirjoitan tähän pettymyksestäni, ei tarkoita sitä, ettenkö välittäisi lapsesta tai että ajattelisin että erilaisuus on pahasta. Se vain tarkoittaa sitä, että kun on jaksanut toivoa ja uskoa että kaikki kääntyy vielä ja on varmaan vähän sormienkin läpi katsonut tiettyjä asioita, niin sitten kun tavallaan itselle tulee se varmuus, että nyt on myönnettävä se, että lapsella on oikeasti asiat eri tavalla kuin ikätovereilla, niin siitä se pettymys tulee.

Tiedän että tää tunne menee ohi, mutta nyt tänään vain tuntui tältä.

En jaksa selittää tarkemmin millainen lapsi on, enkä halua vastata niille joilla on ns. normaalit terveet lapset. Kaipaan nimenomaan tukea niiltä jotka ovat tämän saman läpikäyneet. 5 vuotiaalla pojallani on Asperger, siitä sain " sisäisen varmuuden" tänään. En halua enää selitellä itselleni noita piirteitä mitenkään muuten.

Kommentit (1)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat