Vierailija

Kommentit (17)

vaikka eka rakkauteni joka alkoi jo 14-vuotiaana kesti 5-vuotta ei ollut mikään paras suhde jota voisi kuitenkaan kellekkään toivoa (väkivaltaa miehen osalta) oli kuitenkin niin tunteiden tasolla niin jotain ainutlaatuista mitä olen kokenut. Ihan kympillä toisiamme rakastettiin ja vihattiin. En ex:ää kaipaa mutta samaa tunnetta haluaisin nykyisen rakkauden tasolla tuottavan minulle.

Toivoisin samanlaista tunteiden paloa nykyisessä suhteessani tuolta rakkauden osalta mitä ex osasi antaa. Pysti ihan avoimesti missä vain sen näyttämään ja se rakkaus tuntui ihan ytimissä asti kun se oli vielä hyvää.

Tuota samaa hyvää paloa haluiaisin että nykyinen voisi minulle tuottaa mutta laimeaksi jää. mies on hyvä ja kiltti mutta justiin sellainen joka ei puhu eikä pussaa. Eikö täältä maailmasta saa sellaista joka olisi tunteikas ja kiltti?

Vai johtuuko ne suuret tunteet vaan siitä teini-ikään kuuluvata tunteiden mylläkätä jolloin kaikki on niin suurta?

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Mieheni on juuri se tyyppi, ketä olen aikaisemmissa suhteissani haikaillut. Ja sitten viimein 4 vuotta sitten eräänä iltana meillä naksahti päässä yhtä aikaa, ja siitä illasta lähtien olemme yhdessä olleet :)

Minusta on turha spekuloida onko jossain kulman takana kenties vielä hehkeämpää odottamassa.



Kaikkea ei voi saada, mutta jos menee mukavasti miksi pilata elämänsä miettimällä tuollaista. Senkin energian voi käyttää nykyiseen parisuhteeseen ja sen hyvinvointiin.

Ensimmäinen kunnon rakastumiseni on kyllä jättänyt pysyvän paikan sydämeeni. Hän oli todella suurenmoinen mies ja meidän välillä oli jo silloin nuorena todella hyvää ja aitoa rakkautta. Tavallaan kaipaankin häntä välillä. Mutta silloin nuorena minä en ollut vielä lainkaan valmis asettumaan aloilleni kuten hän oli, niinpä katsoimme parhaaksi erota.



Onneksi löysin vielä uudelleen yhtä ihanan ja rakastavan miehen, jonka kanssa nyt olen naimisissa. Tässä välissäkin tuli kaikenlaisia katseltua, mutta enhän voinut millään tyytyä vähempään kuin mitä olin jo kokenut. Nyt ei tarvi jossitella ja voin rauhassa keskittyä mieheeni, perheeseeni ja tähän elämään, jonka olen itselleni valinnut.

Elämäni suurin rakkaus makaa haudassa.



Rakastan miestäni paljon. Hän on lämmin, rakastava, luotettava ja kaikin puolin ihana, mutta esikoiseni isä oli kyllä se suurin rakkaus.

Rauha hänen sielulleen.

hullaantuminen, mutta se kesti vain muutaman vuoden eikä ikinä syventynyt sen pidemmälle - ehkä siksi joskus vieläkin mietityttää,, mutta mies on suurin rakkaus jo yli 10 vuotta. Naimisissa ollaan vasta ensimmäistä vuotta, mutta loppuelämä aikaa :)

Juuri tässä valvon ja mietin pakkaanko tavarat ja lapset ja lähden..

Vai jäänkö vielä " kärsimään" siihen asti että nuorimmaisemme (vauva) on vaikka eskari-ikäinen (välimatkaa tulisi ja matkustaminen isän luo olisi pienelle rankkaa). Muuttaisin siis paikkakuntaakin samalla.



En vain jaksa/pysty/kestä enää elää mieheni kanssa. Ehkä pakolla kestäisin sen 5-6 vuotta vielä. Tuntuisi kyllä ikuisuudelta....

ä) tai seurustelun väliltä. Mutta kyllä, koska se homma ei sitten edennyt, voin sanoa etten koskaan ole rakastanut ketään yhtä paljon kuin omaa miestäni.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat