Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Seuraa 

Raskaana ollaan viimeisillään, rv 39+1.



Alkuraskaudesta sitä toivoi, ettei tule keskenmenoa. Keskiraskaudessa sitä toivoi, ettei satu mitään ja synny keskosena. Ja yleensä lopussa toivotaan, että syntyisipä jo (niin kuin minäkin ehdin jo toivoa).



Mutta... miten se elämä heittääkään ja ajatukset voivatkin keskittyä muualle. Meidän esikoisellamme 1v9,5kk todettiin meille vanhemmille ihan yllättäen viikko sitten epilepsia. Tämä tuli aika rajusti vastaan, vaikka ilmeisesti on jo " kytenyt" pidemmän aikaa lievemmillä kohtauksilla, joita ei ollenkaan olla osattu yhdistää mihinkään epänormaaliin. Rajusti siinä mielessä, että viime viikon perjantaina kiidettiin ambulanssilla Jorvin sairaalaan, kun kohtauksia vain tuli ja tuli. Siellä samantien aivofilmiin, jossa selkeä epilepsiadiagnoosi, koska selkeitä kohtauksia tuli myös sen aikana. Sieltä Lastenlinnaan tarkkailuun. Lääkityksen aloitusta, tietoa epilepsiasta, ihmettelyä, surumielisyyttä... Miten ei olla huomattu? Ihan pöllyssä ollaan kaikki.



Reilu viikko sitten ehdin siis jo toivoa, että syntyisi jo tämä vauva, että pääsisi mahasta eroon, ratsastamaan ja liikkumaan normaalisti... Nyt toivon vain, että pysy kultapieni siellä mahassa vielä hetki, että pääsen tiistaina esikoisen mukaan pään magneettikuvaukseen ja torstaina muihin seurantoihin.



Hirvittää vähän, että mitä jos uudella tulokkaalla onkin ihan niinkin " vähäpätöinen" vaiva kuin koliikki ja yöt valvotaan, kun esikoinenkin nyt vaatii oman seurantansa mahdollisten kohtausten vuoksi. Kuinkahan sitä tässä pysyy järjissään? Toisaalta yritän ottaa asian rauhallisesti, koska ilmeisesti (ja toivottavasti) esikoisemme epilepsia on ns. " hyvänlaatuinen" (lisätutkimuksia tehdään vielä paljon), joten eihän tässä elämän niin radikaalisti pitäisi muuttua. Eihän...? Elettävähän sen kanssa vain on. Niinhän...?



Itsekkäästi ajateltuna vain tuntuu jotenkin niin raaalta tämä " kohtalon ajoitus" . Vauvan saaminen kun on muutenkin iso mullistus elämässä ja siihen tahtoisi keskittyä täysillä. Ja olisihan se kiva ollut, että mieskin synnytykseen pääsisi. Nyt vaan on se tilanne, että melkein, jos juuri silloin laskettuna aikana (30.6.) syntyy, niin silloin voisi miehen äiti tulla hoitamaan esikoista, kun loma alkaa. Kumminkin joku luotettava pitää olla, että " pystyn" synnyttämään. Muuten mies jää kotiin. Mutta tällaista tämä elämä vain on, niin kai se on pakko ajatella.



Anteeksi sekavat sepustukset, ajatuksetkin on vähän sekaisin raskaushormoonien pyörteissä. Mutta laittakaa mulle peukut pystyyn, että pikkukakkonen malttaisi vielä ainakin ensi perjantaihin asti...



terveisin



tuiskuneiti79 + poika 1v9,5kk + rv 39+1



ps. poika voi nyt ihan hyvin ja mies on mukana kaikessa tietysti täysillä

Kommentit (5)

Itse nyt viikolla 39+3, esikoinen nyt 2½ v, epilepsia todettu kyllä jo puolivuotiaana.

Meillä ns. vaikeahoitoinen, eli ei pysy lääkkeillä kurissa, vaikka lähes kaikkia jo kokeiltu. Kaikin puolin ollut tosi rankka kevät (muutto, remonttia, yritystoiminnan aloittaminen, jatkuvat kohtaukset ja nyt sitten melkoisen kivulias loppuraskaus). Itse myös hevosihmisiä, pollet kyllä heitetty naapurin kopujen kanssa laitumelle ja he huolehtivat niistä.



Mutta ei maailma kuitenkaan kaadu, vaikka välillä siltä tuntuukin. Ja epilepsian kanssa pystyy elämään, en nyt väitä että normaalia elämää, mutta kuitenkin lähes.



Taisin lukeakin sinun kirjoituksesi tuolla sairaudet palstalta ja samanlaiselta ihanalta auringonpaisteelta kuulostaa sinun lapsesi kuin omanikin. Aurinkoisempaa ja iloisempaa vesseliä saa hakea, ei varmaan löydä. Meillä epi aiheuttanut kehityksen viivästymään, eli esim. oppinut kävelemään vasta loppukeväästä (tästä oli tosi huolissani jos kohta olisi ollut 2 kannettavaa tapausta). Nyt on viikottain fysio - ja puheterapiat, jotka tukevat meidän oma vauhtista kehitystä.



Elämä jatkuu, tosin hieman erilaisena kuin täysin terveen lapsen kanssa ja epilepsia on kuitenkin aika " helppo" sairaus, kun on joutunut seuraavaan läheltä esim. pienen lapsen taistelua syöpää vastaan.



Jaksamista

Jiippi



Kuten tuossa jo tulikin, niin suurin osa epilepsiatapauksista pysyy nykyään hyvin kurissa lääkkeillä. Lähisukulaisella todettiin lapsena epilepsia, joka ehti oirehtia ennen diagnoosia ainakin vuoden lievinä kohtauksina, ns. PM- eli petit mal -kohtauksina. Lääkityksen vaikutuksen alettua ei tainnut tulla yhtään kohtausta, ja kuuden vuoden lääkkeiden syönnin jälkeen ne kokeiltiin jättää kokonaan pois. Ei kohtauksia, eikä tämä tapaus ole syönyt lääkkeitä enää kymmeneen vuoteen.



Tutkimukset ja hoidon aloittaminen on toki vaikea vaihe etenkin henkisesti, kun miettii mitä kaikkea voi olla edessä. Ei kannata kuitenkaan pelotella itseään turhaan pahimmilla mahdollisilla uhkakuvilla tulevaisuudelle - elämä tosiaan jatkuu siinäkin tapauksessa, että epi olisi vaikeampi, ja todennäköisesti se ei ole.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

toisaalta, ajattelin, että juuri sitähän se on, monesti odotetaan aina jotain muuta eikä osata nauttia juuri tästä hetkestä, niin raskaudessa kuin muutenkin elämässä, ennenkuin jokin asia pysäyttää todella. Itsekin olen huomannut, juuri samoja ajatuksia raskauden edetessä, mutta km kokeneena aina tuskaillessani isoa mahaa tai kovia potkia sanonkin heti sen perään, mutta ihana kun kaikki mennyt tällä kertaa hyvin ja vauva todella kasvanut hyvin ja liikkuu vauhdilla. Osaa jotenkin eritavalla arvostaa suurta mahaa ja potkuja yms.



Toivotaan että sinä pääset mukaan poikasi magneettikuvaukseen ja vauveli malttaa vielä pysyä masussa sen aikaa. Epilepsia on yleensä hyvin lääkkeillä kontrollissa pysyvä sairaus, itse alalla työskentelen, joten kokemusta löytyy. Jos haluat jutella enemmän tai kysellä jotain, ilmoittele niin laitellaan vaikka sähköpostia.



vauva2006 rv34+1

vieläkö on vauva malttanut pysyä masussa? Toivottavasti!



Paljon jaksamista koko teidän perheelle! Aluksi epi-diagnoosi varmasti järkyttää kovastikkin, mutta varmasti esikoisellenne löytyy sopiva lääkitys jolla kohtaukset saadaan kuriin, ja sitämyöten kyllä se elokin helpottaa. Ja helpottaa muutenkin, kun asian on saanut rauhassa käydä läpi. Kuten jo saitkin neuvoja, niin ei kannata " uppoutua" niihin kauhukuviin mitä epilepsia voi tullessaan tuoda. Meillä esikoisella on ikää 1v7kk ja sai diagnoosin n. vuosi sitten. Aluksi kesti hetken löytää oikea lääkeannostus, sen jälkeen emme ole pahemmin koko sairautta ajatelleetkaan. Nyt valitettavasti keväällä puolitoistavuotis kontrolleissa todettiin pientä kehityksen viivästymää, mutta kun esikoinen voi hyvin, ja on onnellinen pieni lapsi, niin sehän se on tärkeintä.



Paljon jaksamista teille, eritoten Sinulle loppuraskauteen :)



annam ja pikkukakkonen rv 37+5

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat