Vierailija

Koska hän on kuitenkin oman rakkaani lihaa ja verta. En ymmärrä aikuisia ihmisiä, jotka eivät voi ensi tapaamisesta lähtien sietää lapsipuoliaan.

Sivut

Kommentit (39)

Vierailija:

Lainaus:


Yrittäisin tietysti tehdä kaikkeni, ettei sitä huomaisi mistään, mutta siitä olisin taatusti varma, että mustasukkainen olisin.




Ja tämän myöntämisen/asian olemassaolon tunnustamisen kautta voidaan päästä eteenpäin.



Tunteen piilottaminen voi johtaa siihen, että jopa niiden lapsipuolten leivänmurut ovat hiton paljon ärsyttävämmän näköiset kuin omien lasten.



Vierailija:

Lainaus:


tunteet - monessa kohtaa on tahdon asia. Omia mielipiteitään ja asenteitaan pystyy muokkaamaan tietoisesti aika pitkälle. Esim. jo se, että on päättänyt yrittää kaikkensa tutustua, tulla toimeen, löytää hyviä puolia, lähentyä jne. partnerinsa lapsen kanssa, auttaa varmaan jo aika pitkälle verrattuna asenteeseen ......niin on kumma jos ei lasta kohtaan onnistu edes jonkinlaisia lämpimiä tunteita kehittämään.



ikäviä luonteita KOKONAISUUDESSAAN. Lisäksi näissä uusperhekuvioissa lapsilla on usein todellakin syy olla uhmassa ja vaikeita. Lapset harvoin ovat valinneet vanhempiensa eroa, ja vielä harvemmin vanhempiensa uusia suhteita. Kyllä silloin jonkinlainen reagointi on odotettavissa, ja on aikuisten asia yrittää " kasvattaa lapsi sen yli" ja tehdä olosuhteista lapselle mahdollisimman hyvät. JOS uusi vaimo suhtautuu lapseen nuivasti ....

Siis ihan uskomatonta aikuiselta ihmiseltä, joka VALITSEE suhteen perheellisen ihmisen kanssa, ajatella, että partnerin lapsi pitää hyväksyä ja häntä voi yrittää rakastaa vain jos hän on MUKAVA ja hänen kanssaan tulee hyvin toimeen. Ne on kuulkaa lapsia, joita valitsette lapsipuoliksenne. Eräänlainen adoptio sekin.






Ei se että näkee lapset erilaisena tarkoita että niihin pitää suhtautua nuivasti. Aikuisella ihmisellä on muitakin vaihteita tunneskaalassa kuin viha/rakkaus, ja muita käytöstapoja kuin " en rakasta sitä joten voin olla sille inhottava" . Ei toisen lasta tarvitse rakastaa ylitsevuotavasti että oleminen voi olla ihan rauhaisaa ja sivistynyttä ja huolehtivaa, en minä työkavereillekaan haistattele jos en heitä rakasta, ja kuinka moni omaa miestäänkään kaikin ajoin rakastaa. Ja tiedoksi, kaikki naiset ei rakasta edes kaikkia biologisiakaan lapsiaan, vaikka se tabu onkin. Sitäpaitsi myös perheessä jossa sinusta pidetään huolta vaikka ei rakastetakaan kuin omaa lasta, on ihan hyvä ja turvallista kasvaa. Kokemusta on, onko teillä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

eikä pohtia sitä lapsen kanssa nokikkain.



terveisin se 24



Vierailija:

Lainaus:


" Jos yhdessäolo on tunteiden peittämistä, se tulee esille etäisyytenä ja teennäisyytenä. "





Mielestäni on kuitenkin parempi peittää ne tunteet kuin sanoa lapselle esim. " sä et ole mun lapsi" " en ole sun äitis" tai mutista jossain selän takana, että vittu mua vituttaa toi pentu. Tai päivitellä ääneen naapurin tädille, kuin raskasta on tuon lapsen kanssa, eikä se edes ole mun...



Kyllä olen sitä mieltä, että lapselle asiasta ei puhuta. Itsekseen saa pihistä ja saa tuntea ihan mitä vaan, mutta aikuisen on kyettävä olemaan lapsille tasapuolinen ja oltava aikuinen.




kkaus - niin kuin muutkin tunteet - monessa kohtaa on tahdon asia. Omia mielipiteitään ja asenteitaan pystyy muokkaamaan tietoisesti aika pitkälle. Esim. jo se, että on päättänyt yrittää kaikkensa tutustua, tulla toimeen, löytää hyviä puolia, lähentyä jne. partnerinsa lapsen kanssa, auttaa varmaan jo aika pitkälle verrattuna asenteeseen " eihän äitipuoli VOI koskaan rakastaa partnerinsa lasta kun se on kerran hänen entisen liittonsa jäänteitä" ! Ja vähintään nyt ihminen voi säädellä omaa käyttäytymistään tietoisesti.

Jos lähtee siitä, että tämä lapsi on nyt perhettä, vähintään puoliksi siis myös oma lapsi - ja juuri sellaisen luonteen kanssa kuin mikä lapsella on - niin on kumma jos ei lasta kohtaan onnistu edes jonkinlaisia lämpimiä tunteita kehittämään.



Miten te, jotka olette sitä mieltä, ettei kaikkien kanssa voi tulla toimeen, suhtaudutte esim. adoptioon? Vuosien prosessi, ja sitten kun huomataan, että uuden lapsen luonne ei miellytäkään, niin takaisin Kiinaan vaan, niinkö?!

Ymmärrän, että biologisten lasten kanssa joku myötäsyntyinen rakkaus kantaa senkin yli, kun lapsi tuntuu vaikealta tai ärsyttävältä, mutta biologinen side ei tosiaan ole se ainoa, joka pitää perheitä yhdessä! Ja jos lapsen käytös on ärsyttävää, on syytä katsoa myös niitä syitä, miksi! Kaikki lapset ovat välillä tai jossain vaiheessa näsäviisaita, ärsyttäviä, pikkuvanhoja, uhmaisia, vastaanpanevia jne, eikä se tee heistä välttämättä ikäviä luonteita KOKONAISUUDESSAAN. Lisäksi näissä uusperhekuvioissa lapsilla on usein todellakin syy olla uhmassa ja vaikeita. Lapset harvoin ovat valinneet vanhempiensa eroa, ja vielä harvemmin vanhempiensa uusia suhteita. Kyllä silloin jonkinlainen reagointi on odotettavissa, ja on aikuisten asia yrittää " kasvattaa lapsi sen yli" ja tehdä olosuhteista lapselle mahdollisimman hyvät. JOS uusi vaimo suhtautuu lapseen nuivasti ja juuri tuolla yllä mainitsemallani " eihän sitä voi kuitenkaan oppia rakastamaan" -asenteella, niin onko ihme, jos lapsi on tätä uutta partneria kohtaan ikävä ja tekee asiat vaikeiksi?



Siis ihan uskomatonta aikuiselta ihmiseltä, joka VALITSEE suhteen perheellisen ihmisen kanssa, ajatella, että partnerin lapsi pitää hyväksyä ja häntä voi yrittää rakastaa vain jos hän on MUKAVA ja hänen kanssaan tulee hyvin toimeen. Ne on kuulkaa lapsia, joita valitsette lapsipuoliksenne. Eräänlainen adoptio sekin.

Vastassa on lapsi. Aikuinen kykenee hallitsemaan lapsen läsnäollessa omat tunteensa niin, että ei osoita lapselle tämän olevan jotenkin vähempi arvoinen tai " väärän naisen lapsi" .



En ymmärrä tuota " kyllä sulle vielä elämän realiteetit selviää" -asennetta. Mitkä helvetin realiteetit? Jos ottaa miehen, jolla on jo lapsia, on suhtauduttava asiaan niin, että sieltä tulee koko paketti. Ei voi taikoa miehen lapsia pois miehen elämästä ja aloittaa kaikkea ah niin tuoreena ja ihanana. Se on valinta!



Jokainen nainen kai kuitenkin olettaa miehen suhtautuvan ilman ennakkolatauksia myös omiin (toisen miehen kanssa tehtyihin) lapsiin?

Jos mun miehelläni olisi omia lapsia ja jotka eivät olisi minun olisin suunattoman mustasukkainen heille.



Yrittäisin tietysti tehdä kaikkeni, ettei sitä huomaisi mistään, mutta siitä olisin taatusti varma, että mustasukkainen olisin.

Aika monta kertaa on nimittäin todennut, että paitsi minä myös lapseni - hänen mielestään nykyisellään myös hänen lapsensa - on " parasta mitä hänelle on ikinä elämä antanut" .

Hänen mielestään minun miehekseni ja lapseni isäpuoleksi ryhtyminen on ollut maailman kiitollisin tehtävä. Ja kappas, lapsi rakastaa ja ihailee miestä kuin hullu puuroa, mies lasta kuin apina banaaneita. Exää kohtann mies on kohtelias, asioista sovitaan yhdessä. Koko homma toimii.



Vai onkos tämä nyt joku sellainen juttu, että tuo toisten lasten rakastaminen ja uusperheessä asiallisesti käyttäytyminen onnistuukin miehiltä, mutta ei naisilta?



Ja koko tämä ketju kai sai pontta siitä aiemmasta ketjusta, jossa joku ihmetteli avauksessa, että " miten miehen aiemman liiton lapsia oikeasti VOISI rakastaa" ? Kyllä ihan käytäntö on osoittanut, että voi. Se on eri asia kuka voi, ja mitä se keneltäkin vaatii että voi...

Itsellänikään ei ole kokemusta äitipuolena olosta, mutta sen sijaan kokemusta kahdesta parisuhteesta yksinhuoltaja-ajoiltani. Ensimmäinen kesti vuoden (lapseni oli silloin 1,5-2,5-vuotias) ja tämä miesystäväni kiintyi tuon vuoden seurustelun aikana lapseeni niin paljon, että tapaa tätä vieläkin, lapsen ollessa 8-vuotias säännöllisesti. Siis tapaa minuakin, olemme ystäviä, mutta tapaa lasta ihan ilman minuakin, soittelee tälle ja käyvät esim. potkimassa palloa. Ja ko. miehellä on muuten tänä päivänä omakin lapsi, eikä tämän syntymä vaikuttanut mitenkään hänen suhtautumiseensa minun poikaani kohtaan.

Ja toinen suhde on sitten tämä nykyinen avoliittoni, joka on jatkunut kohta viisi vuotta. Nykyinen mieheni pitää lasta täysin " omanaan" , kasvattaa tätä tasavertaisena lähivanhempana ja todellakin RAKASTAA lasta henkeen ja vereen.



Ja lähipiirissä on kyllä uusperheitä toiseenkin suuntaan, esim. yksi parhaista ystävistäni, kahden pienen lapsen äiti ja yhden isomman tytön äitipuoli, on todellakin vähintäänkin kovin kiintynyt perheensä " vierailevaan tähteen" . Ostaa tälle vaatteita huvin vuoksi, kertoilee tämän koulumenestyksestä ylpeänä, järjestää tälle synttäriyllätyksiä, miettii aina jokaisessa päätöksessään (lomamatkat, asuminen jne.) myös tätä lasta ihan yhtä lailla kuin omia biologisia lapsiaan jne.



Kyllä kypsälle, suurisydämiselle, omasta asemastaan varmalle ihmiselle, joka aidosti rakastaa partneriaan, oman rakkaan lapset ovat pikemminkin rikkaus kuin rasite. Lapsellinen ihminen tulee aina " pakettiratkaisuna" , ja niiden, jotka eivät tätä voi sulattaa, ei sitten pitäisi ruveta seurustelemaan ihmisen kanssa, jolla on lapsia. Olen itse kokenut ja omin silmin nähnyt, kuinka uusperhekuviot voivat toimia, ja kuinka lämpimän, rakkaudentäytteisen perhesuhteen voi muodostaa myös muihin, kuin omiin biologisiin lapsiin (miettikää nyt adoptiotakin).



Kaikilla meillä ja meidän partnereilla on menneisyys. Itse en ymmärrä ihmisiä, joiden täytyy kantaa kaunaa kumppaninsa ex-liitoista, jopa siinä määrin, että se kauna kostautuu viattomille lapsille. Enkä kyllä ymmärrä sitäkään, miten kukaan vanhempi voi seurustella ihmisen kanssa, joka ei välitä, tai edes hyväksy hänen lastaan; tärkeintä ihmistä päällä maan.



Miten aikuiset ihmiset voivatkaan olla niin pikkusieluisia, mustasukkaisia ja epävarmoja, että pitää omaa asemaansa pönkittää hyljeksimällä kumppanin LASTA osoituksena tämän olemassaolevasta menneisyydestä. Ja miten sellaiset suhteet, joissa näin tunnetaan ja toimitaan ylipäätään voisivat toimia ja olla onnellisia...

Älkää ikinä ryhtykö siihen. Tai jos haluatte tunteen, että teillä on koko ajan joku vieras kylässä eikä ikinä lähde kotiin, ni siitä vaan. Vaikka asennoitua, yrittää, etsii hyviä puolia, mutta tunteet ei muutu.



ÄLKÄÄ IKINÄ OTTAKO LAPSELLISTA MIESTÄ!



T: lähiäitipuoli

kun usein keskustellaan vain uusperheen ongelmista. Harvoin rakkaudesta lapsipuoliin, joka on minunkin kohdallani aivan totta. Lapsipuoleni ja synnyttämäni lapset ovat minulle yhtä kaikki rakkaita.



Alussa siihen kuitenkin menee oma aikansa että tutustuu ja kiintyy. Eli tietyllä tavalla se on eri tavalla haastavaa kuin adoptio, ehkä.

En tiedä adoptioprosessista, että millä tavoin se tunneside syntyy silloin. Olettaisin että adoptiolapset ovat alussa useimmin hyvin pieniä, ainakin alle 3-vuotiaita. Lapsipuoleksi " tullaan" useimmiten vähän isompina, keskimäärin varmaan 7-vuotiaasta eteenpäin. Silloin ei ole tuntenut lasta ns. alusta saakka, vaan moni kehitysvaihe on jäänyt näkemättä.



Toinen seikka joka erottaa adoption ja uusperhetilanteen on se, että uusperheen lapsilla on olemassa toinen vanhempi ja kokonaan toinen suku, joka saattaa tuoda rasitteitakin jos eroprosessit ovat olleet vaikeita tai toisen vanhemman kasvatustavat ovat suuressa ristiriidassa omien tapojen kanssa tms. Parhaimmassa tapauksessa uusperheen lapsilla on kuitenkin erittäin laaja turvaverkko ja eri kodit tukevat lapsia " samoilla linjoilla" kasvussa kohti tasapainoista aikuisuutta.



Tärkeää lapsi- ja äitipuolen keskinäisen tunnesiteen syntymisessä on se, että aikuinen ottaa vastuullisen asenteen ja varautuu siihen että tämä kaikki saattaa viedä oman aikansa. Avarakatseisuutta, kypsyyttä ja kärsivällisyyttä!

se on eri asia kun tutustut mieheen niin että sillä on jo ne lapset. Ei tarvitse menettää mitään yksinoikeutta kun ei sitä ole koskaan ollutkaan.

Olen ollut yli 7v äitipuoli ja noin se juuri menee. Oma asenne ratkaisee, lasta on turha syyttää siitä, että on syntynyt. Minä ainakin rakastan myös lapsipuoltani biologisten lapsieni lisäksi. Meillä ei ole koskaan ollut mitään ongelmia (paitsi niitä tavallisia, mutta kiukuttelut ja muut tietysti kuuluu asiaan) tämän kuvion kanssa ja jos on ollut, ne ovat johtuneet vanhemmista.



Alussa oli tietysti totuttelua, mutta kun ymmärsin, että lapsi on lapsi riippumatta vanhemmista ja todellakin käsitin, miten raskasta tällainen kahden perheen välillä poukkoilu on pienelle -ja isommallekin - en enää KEHTAISI mitenkään lisätä lapsen taakkaa omilla lapsellisilla ennakkoluuloillani ja ongelmillani. Hän ansaitsee ihan samaa kuin muutkin ja vieläpä enemmän, koska joutuu aina olemaan erossa toisesta vanhemmastaan.



Jos minulle ja miehelleni tulisi ero, en katselisi hetkeäkään miestä, joka inhoaisi lapsiani. On se käsittämätöntä, miten mukavia jotkut voi olla serkun kummin kaiman ihanille lapsukaisille ja oman miehen lapset on kuin roskaa...



Ja 12 tiedoksi, että se 10 kirjoitus oli kokonaisuudessaan asiaa eikä mitään idylliä. Noin sen pitäisi ja se VOI ihan hyvin mennä, täällä on myös siitä sitten sitä kaipaamaasi kokemusta.

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat