Vierailija

Ongelmana on se, että olen itse peräisin epänormaalista perheestä. Lapsuuteni oli todella hajanainen ja suhteeni vanhempiin etäiset nykyäänkin. En viitsi tarkkaan kirjoitella mikä kaikki oli pielessä, mutta emme todellakaan olleet mikään onnellinen pikku perhe. Minulla ei ole kuin yksi aiempi vakavampi seurustelusuhde, ja exän perhe oli jos mahdollista vielä omituisempi kuin minun joten ymmärsimme hyvin toisiamme eikä sukulaisivierailuista ollut harmia kun kumpikaan ei halunnut edes omaakaan perhettä tavata.



Nyt sen sijaan seurustelen aivan ihanan, tavallisen miehen kanssa jolla on aivan ihana, tavallinen perhe. Mukavat vanhemmat, jotka ovat aina olleet tukena. Hyvä suhde sisaruksiin yms. Ja he ovat ottaneet minutkin todella hyvin vastaan. Saan olla heidän luonaan kuin kotonaa, tarjoavat minulle kaikenlaista ja ostavat yllätyslahjoja jne. Mutta minä koen oloni jotenkin hankalaksi siellä kun en ole tottunut siihen että perheenjäsenet tulevat toimeen keskenään ja keskustelevat kaikenlaisista asioista maan ja taivaan välillä. Toista kunnioitetaan ja kuunnellaan yms.



Itse kun olen joutunut opettelemaan vaikka normaalit pöytätavatkin melko myöhäisessä vaiheessa ihan vain salaa toisia seuraamalla koulussa, kylässä jne. Olen myös pienestä pitäen tottunut siihen ettei kukaan kuuntele tai välitä mielipiteistäni, ja jos jotain haluan se pitää ottaa salaa, valehtelemalla, huutamalla tai tappelemalla. Pikku hiljaa olen sitten aikuisena koittanut totutella normaaliin elämään, mutta vieläkin tuottaa vaikeuksia. Miten osaisin muuttaa suhtautumistani näihin asioihin tai opetella elämään normaalisti?

Kommentit (11)

Minullakin on ns. ongelmallinen lapsuuskoti, josta olen saanut varsin huonot lähtökohdat elämään. Itse olen kantapään kautta ja toisten käyttäytymistä seuraamalla opetellut ns. "normaalit" kanssakäyntitavat ihmisten kanssa.



Ongelma on se, että kun asiat on opetellut vasta myöhemmin elämässä, niin ne eivät juuri koskaan "tule itsestään", vaan joudun koko ajan ikäänkuin pinnistelemään ja ponnistelemaan jotta käyttäydyn "normaalisti" ja se syö energiaa. Olen illalla aivan puhki, jos olen "joutunut" viettämään toisten ihmisten kanssa koko päivän ja joskus yksinkertaisesti en jaksa olla sosiaalinen, vaan "unohdun" istuskelemaan yksikseni jonnekin nurkkaan tai tuijottelemaan kaukaisuuteen enkä hoksaa reagoida toisten sanomisiin, ilmeisiin, eleisiin, tarjota apuani tms.

kannustavasta viestistä kakkonen :) Kai sitä vain pitää yrittää jaksaa ja totutella tähän uudenlaiseen elämään eli normaaliin sellaiseen. Mies tietää kyllä jo aika paljon lapsuudestani ja perheestäni, ihan kaikkea en ole vieläkään kertonut ettei olisi liikaa sulattelemista kerralla. Perheelleen ei ole kovin tarkkaan maininnut mutta on sanonut jotain kuitenkin taustastani, itse en osaa vielä heidän kanssaan niin suoraan keskustella.



T:ap

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

ihana lukea tällaista- tunnen syväämyötätuntoa teitä kohtaan- ja tuntuu hyvältä että on muitakin- ja nimenomaan pähkäilevät sen kanssa, että on itse pitänyt käsitellä asiat, opetella jne. Ei ole helppo tie. Mulla on edelleen suuria vaikeuksia parisuhteessa, koska luottaminen on vaikeaa ja kunnioittava läheisyyden malli puuttuu kokonaan. teoriassa tiedän, mutta käytännössä on hyvin vaikeaa. Suhteessa ulkomaailmaan olen jo ihan vahvoilla ja homma hallussa, mutta tämä läheinen liittyminen on kauhean vaikeaa. Ja varsinkin kun puolisoni ei ole kovin taitava tunne-asioissa.



Tsemppiä ja voimia, kunnioitan suuresti ihmisiä jotka ovat kulkeneet vaikean tien surkeista eväistä oman elämänsä ja sosiaalisen elämänsä haltuun saamiseksi. Sitä tietä ei voi ymmärtää kuin toinen saman kokenut:)

olen alkoholistiperheestä, jossa käytettiin väkivaltaa (henkistä ja fyysistä). mieheni taas on onnellisesta maalaisperheestä, jossa ko. ongelmat todella vieraita ja elämä on sujunut hyvin. en osaa auttaa, koska painin tosiaan saman ongelman kanssa. yritän kovasti sopeutua porukkaan ja välillä se onnistuu helpommin, välillä vaikeammin.

oloni hankalaksi, jos miehen suku ostelisi minulle yllätyslahjoja. Se menisi minulla vähän niinkuin yli. Varsinkin kun pyrin välttämään turhaa tavaraa, ja vaikka en yrittäisikään olla elämäntapaintiaani, kokisin että minunkin täytyisi ostaa heille jotain, enkä ensinnäkään keksisi mitään tai osaisi sitä antaa luontevasti. Meillä ei ole kotona kauheasti harrastettu ainakaan yllätyslahjoja, yleensä on vähän niinkuin yhdessä sovittu mitä ostetaan (siis aikuisille).

Olet huomannut ettei maailma (yleensä) pyöri niinkuin olet lapsuudenperheessäsi oppinut , ja olet sitten vaivautunut opettelemaan käytöstapoja etkä jäänyt junnaamaan huonoihin käytäntöihin ja tapoihin.



Tsemppiä!

Itselläni vähän samoja juttuja, vähemmän rankkoina tosin, ja meillä miehen perhe on omaani vielä etäisempää sorttia. Mutta esim ystävien ja tuttavien kanssa toimeen tulemisen on joutunut kantapään kautta oppimaan.



Listasit sujuvasti keinoja, joilla asioita EI pidä hoitaa, eli kyllä sä ne jutut tiedät. Muistaminen on toki eri asia ja käytäntöön soveltaminen, mutta tietäminenkin on hyvä alku.



Sen annan neuvoksi, että uskalla luottaa. Luottamus ei ole koskaan väärin. Luottamuksen pettäminen on väärin, luottamus voi olla väärin kohdistettua, mutta luottamus ei ole väärin. Oletko uskaltanut kertoa miehesi perheelle edes jotain näistä taustajutuistasi? Mitä jos sanoisit heille ihan reilusti, että jos välillä suhtaudut johonkin asiaan oudosti, niin se johtuu vaikeasta lapsuudesta, ja että vaikka et kaipaa erityiskohtelua, niin olisi hyvä jos edes antaisivat sinulle mahdollisuuden selittää ennen kuin pistävät välit poikki isojen mokien tapahtuessa.

Lapsuudenkodissani oli mm. alkoholi- ja mielenterveysongelmaa sekä väkivaltaa, ja vanhempani eivät keskustelleet lainkaan keskenään, isä harvemmin myöskään meidän lasten kanssa.



Mieheni perhe on rakastava, lämmin, välittävä ja ihmissuhteet kunnossa kaikkien perheenjäsenten välillä. Keskustellaan paljon. Minun oli vaikea aluksi sopeutua perheeseen. Jotenkin kiiltokuvamaista, epätodellisen tuntuista kun oltiin vaikka joulupäivällisellä siellä. Mieheni isään luotin alusta alkaen, mutta äidin suhteen olin kovin epäluuloinen. Koin myös sosiaaliset tilanteet hankaliksi, ja etten osannut olla oikein.



Pikkuhiljaa opin kuitenkin luottamaan ja toimimaan tuossa normaalissa perheessä. Ehkä pari vuotta meni, ennen kuin olin kunnolla kotonani heidän kanssaan. Nyt n. 10 v myöhemmin myös minun ja mieheni perheen välit ovat todella lämpimät, tunnen, että he rakastavat minua kuin omaa tytärtään.



Nykyään he tietävät myös taustastani aika paljon ja minä myös sen, että anoppini oma lapsuudenkoti oli yhtä ongelmainen kuin minunkin, vaikka eri tavalla.



On mukava, kun on aikuisiällä saanut itselleen uuden perheen, laajemmassakin merkityksessä.

miehelle kannattaa kertoa tuosta tunteesta. Lapsuutesi yksityiskohdista kerro omaan tahtiisi ja silloin, kun hyvältä tuntuu.



Mutta yleisellä tasolla voisi auttaa, jos mies tietäisi tuon fiiliksen. Ja ole huolellinen, ettet kuulosta siltä, että syytät miehen perhettä liiasta harmoniasta tms ;)



Sinänsä sinä kuulostat fiksulta ja analyyttiseltä. Varmasti ajan kanssa tuollainekin perhedynamiikka alkaa tuntua luontevalta. Ja etkös sinä käyttäydy fiksusti ja ystävällisesti miehesikin kanssa kahdenkesken? Jatkat vain samaa linjaa.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat