Seuraa 

Ajattelin avata keskustelun sellaisille joilla on aijemman synnytyksen jälkeen tullut synnytysmasennus. Toivoisin keskustelua siitä miten ennaltaehkäistä masennusta. Vinkkejä miten huomata masennus ja miten selvitä siitä.

Laitan tähän muutamia kysymyksiä joita voi käyttää keskustelun pohjana.

Toki saa täällä sellaiset joilla ei masennusta ole ollut esittää kysymyksiä ja vihjeitä, kunhan vain pyöritään aiheessa. :)



1. Pelottaako uusiutuva masennus, miksi/miksi ei?

2. Miten huomasit olevasti masentunut, oireet?

3. Minne hakeuduit hoitoon ja miten?

4. Miten masennus vaikutti arkielämään, suhtautumiseen- vauvaan mahd.aviopuolisoon, mahd. isompiin lapsiin, sukulaisiin?

5. Miten selvisit masennuksesta, terapia, lääkitys, muut keinot?

6. Minkä uskot laukaisseen masennuksen?

7. Kuinka pian synnytyksestä alkoi alakuloisuus ja millä tavalla?



Eli ei kun vastailemaan. Idea tästä linkistä syntyi kun itse olin masentunut aijemman synnytyksen jälkeen ja olen uudestaan raskaana. Tuttavat kyselevät että eikö pelota uusi masennus ja ovat yleensäkin kiinnostuneita aiheesta. Itseänikin rupesi kiinnostamaan muiden kokemukset ja ajatukset aiheesta. Siinäpä siis selitys.



Kommentit (4)

niin saattaa rohkaista muitakin kirjoittelemaan.



Itselläni masennus alkoi jo raskauden loppuvaiheessa, suunnattomalla väsymyksellä ja kiinnostamattomuudella. En huomannut sillon olevani masentunut mutta näi jälkikäteen ymmärrän sen jo alkaneen silloin.

Synnytyksen jälkeen tunsin oloni energiseksi, passasin vieraita ensimmäiset 2 viikkoa jonka jälkeen alkoi romahdus alaspäin. Vieraat " ramppasivat" edelleen ja mies teki hurjan pitkää koulupäivää. isyyslomaan ei ollut mahdollisuutta(kotiuduin sairaalasta perjantaina eli viikonloppu oli aikaa opetella arki uuden tilanteen kanssa) eli hoidin vieraat, huushållin, vauvan ja isomman 1v2kk ikäisen lapseni yksin. Imetys alkoi takkuilemaan 3viikon ijässä ja ensimmäiset kuukautiseni tulivat. Maidon tulo hiipui (yritin edelleen imettää)ja vauva alkoi itkemisen siis 3 viikon iässä. Itki luultavasti nälkää sekä lievää koliikkia kun huomannut antaa lisäruokaa. Imetin yöllä ja päivällä 1h:n välein. Tätä jatkui 2 viikkoa ja olin aivan mielettömän väsynyt. Esikoinen kun vaati omansa luonnollosesti ja piti vielä itkuinen vauvakin siinä sivussa hoitaa.

eli5 viikkoa synnytyksestä rupesi mielessäni pyörimään ajatuksia että onko tässä mitään järkeä koko elämässä ja että tätäkö tämä on. Toivoin että lapsi olisi äkkiä vuoden ja tämä kaikki olisi ohi. Rupesin miettimään ja stressaamaan asoista yöllä. Mietin että mitä syön huomenna, miten selviydyn päivästä. Yöunet jäi ja vaikka olisin saanutkin nukkua en saanut unta.

yksi yö nukuin 2 tuntia ja herätin aamulla 6 aikaa miehen että tästä ei tule mitään. Heittelin tavaroita ja olin kuin eläin vailla sielua. Olin niin pohjalla. Sanoin miehelleni että minä lähden ja tapan itseni. Se oli kuin viimeinen avunpyyntö. Mies sanoi että odota 1.5 tuntia niin soitetaan lääkäriin. Silloin huomasin olevani masentunut, ajattelin että nyt ei kaikki oikein ole niinkuin oikeasti pitää, olen siis masentunut!

Aamulla soitin ja menin lähimpään TK:hn ja sain lääkityksen. Citalopram merkkistä jonka totesin hyväksi. Eli vajaa 2kk synnytyksestä sain lääkityksen ja olin kaikista syvimmilläni masennuksessani.

Tieto että sain lääkityksen auttoi jo suuresti, alkoi tulevaisuus näyttää vähän valoisammalta.



Pahimmillani inhosin jopa vauvaa, pelkäsin alkavani väkivaltaiseksi sille. Tuntui kuitenkin raskaalta inhota omaa vauvaa.



Vauva lopetti itkemisen noin 3kk ikäisenä. Silloin alkoi huikea ylämäki, sain nukkua jo ihmisten lailla ja mieskin ymmärsi hellittää kouluaan. Koki tärkeämmäksi kodin ja ihmiset sielä :) Se antoi myöskin voimaa!



Saatiin lastenhoitoapua kunnalta 3kertaa viikossa (heti seuraavana päivänä lääkityksen aloittamisesta) niin kauan kuin tarvittiin. noin4 viikkoa. Söin lääkettä 3kk ja risat. Selvisin omasta mielestäni masennuksesta hyvin. Käytiin miehen kanssa perheterapiassa jossa käytiin asioita läpi ja keskustelin paljon ystävien kanssa.

En pelkää uusiutuvaa masennusta, sillä puhuminen ihmisten kanssa, jatkuva puhuminen auttaa. Keräsin ympärilleni tukijoukon jolle purin asiaa ja jotka jaksoivat kuunnella. Noin 5-6 ystävää.

Tiedän että ei kannata hössöttää pienen vauvan kanssa vieraita, vaan kannattaa ite tulla hössötetyksi. Suoraan sanominen vieraille että en jaksa on parempi että itsensä uuvuttaminen, kuka siitä hyötyy. Luulen seuraavan synnytyksen jälkeen huomaavani aikaisemmin jos sairastan masennusta. Ja uskon läheisteni muidenkin huomaavan sen. Eli turvallisin mielin olen menossa synnyttämään ja odotan lapsivuodeaikaa :)



Synnytyksenjälkeisen masennuksen laukaisi lopullisesti varmasti 2 viikkoa ennen LA muutto toiselle paikkakunnalle ja sen tuomat uudet kujeet. Ei oikein ollut oikea ajankohta muuttaa, väsyneenä ja viimesillään. Mutta kaikesta oppii, ja olen oppinut paljon noiden viikkojen ja kuukausien aikana kun mieli välillä oli huippu ja toisinaan olin valmis kuolemaan. Osaan ymmärtää masentuneita ihmisiä erinlailla. Osaan pitää erinlaisia ihmisiä tasaarvoisina. Osaan nauttia elämästä vastoinkäymisistä huolimatta, niistä kun aina selviää. Vastoinkäymisten ollessa päällä ajatttelen monesti että tälläkin on oma tarkoituksensa, tämäkin vahvistaa!(Toki en aina kun oikein vastustaa:)





muutkin kirjoittelemaan kykyjensä mukaan!



/ Catry rv 16+0



Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kahdessa raskaudessani, viimeksi tässä nykyisessäni, olen pahoinvoinnin ja väsymyksen yhteydessä kokenut hyvin hyvin inhottavan masentuneisuuden. Hieman samansuuntaista koin kyllä vuosia sitten vaihdettuani e-pillerimerkkiä (jätinkin ne aika pian pois...). Luulenkin, että kokemusteni taustalla ovat vahvasti hormonaaliset seikat.



Raskausmasennustani voisi parhaiten kuvata sanalla APATIA, sellaista ilottomuutta, välinpitämättömyyttä, väsymystä, huonoa mieltä, kiinnostuksen puutetta ja ennen kaikkea tulevaisuuden puuttumista se oli. En nähnyt ajatuksissani elämääni eteenpäin, tuntui kuin tie olisi tosiaan noussut pystyyn, valkoinen seinämä... En oikeastaan ollut huolestunut enkä surullinen. Tunteet olivat kadoksissa. Kärvistelin ensimmäisellä kerralla sen pari kuukautta omin neuvoineni, sitten helpotti mutta pelotti, että sairastun synnytyksen jälkeen. Niin ei kuitenkaan käynyt ja nytkin uskon apatian jääneen taakse, toiv. viimeistä kertaa (lapsiluku koossa), nyt rv 15.



Imetysaikana ja joskus muulloinkin olen kyllä kärsinyt jaksoista, jolloin huoli ja pelot totaalisesti valtaavat mieleni, nukahtamishetkellä ponkaisen kontilleni enkä saa hetkeen vedettyä henkeä. Olen jotenkin ylikireä ja ajattelen jatkuvasti kuolemaa, en siis toiveena vaan pelkona.



Jotain taipumusta suvussammekin on mielialojen heittelyyn, mutta ei varsinaisesti kliiniseen masennukseen. Luonteeltani olen optimistinen ja näen tahtomattakin aina myönteisen puolen asioissa: olen iloinen, että olen kokenut nämä muutamat, lyhyet, masennusjaksot, sillä ammattini puolesta siitä on valtavasti hyötyä. Masennus ei tosiaan ole mitään arkista surumielisyyttä vaan totaalinen voimattomuus, josta ei pääse " ottamalla itseään niskasta kiinni" . Tarvitaan tukea ja apua ja aikaa!



t. Kisukatti


Minä en varsinaisesti kärsinyt synnytyksen jälkeisestä masennuksesta - tai ainakaan sellaista ei diagnosoitu. Esikoisemme syntyi huhtikuussa, ja vasta marraskuussa koin itse olevani niin masentunut että hakeuduin hoitoon. Mieheni kyllä oli jo heti synnytyksen jälkeen sitä mieltä että minua masensi, mutta omasta mielestäni olin vain sillä tapaa herkkä kuin kuuluukin olla... Olen muutenkin voimakkaasti kesäihminen, joten kesä meni omasta mielestäni ihan hyvin, mutta syksyllä alamäki alkoi.



Olen kärsinyt talvimasennuksista pienen ikäni, mutten koskaan ollut hakenut siihen apua sillä ajattelin aina että löytyy niitä kipeämpiäkin ihmisiä jotka todella tarvitsevat niitä terapioita enemmän. Viime syksy oli jotenkin tavallista pidempi ja harmaampi, ja vaikka vauva oli ihana eikä edes kovin vaikea, voimat vaan jotenkin loppuivat kesken. Koin olevani hirvittävän yksin, sillä ystäväpiirissämme ei ole muita lapsiperheitä enkä ollut tutustunut lähiympäristön äiteihin yrityksistä huolimatta. Kaipasin hirveästi aikuista seuraa ja jonkinlaista " työyhteisöä" johon kuulua. Lopulta tilanne kulminoitui kun isoisäni kuoli, ja tukiverkkonani toimineet äiti ja täti uupuivat surunsa alla niin etteivät kyenneet enää meitä auttamaan. Omatkin ajatukset liikkuivat aika paljon kuoleman tiimoilla - en ajatellut itsemurhaa vaan pelkäsin enemmän sitä että jollekin läheiselle tapahtuisi jotain odottamatonta, tai että itse kuolisin ja jättäisin mieheni ja lapseni yksin. Ajatukset olivat synkkiä, tuntui ettei ollut ketään kenelle puhua ja untakin oli vaikea saada.



Yritin kovasti " ryhdistäytyä" ihan omin avuin, mutta lopulta (kun vauva tipahti vaunuista päälleen ihan omaa syytäni - onneksi ei käynyt kuinkaan!) tajusin ettei hommassa ollut mitään järkeä. Soitin neuvolaan ja sain ajan psykiatriselle hoitajalle. En halunnut lääkkeitä, vaan halusin ensin vaan purkaa tilannetta puhumalla. Sinällään minulla ei ole mitään masennuslääkkeitä vastaan, mutta halusin ensin kokeilla muut tiet. Tästä syystä en missään vaiheessa myöskään tavannut lääkäriä, mikä ehkä näin jälkikäteen ajatellen oli vähän kumma juttu, mutta en tiedä onko meidän neuvolassa masennukseen erikoistuneita lääkäreitä..? Ainakaan ihan tavalliselle terveyskeskuslääkärille en olisi halunnut asiasta jutella, sillä en ole kokenut että heillä olisi ollut aikaa muillekaan (vähäpätöisimmille) vaivoilleni... Konsultoin kuitenkin erästä lääkäriystävääni, jonka kokemusten perusteella ajattelin että ehdin niitä lääkkeitäkin vielä kokeilemaan jos niikseen tulee.



Aika nopeasti kuitenkin pelkästään jutteleminen hoitajan kanssa auttoi, koin helpottavaksi sen että sain puhua aikuiselle ihmiselle ihan vaan itsestäni (enkä vauvastani), ja että ongelmani otettiin todesta. Valitettavasti täytyy sanoa että oma mieheni ei osannut minua masennuksessani tukea - omista lähtökohdistaan johtuen hän ei kykene käsittelemään mielen sairauksia järin hyvin. Itse asiassa mieheni oli kovin käärmeissään siitä että ylipäätään hain apua, ja ihmetteli miksi minun piti " julistaa itseni hulluksi" . Noh, jonkin verran tuo asenne kyllä loiveni, mutta ei ehkä aivan riittävästi.



Joulun aikaan päätin piristää itseäni etelän auringolla, ja otimme äkkilähdön Kanarialle koko perhe. Kuten olin arvellutkin, valo teki jälleen ihmeitä ja matkan jälkeen kävinkin enää kahdesti neuvolassa terapiassa, joista toinen käynti sovittiin lähinnä oman mielenrauhani vuoksi, etten " tipahtaisi kelkasta" jos masennus jälleen iskisi. Ei iskenyt, ja hyvä niin. Toisaalta tulin tuolloin uudelleen raskaaksi, joten eivät nämä mielialat ole aivan tasaisina pysyneet... ;)



Kaiken kaikkiaan näin jälkeenpäin ajatellen olisin ehkä tehnyt joitakin asioita toisin. Ennen kaikkea nyt jäi kaivelemaan tuo miehen suhtautuminen koko asiaan, ja ihmettelen vähän miksei meille tarjottu perheterapiaa vaikka mainitsin asiasta neuvolassa. Ehkä juuri tuon miehen asenteen takia en kertonut masennuksestani suoraan juuri kenellekään, enkä ainakaan keskustellut siitä ystävieni kanssa vaikka olisi varmasti pitänyt. En kuitenkaan ole edes ensimmäinen masentunut kaveripiirissä, joten sikäli asiassa ei kyllä ollut edes mitään hävettävää (eikä tietenkään olisi muutenkaan ollut).



Minua kyllä pelottaa masennuksen uusiminen, ainakin niin pitkään kun talvet Suomessa asumme... Toinen lapsemme syntyy lokakuussa, ja edessä on pitkä ja kylmä talvi. Toisaalta olen nyt tutustunut useampaan mukavaan äitiin tässä lähistöllä, ja tiedän jo paikalliset kerhot ym. paikat joissa uusia tuttavuuksia solmia. Uskon myös paitsi huomaavani masennuksen aiemmin, myös ymmärtäväni hakea apua nopeammin. Voi jopa olla, että masennuksen mahdollisesti uusiessa olisin jo valmiimpi kokeilemaan lääkitystä - ei kai sitä ole mitään järkeä olla aina puolta vuotta masiksessa jos asialle voi jotain tehdäkin?



Tällainen tarina meillä. Toivottavasti muutkin uskaltautuvat tarinansa kertomaan! Ei tämä äitien masennus mitenkään kovin harvinaista ole, sitä vaan tuppaa pitämään itseään maailman epäonnistuneimpana äitinä kun itse siellä pohjalla rypee...



Suhni (rv 22)

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat