Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Seuraa 

Meillä tyttö puolitoistavuotias ja ei usko mitään. Kaikki tekee mitä kielletään. Heittelee tavaroita yms. Minä itse-vaihe menossa. Vinkkejä kaivataan, äitee aikas väsynyt.. =) Onko muilla samanalaisia " oireita" ..??

Kommentit (11)

meillä myös esikoinen nyt 1,9v ja on välillä ihan mahdoton,mitään ei tottele ja siihen päälle vielä 7kk vaavi joka kitisee ja itkeskelee eikä välillä mikään ole hyvin..mulla tuntuu hermot olevan välillä täysin loppu ja kiroan miestäni joka meidät jätti,miten helpolla hän pääsee..tottakai rakastan lapsiani yli kaiken mutta välillä kun näitä huonoja päiviä on monta peräkkäin niin tuntuu että voimat ei enää riitä...ja univelkaa kohta kahdelta vuodelta..mitä antaisinkaan yhdestä nukutusta yöstä...olen miettinyt pääni puhki miten saan esikoisen tottelemaan ja yrittänyt erilaisia keinoja...ottaisin ilomielin ehdotuksia vastaan...

Meillä on myös uhmaamista, kiukuttelua,tavaroitten heittelyä,läpsimistä(myös itseään läpsii ja kiskoo korvistaan, poskestaan??) ja itkut itkastaan MONTA kertaa päivässä. Pesuja, kampaamista, pukemisia ja monia asioita vastustetaan itkien. Ehkäpä uudet hampaat lisäsivät " elämisen tuskaa" , kun tässä muutamana päivänä oli erityisen kamalaa. Silloin alkoi jo äitiäkin itkettää.



Onneksi edes syöminen useimmiten(Tosin on kovin nirso ja syö vähän+allergiat...) samoin kuin nukkumaan meneminen onnistuvat meillä helposti.



Mutta pariin samanikäiseen kun vertaan käytöstä, voin melko helposti todeta, että roppakaupalla on meillä enempi tuota uhmaa ja kapinointia ilmassa. Karkuun juokseminen on suurimpia huveja. Meillä ei saa auttaa esim. syömisessä yhtään ja monta muutakin asiaa pitäisi saada hoitaa itse.



Välillä mietinkin, että mitä vielä tuleman pitää jos tää tästä vaan pahenee...Vai meneekö se niin, että oikein voimakastahtoisilla ei välttämättä ole niin selkeää uhmaikää, kun koko elämä on sitä ;)



Sitä olen miettinyt, että todella rankkaa ois, jos nyt ois vaikka pieni vauvakin mukana kuvassa. Ehkä myöhemmin helpompaa ois 2 kanssa, kun esikoinenkin jo enempi ymmärtäisi asioita.



Kiva ois kuulla muittenkin kokemuksia vielä!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tutulta kuulosti etenkin hötötintin teksti; muut aikuiset luulee, että vika on äidissä, jos lapsi itkee.



Nopeimmin meidän 1,2v. pojan saa rauhoittumaan, kun kiinnittää huomion johonkin mielenkiintoiseen ja sitten, jos lapsen kädestä pitää ottaa jotain pois, niin antaa samalla tilalle jotain muuta kivaa ja kiinnittää siihen huomion. Tärkeintä on saada lapsi havahtumaan muuhun ja pois siitä raivoamisesta tai itkusta. Ja tietenkin itse pitäisi pysyä aivan tyynenä ja hiljaisena, jotta fiilis tarttuisi lapseen. Pienikin lapsi havainnoi erittäin tarkasti ilmeitä. Äidin kasvot ovat vauvasta asti kuin peili omille tunnetiloille ja se kasvattaa lasta psyykkisesti ehjäksi. =)



Toi on tosiaan hyvä neuvo, että valmistelee lasta tulevaan. Rakas aviomies hoksasi sen ja siitä on ollut apua.



Voimia kaikille rauhallisena pysymiseen. Joskus vaan on pakko ottaa puolikas siideri, että virkistyy...=)

Kuulostaa oikeen tutuilta nuo teidän viestit. Mulla kolme lasta, joista nuorin nyt 1v.8kk ja uhmaa löytyy oikeen olan takaa. Mutta jotenki oon tullu sellaseen tulokseen, että ei siihen auta kuin aika. Kamalaa se on ja monesti väsyttää se ainainen raivoaminen (siis lapsen puolelta), mutta jos koko ajan vaan yrittää keksiä, miten saada lapsi muuttumaan niin tulee vaan hulluksi. Paras antaa ajan kulua ja joku päivä sitä huomaakin että pikkasen on jo helpompaa. Tsemppiä äitylit!

Tutulta kuulostaa, varsinkin Fassilooran kuvaus kuopuksen touhuista.



Meillä esikoinen (poika) täyttää kohta 5v. ja kuopus (tyttö) kohta 2v.

Poika on vilkas, mutta kiltti perusluonteeltaan. Uhmailtu on mutta lähes aina on puhumalla selvitty.

Tyttö oli mahassa ja ekat 6 kk rauhallinen ja tosi iloinen, 1,5-vuotiaaksi melko tyytyväinen (vauhtia silti löytyi) ja sitten se alkoi. Juuri tuota Fassilooran kuvaamaa. ..." hillittömiä raivareita, jos ei saa jotain, mitä haluaa. Heittäytyy lattialle ja huutaa ja kirkuu. Ja tota huutoa kestää kauan. Ei ole juuri koskaan uskonut mitään kieltoja, vaan jatkaa vaan kiellettyä tekemistä ja nauraa. Kun vien kielletystä paikasta pois, tyttö " kilahtaa" ja huutaa taas ikuisuuden tai sitten menee sekunnin päästä uudelleen kiellettyyn paikkaan. " ...



Tyttö jotenkin tempaa pojan mukaansa kaikkeen riehumiseen, ja poikakaan ei enää tottele samoin kuin ennen. Tai poikaa ei juuri edes tarvinnut kieltää aiemmin. Nyt riehutaan ja remutaan, laitetaan vastaan joka asiassa ja ollaan kuin ei kuultaiskaan. Kun tyttö on esim. nukkumassa, poika on ihan erilainen.



En nyt sitten tiedä, olisiko tuo yhdessä riehuminen sitä yhteistä leikkiä vain. Kun ei kamalasti muutakaan sovussa saada leikittyä. Mutta mistä tuo pojan tottelemattomuus ym. on nyt tullut? Kaipaako poika huomiota ja tajuaa saavansa (negatiivista) huomiota kun " tekee kiusaa" ? Vai onkohan tämä nyt sitten näitä 5-vuotiaan juttuja? Onko muilla käynyt näin, että nuorempi riehuja vaikuttaa negatiivisesti vanhempiin sisaruksiinsa?



Lapset ovat menossa kuukauden päästä päiväkotiin. Menevät eri ryhmiin ja toivon kyllä tämän rauhoittavan tilannetta, kumpikin saavat ikäistään seuraa jne.



Mutta tuttua tuttua... Kummempia poppakonsteja ei kai ole tarjolla, tiukkaa linjaa ollaan pyritty pitämään. Kiukuttelulla ei saa mitään meillä. Miettimisnurkka otettiin käytöön 1,5-vuotiaana. Pahimmat raivarit raivotaan sängyssä suljetun oven takana (käydään toki vähän väliä kyselemässä että joko riittää). ... ... ... Tsempit.

...ja jatkuu sujuvasti parisen vuotta välillä vähemmin välillä enemmin oirein ; )



Meillä ei enää onneksi heitellä tavaroita, pojalla on nyt ikää 2 vuotta. Kyllä niitä jaksettiinkin viskoa.

Esikoinen on ollut uhmaiässä n. 1-vuotiaasta asti ja ikää on nyt 4 v ja edelleen on sama vaihe päällä, eikä loppua näy. Hänellä uhmaikä ei myöskään koskaan ole ollut aaltomaista, vaan se on koko tän 3 vuotta ollut erittäin voimakasta. Ainoastaan viime talvena oli 2 kk jakso, jolloin poika oli kuin toiselta planeetalta. Totteli, eikä vetänyt pultteja joka asiasta. Sen jälkeen uhmaikä jatkui ikävä kyllä kahta kauheammin. Ehkä murrosikä on meillä sitten helpompaa...



Kuopus on sitten ihan yhtä voimakastahtoinen kuin veljensäkin. Ikää on nyt 1 v 4 kk ja jo monen kuukauden ajan (alkoi muistaakseni jo ennen 1 v ikää) tyttö on saanut hillittömiä raivareita, jos ei saa jotain, mitä haluaa. Heittäytyy lattialle ja huutaa ja kirkuu. Ja tota huutoa kestää kauan. Ei ole juuri koskaan uskonut mitään kieltoja, vaan jatkaa vaan kiellettyä tekemistä ja nauraa. Kun vien kielletystä paikasta pois, tyttö " kilahtaa" ja huutaa taas ikuisuuden tai sitten menee sekunnin päästä uudelleen kiellettyyn paikkaan. Onneksi noita kiellettyjä paikkoja/tavaroita on meillä aika vähän, mutta on niitä kuitenkin jotain. Tällä hetkellä onneksi mm. vaipanvaihto, pukeminen, pesullakäynti yms. sujuu yleensä aika hyvin, mutta vähän aikaa sitten nekin piti tehdä huudon kanssa. Sama juttu oli esikoisella aikoinaan parin vuoden ajan. Luulen, että tytön kanssakin alkaa taas uudestaan.



Usein kyllä mietin, miksi meillä on molemmat lapset tälläisiä...hmm... haastavia. Onneksi monella kaverilla on myös samanlaisia lapsia, joten kohtalotovereita löytyy. Kenenkään 4-v ei kyllä ole enää uhmaiässä niin kuin meidän poika. Itse olen myös erittäin tempperamenttinen ja voimakastahtoinen ihminen, joten näen molemmissa lapsissa itseni. Mies sen sijaan on rauhallinen ja " tasainen" , joten hän on välillä aika ihmeissään meidän kolmen kanssa.



Tsemppiä kaikille uhmaikäisten vanhemmille! Joku mietti, oisko näillä voimakastahtoisilla lapsilla uhmaikä sitten helpompi, mutta voin kertoa, että ainakin meidän lapsilla (tai esikoisella) se on ollut potenssiin sata... Mutta kaipa se joskus helpottaa (toivottavasti).

Aika tutulta kuulostaa. Meillä nyt 1 v 8 kk poika. Puolisen vuotta on jonkinlaista oman tahdon ilmausta ollut, etenkin kulmahampaiden aikaan oli hankalaa. Pojalta meni pinna ihan mistä tahansa. Sanoja ei oikeen oo tullut, mikä sekin lisää väärinymmärryksen vaaraa. Mutta poika on varsin vieraskorea. Mummulassa on kuin enkeli, varsinkin jos minä en ole äitinä läsnä. Tuntuu, että vaan mulle purnataan ja huudetaan ja raavitaan ja purraankin. Olen yrittänyt itselleni selittää, että mulle on vaan helpompi ilmaista negatiivisia tunteita, kun oon läsnä eniten lapsen arjessa. Minä olen se, joka laittaa pojan nukkumaan, antaa ruokaa, pesen hampaat, puen jne. Muiden rooli tuntuu olevan enemmän viihdyttäminen.. Mutta raivostuttaa, kun tulee isovanhempien ja joskus miehenkin puolelta sellaista kommenttia, että " miksi sä laitoit taas sen itkemään, oisit vaan antanut sen ja sen.." , tai " et olis kieltänyt niin kovasti" jne. Kyllä tuo huuto ja purnaaminen varmaan kuuluu asiaan. Minusta tuntuu, että jos on riittävästi toimintaa ja jos pystyn antamaan pojalle kovasti positiivista palautetta niin sillon purnausta on (ehkä) vähemmän. Joskus sitten huomaa vaan, että syyn on vaikkapa jano. Näin kävi viimeksi äskettäin, kun poika oli isänsä ja isovanhempien hoidossa vähän aikaa. Muistutin, että sillä on yleensä jano kun se herää päikkäreiltä. No antoivat sitten välipalaakin, mutta eivät olleet kait juottaneet ollenkaan. Sitten kun mä tulin paikalle, niin alko hirvee raivoaminen. Kunnes viimein tajusin, että ehkä on jano... Rasittavinta on, kun isovanhemmat hätääntyy sit huutoa ja koittaa siinä huudon keskellä selvittää multa, että miksi se itkee, tai koittaa lepyttää jollain herkkupalalla. Grrr...

Meillä on vasta 1-vuotias, mutta äärimmäisen meneväinen ja voimakastahtoinen taapero. Uhma on alkanut kovasti nostaa päätään ja hieman kauhulla odotan mitä tuleman pitää, kun kuvioihin on myös pian tulossa uusi vauva. Yritän lohduttautua sillä, että tämä on vain elämää. Rankkaa ja haastavaa voi välillä olla, mutta eipähän käy ainakaan aika pitkäksi. Vahvat ne pärjäävät elämässä, toivottavasti meidän kaikkien lapsukaiset ovat niitä!

Tosin tutulta kuulosti edellisen pohdiskelu siitä, että missä määrin voimakastemperamenttisilla lapsilla uhmaa on, kun koko elämä on sitä ollut... ;-)



Välillä menee itseltäkin se pinna ja jälkikäteen harmittaa (tosin anteeksikin pyydetään). Olen todennut, että joitakin asioita täytyy " alustaa" kertomalla etukäteen, mitä seuraavaksi tehdään, esim. " Kun olet laskenut liukumäen, lähdetään puistosta kotiin syömään." Helpottaa sopeutumista ajatukseen.



Mutta niitä rajojahan pitää antaa, eikä kovempikaan komento ole vaarallista. Lastenpsykiatri Jari Sinkkosen mukaan pahinta, mitä lapselleen voisi tehdä, olisi olla täysin huomioimatta häntä.

Muuta vinkkejä mulla ei ole kuin että ole tiukkana siitä mitä saa tehdä ja mitä ei, sano kuitenkin asiallisesti äläkä huuda ja koita olla johdonmukainen. Kärsivällisyyttä tarvitaan tosi paljon ja itselle se oli aika ajoin vaikeaa. Kun oikein pahaksi meni tein niin että menin toiseen huoneeseen, laskin viiteen ja koitin uudestaan selittää lapselle.



Nuo lapset kokeilevat rajojaan tuossa iässä. Tärkeää on sen vuoksi että jaksat kärsivällisesti selittää lapselle mitä voi tehdä ja mitä ei, eli toisin sanoen asetat rajat. Tärkeää on myös että sitten kun se paha mieli tulee otat lapsen syliin ja lohdutat. (Toisaalta ei ihan heti kannata ottaa lasta myös syliinkään ja lohduttaa jos häntä on juuri toruttu, lapsi saattaa alkaa tekemään pahojaan jotta saisi huomiota ja pääsisi syliisi).



Onneksi nämä kaudet menevät ohi. Meillä tuossa iässä tyttö puri ja löi minua ja isäänsä, onneksi ei koskaan muita. Kyllä se sitten loppui vaikka tuntui että silloin että se oli ikuisuus. Nyt tyttö on aika villi vieläkin mutta ei tee enää ' pahaa'

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat