Vierailija

Lähipiiriini on kuluneiden 4-5 vuoden aikana syntynyt parisenkymmentä lasta ja olen mielenkiinnolla seuraillut eri perheiden toimintatapoja, ajatuksia kasvatuksesta jne. Yllätyksekseni olen huomannut, että lähes kaikissa ystävä- ja tuttavaperheissä vallalla ovat ns. kovat arvot: tuskin kukaan imettää yli 6 kk, lisämaitoa annetaan rutiininomaisesti, vauva laitetaan omaan huoneeseen nukkumaan ihan pienestä ja päiväkotiin heti äitiysloman päätyttyä tai viimeistään vuoden iässä, esikoiset - pienetkin - ovat hoidossa vaikka äiti olisi kotona vauvan kanssa, vanhemmat tekevät paljon asioita kaksin ja lapset ovat jo alle vuoden ikäisestä useita vuorokausia, jopa viikon hoidossa suht säännöllisesti.



En osannut etukäteen arvata, että minä, perhepedin nimiin vannova taaperoimettäjä, hoitovapaan työuran edelle laittava lasteni kanssa tiiviisti viihtyvä äiti olisin tällainen kummajainen.



Haluan korostaa, että uskon, että onnellisia ja fiksuja lapsia kasvaa monella eri tyylillä enkä tuomitse ketään. Jotenkin vain kuvittelin, että " minun tapani" olisi vähän tavallisempi; tuntuu oudolta että vaikkapa yli 12 kk jatkuvaa imetystä saa miltei puolustella..



Missä luuraatte te kaltaiseni " pehmoäidit" ja millaisia olette? Itse olen akateeminen kolmekymppinen pk-seudulta. Onko teillä samanlaisia kokemuksia?







Sivut

Kommentit (27)

Taisit kyllä sanoa, Ap, että käyttämäsi jaottelu pehmeisiin ja koviin arvoihin tässä yhteydessä ei ole paras mahdollinen. No ei toden totta olekaan. Mutta tällaistahan tämä ihmisten ajattelu on, yksiulotteista ja suoraviivaista.



Minä en ole imettänyt lastani, vaikka kovasti niin halusin. Syistä en sen enempää, kun ei ole ketjun pointti (?).



Perhepeti ei onnistunut, kun lapsi nukkui siinä niin huonosti ja äidin selkä meni täysin jumiin. Jostain kumman syystä hän osaa rauhoittua omassa sängyssän (joka on ihan meidän sängyn vieressä kylläkin), mutta vieressämme koko homma menee hikoiluksi, pyörimiseksi ja kitinäksi - niin lapsella kuin äidilläkin.



Kantoliinassa lapseni sai raivarit joka ikinen kerta kun häneti siihen laitoin (oli oikein sidottu jne.).



Hoitovapaalle jään nyt vanhempainvapaan päätyttyä muutamaksi kuukaudeksi, mutta meidän ei ole taloudellisesti mahdollista pitää lastamme kotihoidossa pidempään.



Niin että nämä mainitsemasi kovat arvot ovat nyt sitten meillä arkipäivää. Ole onnellinen, että sinulla on varaa ja mahdollisuus pehmeisiin arvoihisi.



Kyllä olen huomannut itsekin että jotkin valinnat aiheuttavat kummastusta kuten meilläkin perhepeti, äiti hoitaa kotona lapsia sekä kaikilla lapsilla noin vuoden ikäiseksi imetys. Parasta vain tehdä jotain asioita niin kuin itse parhaaksi näkee.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olen edennyt lasten kanssa lapsen luonteen ja tarpeiden mukaisesti, ollut kuitenkin välillä itsekäskin, ja ottanut yhteistä aikaa miehen kanssa viemällä lapsia hoitoon...



*Olen imettänyt kaikkia lapsiani vuoden

*Lapset ovat saaneet nukkua perhepedissä, mutta yksi heistä on ihan vauvasta saakka nukkunut hyvin vain omassa sängyssään, kuopus taas ei vieläkään suostu omaan sänkyyn

*Olen hoitanut lapseni kotona

*Olen tenhyt pari kahdenkeskistä matkaa miehen kanssa 4-7 pv ja ollaan vietetty myös pari hotelli viikonloppua.

*Sylittelen lapsia paljon, juttelen heidän kanssaan ja luen heille paljon.

*Kasvattajana yritän vanhempien lasten kohdalla vedota älyyn ja omaan ymmärrykseen ja saada lapset sitä kautta itse kasvattamaan moraaliaan.



Mielestäni meidän perhe voi hyvin ja nämä ratkaisut ovat oikeita meille! Lapseni ovat onnellisia, hyväkäytöksisiä (useinkin =D) ja älykkäitä.



Itsekin 30-kymppinen akateeminen

Haluatko saada hyväksyvää muminaa omille valinnoillesi, vai mitä? Täällä kyllä varmaan saa sympatiaa.



Tuttavapiiriini kuuluu kyllä kaltaisiasi pehmoperheitä. Heillä usein omat vanhemmat auttavat ainakin viikonloppuisin lastenhoidossa. Me olemme sitten tällainen kuvaamasi ' kova perhe (?)' . jonka ainoa lastenhoitoapu on kunnallinen päivähoito.



Emme ole olleet mieheni kanssa missään kaksin kuopuksen synnyttyä. Isovanhemmat eivät jaksaa hoitaa ihan pieniä, eivät ole enää nuoria eivätkä reippaita. Lisäksi kesällä ovat mieluummin mökillään kuin lastenlastensa kanssa. Olen menossa töihin elokuussa, osittain koska tarvitsen työmatkat lapsettomiksi hetkiksi, jolloin saan olla yksin, surullista, mutta totta.



Nro 16 oli ihan oikeassa siinä, että äidin täytyy tehdä oma elämänsä siedettäväksi - koko perhe voi muuten huonosti.



viittaat viestiini. Unohdin mainita, että olen kotiäiti. Molemmat lapseni, sekä yksivuotias että neljävuotias ovat kotona. Olen vain ystäväpiirissäni nähnyt, kuinka töihinmeno todella voi olla välttämättömyys, eikä äiti ole ns. kova. Tai isä. Lapsen kannalta tämä voi olla kova ratkaisu, mutta kokonaisuus ratkaisee.

mutta itse nyt käytin niitä vähän puolihuolimattomasti, kun en kiireessä keksinyt parempiakaan. Tosin myönnettäköön että minun näkökulmastani esim. pienen lapsen läheisyyden tarpeen tyydyttäminen vieressä nukkumalla ja lapsentahtisella imetyksellä edustaa pehmeämpiä arvoja kuin yksin nukuttaminen ja pulloruokinta, mutta jos tällainen ajattelu on sinusta virheellistä/epäsopivaa kerro ihmeessä, miten itse asian näet.



Lähinnä halusin pohtia sitä, miksi tällainen, ainakin minusta luonnollinen tapa toimia lasten kanssa, on monelle nykyään niin vieras. Vai onko minun käsitykseni siitä, mikä on luonnollista, väärä? Olen 100 % tyytyväinen omiin valintoihini ja seison ylpeänä niiden takana, tuloksetkin alkavat jo näkyä ;) mutta toisinaan asia yksinkertaisesti mietityttää.



ap

Täysimetin vähän yli puoli vuotta. Imetin yli vuoden. Lapsi nukkuu perhepedissä edelleen 3vuotiaana. Itse valmistin soseet lapselle. Kannoin kantoliinassa jne.



Olin ja olen edelleen edellä mainittuun tyytyväinen. Kotitouhujen lisäksi kävimme vauvauinnissa, muskarissa, tapasimme kavereita. . .



Mutta silti musta tuntui, että pää hajoaa, jollei ole muuta elämää kuin lapsi ja siihen liittyvät jutut. Elämä yhden lapsen kanssa kotona tuntui niin helpolta. Jäin kaipaamaan työni haasteita.



Pohdimme asiaa yhdessä mieheni kanssa ja tulimme siihen tulokseen, että on kaikkien etu, että aloitan työt. Aloitin työt lapsen ollessa yksivuotias. Ensimmäisen vuoden olin töissä 16h/viikko ja toisen vuoden 22h/viikko. Tein työta maanantaista torstaihin. Ensi syksynä aloitan täydet viikot maanantaista perjantaihin.



Lapsellemme palkkasimme ' maailman ihanimman hoitajan' . Olemme olleet kaikki tyytyväisiä tilanteeseen ja parempaa ratkaisua en perheelleemme keksi. Lapsemme siirtyy päiväkotiin aikaisintaan vuoden päästä ollessaan neljävuotias.



Tästä huolimatta en koe pelaavani kovilla panoksilla tai olevani jotain, mikä on pehmoäidin vastakohta.



Asetamme perheen onnellisuuden ensimmäiseksi ja meillä se on saavutettu näillä keinoilla.

Vierailija:

Lainaus:




Toit kirjoituksessasi aika tärkeän pointin esille: monen vanhemman mielestä elämä pitää tehdä niin helpoksi kuin mahdollista. Tästä olen ehkä sitten hitusen eri mieltä: mielestäni elämää ei pidä ehdoin tahdoin tehdä vaikeaksi, mutta samalla mielestäni lasten eteen on oltava valmis myös vähän uhrautumaan, kunhan sen voi tehdä katkeroitumatta. Mielestäni (pienten lasten) vanhempien elämä ei voi eikä sen kuulukaan olla yhtä helppoa kuin lapsettoman parin. Jos tiedän jonkun asian olevan hyväksi lapsilleni, olen valmis tinkimään omasta hyvästäni; tällöin mielestäni kaikki lopulta kuitenkin hyötyvät.




Tuntuu että nykyaikana uhrautuvaisuus on kirosana, kenenkään, edes oman lapsensa takia ei saisi uhrautua yhtään. Silti olen sitä mieltä, että pianen lapseni tarpeet menevät juuri nyt omieni edelle. Saan silti sitä vapaa-aikaa jokusen tunnin viikossa, sen vietän lenkillä, shoppaillen, ulkosaunassa kaikessa hiljaisuudessa saunoen tms. Parisuhde hoituu arjessa, ei tarvita parisuhdelomia ilman lasta, enkä myöskään kaipaa baarissa hillumista kavereiden kanssa.



Olen siis pehmoäiti.

ymmärrän mitä tarkoitan. Mustakin tuntui oudolta välillä " puolustella" kun imetin juuri vuoden ikään asti kumpaakin lastani..

Ja taas kun täytyy olla mahdollisimman hienotunteinen kun jotkut muut kertoo miksi imetys kesti sen 6kk ja kun imetyksen lopetus oli ja tuli ja sitten vauva ei juonutkaan mitään, vain lusikalla annettaessa.. Ja äiti tiesi etukäteen ettei tuttipulloa huoli.. oikein purin hammasta etten olisi livauttanut sanoja " eikö olisi ollut helpompi jatkaa imetystä?"

No joo.. pehmoäiti kai olen minäkin (ihan sama mikä termi, mutta tajuat kai pointtini!!) lapset kyllä nyt nukkuvat omissa sängyissään (3 ja 1 v.) .. Olen hoitanut kotona kumpaakin.. (esikoinen oli kyllä puoli vuotta perhepäivähoidossa, oli pakko).. mutta en todellakaan olisi jatkanut sitä päivähoitoon vientiä kun tuli toinen.. Ei olisi ollut mielestäni reilua esikoista kohtaan. Nyt lapset leikkivät yhdessä ja sujuu nyt loistavasti.. Vaikeaa on välillä, mutta kaipa se kuuluu arkeen.. ? Mun mielestä pahinta on, jos menettää suhteen omaan lapseensa, eli jos ei ole enää sitä yhteyttä.. Juuri puhuin jokin aika sitten yhden tutun kanssa ja hän kertoi omasta " professori-uraäidistään" että ei IKINÄ halua olla samanlainen äiti omille lapsilleen kuin hän. Ei ikinä kotona, aina vaihtuvia hoitajia ja ei tunnesidettä.. nojoo. meni nyt paasaamiseksi.. :)

Tietenkin pidän omia toimintapojani parempina kuin tuttavieni toimintatapoja, en kai toimisi siten kuin toimin, jos en pitäisi valintojani parhaina mahdollisina. Parhaina mahdollisina MINULLE ja MEIDÄN perheelle.



Toit kirjoituksessasi aika tärkeän pointin esille: monen vanhemman mielestä elämä pitää tehdä niin helpoksi kuin mahdollista. Tästä olen ehkä sitten hitusen eri mieltä: mielestäni elämää ei pidä ehdoin tahdoin tehdä vaikeaksi, mutta samalla mielestäni lasten eteen on oltava valmis myös vähän uhrautumaan, kunhan sen voi tehdä katkeroitumatta. Mielestäni (pienten lasten) vanhempien elämä ei voi eikä sen kuulukaan olla yhtä helppoa kuin lapsettoman parin. Jos tiedän jonkun asian olevan hyväksi lapsilleni, olen valmis tinkimään omasta hyvästäni; tällöin mielestäni kaikki lopulta kuitenkin hyötyvät.



t. ap, jolla on, elämää, ystäviä ja harrastuksia myös kodin ulkopuolella

Kyllä se hoitoon vieminen, vaikka se olisi äidille kovakin paikka, on lapselle aina aika kova ratkaisu. Eikä se lasta varmaan yhtään auta, että äidillä on pehmeät arvot, jos toiminta on kovien arvojen mukaista.



Olen ihan varma, että seuraava viestisi kertoo kuinka täydellisesti teillä on kaikki mennyt hoidossa, lapsi ei koskaan itke eikä sairasta jne. Ja kaikki on itse asiassa tuhat kertaa hienommin, kuin jos lapsi olisi kotihoidossa. Niinhän se täällä av:lla menee.



Vierailija:

Lainaus:


Kuitenkin kirjoituksestasi väistämättä välittyy sellainen tunne, että omat tapasi ovat pehmeitä. No, täytyy kyllä sanoa, että munkin mielestä yksivuotias voi aivan hyvin nukkua perhepedissä ja saada rintamaitoa. Tosin meidän imetys loppui 8 kk iässä, mutta pinnasänky on edelleen varasto. Munkaan mielestä pikku lapsen ei tarvitse olla yökylässä, vaikka en tuomitse niitä, jotka toisin toimivat. Mulla jotenkin kolahtaa aina toi hoitovapaan korostus pehmeänä arvona. Kaikilla ei ole mahdollisuutta kotihoitoon, siis aivan oikeasti ei ole (en nyt siitä sen enempää, koska se ei ollut kirjoituksesi pointti).




En tosin ole aikaisemmin mieltänyt itseäni " pehmoksi" .

Lapset nukkuvat vieressä, imetin esikoista 13kk, tarhassa oli noin 6kk ennen kuin jäin uudestaan äitiyslomalle. Oli itsestään selvää ottaa esikoinen kotiin itsekkin kotiin jäädessä, vaikka paljon sitä ihmeteltiinkin.



Sikäli eroan ap:stä, että olen 22v ammattikoulua vieläkin suorittava yksinhuoltaja.

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat