Vierailija

Teidän mielestä on näköjään ihan ok, että ihminen elää loppuaikansa kivuissa, vaikka kuolema toisi helpotuksen.

Jos näkisitte, kuinka teille rakas ihminen kärsii ja taistelee kuolemaa vastaan, vaikkei mitään ole enää tehtävissä, niin kyllä tekin rukoilisitte kuolemaa ettekä vaan vänkäisi vastaan, koska kyllähän elämä aina kuoleman voittaa.

Kommentit (19)

Vierailija:

Lainaus:


Olisipa yhtä ymmärtäväisiä ihmisiä enemmänkin.




Tuli tuossa yksi kirjoitusvirhe. Tarkoitin karjalalaisella jääräpäisyydellä.



Tätini oli pitkän aikaa näreissään äidilleni, kun hän ei antanut lääkäreille leikkauslupaa. Tätini olisi halunnut, että isäni leikataan.

T.7

kauniista sanoistasi. oman rakkaani kuolemasta on nyt jo joitain viikkoja mutta suru iskee aina odottamatta.

on lohduttavaa tietää että minulla on " kohtalotovereita" täällä..



-6

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

kuolema lähestyi hitaasti mutta varmasti, läheiselläni oli paljon kipujakin mutta en missäänvaiheessa toivonut kuolemaa.

Yritin viimeiseen asti toivoa parasta, muutenhan minä olisin luovuttanut.

Kun hän sitten kuoli, olin shokissa-

vaikka tiesinkin jo pitkän aikaa että tähän se tulee päättymään.



ymmärrän kyllä mitä ajat takaa mutta..

se on niin kovin vaikeaa päästää irti.

kyse oli hyvin nuoresta ihmisestä joka teki lähdöstä vieläkin vaikeamman. olen sitten varmasti itsekäs ihminen kun viimeiseen asti toivoin että rakas läheiseni kuitenkin, kaikesta huolimatta paranisi.

tai sitten olen vain tyhmä ja naiivi..



6

Vierailija:

Lainaus:


itsekäs ****pää kun toivoin rakkaani pysyvän täällä luonamme lääkärin sanoista huolimatta?

Minä en ymmärrä miten kukaan voi toivoa kuolemaa läheiselleen.

En ole muutenkaan mitään luovuttajatyyppiä ja yritän aina loppuun asti ajatella positiivisesti. Tälläkertaa siitä ei ollut hyötyä, mutta miten vihaisinkaan nyt itseäni jos olisin läheiseni sairasvuoteella voivotellut ja rukoillut hänen kuolemaansa.

Olen kiitollinen siitä ajasta jonka hänet täällä sain pitää, uskon myös että vielä jonainpäivänä kohtaamme.




Toi on niin itsekästä, että yrittää pitää rakkaansa vierellään hamaan tappiin asti. Vaikka toinen kärsisi helvetillisistä kivuista, joihin ei enää edes kipulääkkeet auta. Tossa on itsekkyys huipussaan. Ja miksi pitäisi olla vihaisia, jos on toivonut rakkaansa kuolemaa?

Mun mielestä tuo on itsekkyyden huippu, että pidetään kynsin ja hampain kiinni ja toivotaan ja rukoillaan parannuskeinoa. Vaikka mitään ei ole tehtävissä. Isäni ei ollut mikään vanha mies, vähän päälle 60 vuotias, mies parhaassa iässään.

en toivonut kärsimystä, miksi olisinkaan?

toivoin ja yritin jopa uskoa viimeiseen asti että kaikki voisi muuttua vielä paremmaksi. Ihmeitä tapahtuu ja tähän tahdoin uskoa.

Loppuvaiheessa aloin kuitenkin jo toivoa asialle jonkinlaista päätöstä, kuolemaa en kuitenkaan vaikka tiedostinkin että se tulee väistämättä.



6

ja olen täsmälleen samaa mieltä!

Täällä on harvinaisen itsekeskeistä porukkaa, ihmettelen vaan miten te voitte olla mukamas kypsiä ihmisiä kaikkine mielipiteineen.

En minäkään olisi isästäni halunnut luopua. Tiesin että loppu tulee, ei siinä enää kuolemaa tarvinnut ruveta rukoilemaan.

Vieläkin on välillä kova ikävä, ja toivon että isä olisi elossa ja terve.

Kuoli syöpään. Vaikka tiedettiin että isä kuolee, en silti kuolemaa rukoillut. Toivoin että kivut lakkaavat ja olo helpottuisi, siltikään en kuolemaa rukoillut.

Sun mielestä siis jopa lapsen pitää kärsiä elämänsä loppu aika. Ja ihan sen takia, että vanhemmat eivät pysty päästämään lapsestaan irti.

Sitähän sanotaan, että ei ole rakkautta suurempaa kuin laskea rakkaan ihmisen sielu vapaaksi.

T.7

itsekäs ****pää kun toivoin rakkaani pysyvän täällä luonamme lääkärin sanoista huolimatta?

Minä en ymmärrä miten kukaan voi toivoa kuolemaa läheiselleen.

En ole muutenkaan mitään luovuttajatyyppiä ja yritän aina loppuun asti ajatella positiivisesti. Tälläkertaa siitä ei ollut hyötyä, mutta miten vihaisinkaan nyt itseäni jos olisin läheiseni sairasvuoteella voivotellut ja rukoillut hänen kuolemaansa.

Olen kiitollinen siitä ajasta jonka hänet täällä sain pitää, uskon myös että vielä jonainpäivänä kohtaamme.

Menetin isäni vähän yli neljä vuotta sitten. Hän sairastui syksyllä -02 syöpään (tai oikeastaan syöpä uusiutui). Pari kuukautta meni hyvin, kunnes päästiin jouluun ja isäni kunto rupesi huononemaan. Ja se huononi, huononi ja huononi.

Kunnes, päästiin maaliskuuhun. Isäni oli huonossa kunnossa, kivut olivat pahat ja mitään ei voitu enää tehdä. Hoidot eivät tepsineet ja leikkauksella olisi saatu max pari kuukautta lisää elinaikaa, joka ei olisi ollut mitään elämisen arvoista.

Viimeiset kaksi ja puoli viikkoa isäni oli tajuttoman ja tajuissaan olevan rajamailla, hän ei ollut enää täällä, meidän luonamme, mutta hänen sielunsa ei ollut vielä vapaa. Hän taisteli karjaisella jääräpäisyydellään kuolemaa vastaan. Kuten elämässään, myös kuolessaan, hän ei antanut helpolla periksi. KAIKKI, paitsi tätini (isäni sisko) toivoivat ja rukoilivat kuolemaa. Vaikka kukaan meistä ei luovuttanut, mutta halusimme isän saavan rauhan ja hänen sielunsa pääsevän vapaaksi.

Tuli pääsiäinen ja yhtenä aamuna läksin lastenvahdiksi (asuin vielä kotona tuohon aikaan) ja mulle tuli todella rauhallinen ja levollinen olo. Ja kun olin pesemässä hoidokkini kakkapeppua, puhelimeni soi ja tiesin heti, kuka soittaa ja miksi. Äitini soitti ja sanoi isäni nukkuneen rauhallisesti pois yöllä. Hänen sielunsa oli nyt vapaa ja kivuton.



Mielestäni ei ole itsekästä toivoa toisen kuolemaa, jos tilanne on huono ja ihminen ei enää koskaan parane vaan kuolema tulee vääjämättä. Mun mielestä se on todella itsekästä, että pitää väen väkisin kiinni toisesta ja katsoo kuinka toinen kituu ja riutuu. Ei se ole elämisen arvoista. Ei todellakaan.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat