Vierailija

Minusta on tullut ihmisvihaaja työni takia. Ehkä vihaaja on hiukka voimakas sana, mutta.. toimin asiakaspalvelualalla ravintolassa, jossa on AINA kiire, työ ei lopu koskaan, ts. paikka on aina auki ja asiakkaat pitävät meitä alempiarvoisina ja tyhminä.



Olen toiminut tällä alalla kuudetta vuotta ja koetan kovasti etsiä nyt jotain muuta. Tunnen, että pääni räjähtää, yritän nukkua vuorokaudessa mahd. paljon jottei tarvitsisi ajatella sitä työtä, ahdistun ja sydän hakkaa, kun olen edes ajamassakaan töihin jne.



En jaksa enää sitä tahtia, jossa et edes vessaan voi lähteä työpäivän aikana pahimmillaan. Asiakkaat haukkuvat päin naamaa, vaikka koetat olla mahdollisimman ystävällinen ja nöyrä. Samat asiat toistuvat päivästä toiseen. Jos olet kipeä, työnantaja suuttuu ja työkaverit myös, koska tehotavoitteet ovat niin kovat, että sinun panoksesi tekemättä jättäminen harvoin korvataan toisella työntekijällä, jolloin työkaverit kärsivät. Jotkut, suurin osa oikeastaan, eivät uskalla lähteä töistä ollenkaan työajan loputtua, vaan jäävät ylitöihin kun on kiirettä, vaikka olisi mitä menoa. Kärvistelet kipeällä kädellä, selällä tms. kunnes olet siinä kunnossa, että itket kun poimit haarukan lattialta. Sitten voit jäädä ehkä pois.



Joillakin tulee itku silmään, mutta kestettävä on, kun asiakas kohtelee ala-arvoisesti. Hymy ei saa hyytyä.



Työaika on siis " suositus" , elikkä tiedät, milloin sinne on mentävä, muttet sitä, milloin pääset pois. Vaihtuvuus on hirvittävää, työturvallisuusasiat jäävät uusille täysin opettamatta, pääasiat vain ja menoksi.



Alan tuntea jumalatonta ahdistusta. Olen aina tehnyt työtä ahkerasti enkä ole mitään työtehtävää karttanut, mutta nyt on mittani täysi. Haluan pois sieltä, ja niin haluaa moni muukin. Muutama työtoverini kärsii työn aiheuttamasta masennuksesta, paniikkihäiriöstä, tuki- ja liikuntaelinten vakavista vaurioista, verenpaineesta jne. Itse olen terveyteni myös pilannut ja se selvisi vasta äskettäin. Työpaikalla moni syö unilääkkeitä ja energiajuomaa kuluu tölkeittäin päivisin.



Taukoja ei tunneta. Jos joku erehtyy menemään istumaan hetkeksi, häntä mulkoillaan pahasti. En siis ole minäkään istunut kuuteen vuoteen kunnolla koskaan töissä.



En halua irtisanoutua ilman uutta työtä. Etsin vimmalla tosiaan toista paikkaa, mutta vielä ei ole mitään löytynyt. Sairauteni vuoksi saisin varmaan sairaslomaa ja luulen, että jos perimmäiset ajatukseni purkisin lääkärille, siitäkin passitettaisiin lepäämään. Eräällä työkaverillani on ollut jo 2 pitkää poissaoloa (useita kk kerralla) uupumuksen vuoksi kahden vuoden sisällä. Mutta uskaltaako sitä edes lääkäriin mennä, kun tietää, että esimies on laskenut niin tiukaksi henkilökunnan määrän, että työkaverit itkevät verta jos yksi jää pois..



Jotain on keksittävä. En halua enää yhtäkään jouluaattoa olla töissä, enkä heikotuksen partaalla paiskia töitä kesäkuumalla paikassa, jossa et tunne olevasi mitään muuta kuin työjuhta. Pintaan nouseva raivo ja väsymys on pidettävä kurissa, ja konemaisesti paiskittava töitä.



Ei mene montaa vuotta, kun tältä alalta alkaa jäämään pitkille sairaslomille ihmisiä jotka tapattavat itsensä tällä tahdilla. Mistäs sitten otetaan ammattitaitoista väkeä, kun muutenkin on työntekijäpula tulossa. Ei se minusta ole ihmisarvoista työtä, jos kotiin tullessasi olet kuolemanväsynyt, korvissa soi asiakkaiden valitus ja tiedät että sata hommaa jäi tekemättä, mutta kun vuorokaudessa ei tunnit niihin riitä.



Sivut

Kommentit (44)

Tosin se on vain viikko nyt, mutta on sekin jotain, loput pitäisin syksymmällä.



Meinasi tulla itku silmään (ja minä en oikeasti ole mikään herkistelijä yleensä) kun toissa iltana eräs asiakas näki, kuinka väsyneitä olemme ja sanoi osaaottavasti, että " teillä on varmasti ollut hirveä päivä tänään" . Hän vaikutti todella ymmärtäväiseltä. Vastasin rehellisesti, että tässä olen juossut 9h kohta ilman pienintäkään paussia, ja pahoittelen jo etukäteen, että kaikki, mitä tilaatte, kestää kauan. Hän naurahti ja sanoi ettei hänellä ole niin kiire. Keskustelu käytiin lämpimässä hengessä ja oloni parani hetkeksi.



Ja kun ei ole tavaraa mitä myydä, koska esimiehet kitsastelevat tilauksissaan, niin on todella noloa sanoa asiakkaalle monen tuotteen kohdalla, että " valitettavasti se ja se on päässyt loppumaan" , ja kuunnella sitten vihaisia kommentteja, jotka ovat täysin oikeutettuja tuossa tilanteessa.



Tilanne on kuulemma nyt parantunut (??) siitä mitä se on ennen ollut, ennen oli kuulemma asiat paljon pahemmin. Voi hyvä jumala, en halua ajatellakaan.



Minä, joka siviilissä olen tyyni, rauhallinen ihminen, löydän itsestäni uusia piirteitä työpaikalla ja niistä piirteistä en pidä yhtään. Hävettää, ja samalla kiukuttaa, että miksi helv.. annoin tilanteen mennä näin pahaksi.



ap

Pelkään vain niin kovin sitä, että mitä muut sanovat. Terveyteni reistailee sen verran pahoin kyllä jo fyysisesti, että lääkärikin sanoi sen olevan suoraa seurausta työstä ja että työkyvyttömyys on mahdollista.



Mieluiten menisin lääkäriin tämän fyysisen vaivan takia, koska uupumuksestani huolimatta en uskalla myöntää sitä, harva uskaltaa.



Te onnelliset ihmiset, joilla on säännöllinen työaika (ei kolmessa vuorossa kuten meillä)- nauttikaa siitä! Tai jotka voitte syödä työpäivän aikana rauhassa. Tai jotka jaksatte harrastaa muutakin kuin nukkumista. Minä en taas muuta haluaisi tehdäkään, kun tuntuu, että valveilla ollessa laskee vain kauhulla tunteja seuraavaan työvuoroon:(

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Huoh, teen itsekin asiakaspalvelutyötä ja vaikka ei samaa alaa ap:n kanssa olekaan, niin ei kaukaa katso. Ja juuri tämä minuakin eniten huolettaa: haluan tehdä työni hyvin ja olla ihmisten kanssa tekemisissä, mutta työ on niin stressaavaa, että pelkään sen näkyvän huonona asiakaspalveluna asiakkaille! Olen kiukkuinen, ärtynyt ja vittuuntunut työhöni, en näytä sitä asiakkaiile, mutta läheltä jo pitää. Odotan vain hetkeä, milloin saan tarpeekseni ja lopultakin lähden..



Itseasiassa olen itse kouluttautunut aikoinaan toiselle alalle, ja mietinkin paluuta oman alani töihin. Tiedä sitten, mikä nykypäivänä olisi vähemmän stressaavaa ja sellaista työtä, että voisi tyytyväisenä sitä tehdä. Oma työni oli sitä aikoinaan, nyt se on muuttunut niin paljon, ettei sitä enää samaksi tunnista. Ja lopujen lopuksi se turhauttaa eniten, että kaikki tapahtuu viime kädessä asiakkaiden kustannuksella. Mitään ei tehdä eikä mietitä pitkällä tähtäimellä, tuntuu että aina katsotaan vain lyhyen ajan tavoitteita. Ihan sama, mitä kaikki pitemmällä aikavälillä lopulta merkitsee..

tosin vaihdoin kyllä työpaikkaa kohtuullisen tiuhaan, joten ihan noin pahalta ei alkanut tuntua. Yleensä otin hatkat työpaikasta siinä vaiheessa, kun olisi tehnyt mieli pidempää lomaa. Sitä varten tein niska vääränä duunia, vietin sitten hermolepoa ja uuteen paikkaan. Yleensä työn raskaus kuitenkin jonkun verran vaihtelee.



En muuten tainnut olla sairaslomalla koko ravintolatyössä olon aikana kuin pari hassua päivää, mutta tarve olisi tullut, jos olisin samassa mestassa jatkanut.



Nimittäin juuri se, että aina pitää vetää täysiä, syö ihmistä. Eikä terveyden menettäminen ole sen väärti.



Ravintolat taakse jätettyäni olen kuin uusi ihminen, mutta joltain toiselta alalta työpaikan saanti on TOSI vaikeaa. Nimittäin se leima, että " olet kirjoitustaidoton juoppo ja sivistymätön, ehkä myös epärehellinen ja laiska" , elää aika voimakkaana.



Olen käynyt ravintolat taakse jätettyäni ammattikorkeakoulussa matkailulinjaa, mutta en ole päässyt alan töihin, koska en pääse edes työhaastatteluun. Haastattelijat kyllä uskovat, että siedän painetta, mutta eivät sitä, että osaan kirjoittaa ja lukea. Todistustani eivätkä mitään portfoliota, saati arvosanoja ammattikorkeasta/avoimesta yliopistosta he eivät halua edes vilkaista.

Eilen illalla katsoin vain sitä vellovaa massaa, joka taloon vyöryi, työntekijät tekivät itku silmässä töitä, suurin osa raaka-aineista loppui koska keittiömesun tuuraaja ei ole älynnyt tilata mitään ja asiakkaat olivat vihaisia kuin pirut. Odottivat ruokiaan kauan, jonottivat kassalle kauan jne.



En enää tiennyt minne mennä ja mitä tehdä. Olen nopea liikkeissäni, mutta ei sekään riittänyt.



Hengitys salpautui ja päätin: tänne en jää! Olin jo kahden vaiheilla, että menen tänä aamuna terkkarille ja teen mitä tahansa, että saan saikkua, tosin näillä vaivoilla sitä saisi varmaan helposti. Mutta menin tänään vielä töihin.



Soitin miehelle jo kotimatkalla, että nyt en kestä enää. Lomani alkaa vähän ajan päästä ja sieltä en enää halua palata tuohon paikkaan. Enkä enää tee ilmaista työtä (mm. omalla ajalla soitetaan käymään talon asioilla jne. eikä siitä makseta, mutta ihmiset käyvät kiltisti pitkänkin matkan päästä eivätkä uskalla siitä valittaa).



En mene enää lomalta takasin. Esimies koetti tänään saada minua vielä siirtämään lomaani, mutta en suostunut. Mun on pakko pysyä jämeränä nyt, enkä saa ajatella, että voi itku kun jäävät kuseen, jos lähen.. on sieltä lähtenyt moni muukin ja lähtisi nytkin mutta kun on talolainoja ja tällä suunnalla vakipaikkoja ei ole kovin paljon. Mies tukee 100% onneksi. Tiedän, että sukuni ainakin jyrähtää jos irtisanon itseni ilman uutta paikkaa, mutta olkoon. Yritän nyt olla kerrankin luja tässä ja ajatella että vielä minullekin paistaa joskus aurinko!



Ja jos pääsen tuolta pois niin käräytän siellä vuosia työtovereitaan piinanneen ihmisen, jota ei uskalleta pistää sieltä pois erinäisistä syistä.



ap

kuitenkin mielellään ei-kovin-hektisestä. Usein kiireisessä ketjupaikassa ei oikein voi edes asiakkaan palvelusta puhua, kun siihen ei ole millään mittarilla katsottuna aikaa.



Jos kiire johtuu väärin mitoitetusta henkilökunnasta, ja liiallisesta tehojen tuijottamisesta, näkyy tämä myös asiakkaiden tylyytenä ja tyytymättömyytenä.



Harva jaksaa asiakkaiden jatkuvaa valitusta, vaikka mielessään pitäisi sitä oikeutettunakin. Mutta jos sille ei voi tehdä mitään, koska työ on epäammattimaisesti johdettua (ne tehot!), tilanne on patti. Ja asiakaspalvelusta tulee joka tapauksessa epämiellyttävää, vaikka ihmisistä pitäisikin ja heidän jorinoitaan voisi kuunnellakin.

Hieman se arveluttaa, mutta olisipa ainakin yhteiset vapaat viikonloppuisin, minulla kun ei ole niistä viikonloppuvapaista juurikaan kokemusta viimeisen 10 v ajalta..



Samassa työpaikassa on muitakin sukulaisiani, joten liekö sekin riskialtis sijoitus.. mutta kunhan pääsen tuolta nykyisestä pois, niin voinhan aina katsella edelleen muitakin paikkoja:)



Hitto että hävettää. Kohta pasahtaa 30 linssiin enkä mitään sanottavaa ole saavuttanut, ei ole vielä ostettu taloa eikä tehty lapsia. Serkkunikin halveksuu nyt 3 kk tyttären äitinä lapsettomia naisia " luonnottomiksi" kutsuen (aiemmin oli sitä mieltä, että jokainen tekee elämällään mitä haluaa) mutta lasten aika ei ole meille vielä tullut aiemmin.



Ainoa mitä olen saavuttanut, on maailman paras parisuhde- tosin sen saavutuksen rinnalla joku talonrähjä tuntuu kuitenkin toisarvoiselta:)



ap

Siellähän se tehot paukkuukin niin kovina. Toisaalta ravintola-alalla se on aina semmoista, menitpä melkein mihin tahansa töihin.



Haaveilen joka päivä työstä, jossa on oikeat työajat ja en olisi rättiväsynyt kotiin tullessani. Onhan se toki hienoa, että työnantajalla pyyhkii hyvin ja asiakkaat käyttävät paljon palvelujamme, mutta on niissä hommissa se nurjakin puoli. Kuulin taas sellaisia horror-tarinoita työpaikastani eilen, ettei mitään rajaa. Eikä liitto reagoi mitenkään. Paikallisosasto vaan taputtelee olkapäälle, että sellaista se on, koettakaa kestää.



Jahtaan erästä toimistosihteerin paikkaa, toivottavasti saan sen. En herätä luonnollisestikaan kiinnostusta ammattini takia, mutta uskon pystyväni siihen työhön.



Onneksi on ihana parisuhde, jossa puoliso tukee, oli valintani mikä vaan. Hän ei onneksi nurisisi, jos heittäisin hyvästit paikalle vaikkei uutta olisikaan. Taloprojektia se kyllä hidastaisi:)



ap

Kiinnostuneena olen seuraillut tarinaasi, elämäsi nimittäin on ihan kuin minun elämääni lähes 10 vuoden takaa. Sillä erolla, että mulla ei silloin vielä ollut edes loistavaa parisuhdetta.



Olin myös jumissa ravintola-alalla esimiestehtävissä. Elämäni paras päätös oli sanoutua irti siitä helvetistä ja lähteä lähes tyhjän päälle, eli työhön, joka kesti vain kesän yli. Oikeasti se oli yksi elämäni parhaista kesistä, sen vapauden tunteen muistan aina. Mitään ongelmia ei sen jälkeenkään ole työn saannissa ollut. Nyt en enää (onneksi) ole ravintola-alalla, asiakaspalvelutyössä kuitenkin. On mies, lapsi, no taloa ei, mutta kaikenkaikkiaan asiat hyvin. Elämässä on muutakin kuin työ, vaikka työssäni viihdynkin.



Tulee olemaan sinunkin elämäsi paras päätös lähteä tuosta työpaikasta!!

Yksinkertaisesti otin lopputilin. Useita vuosia asiaa pyörittelin, itkin ja väsyin. Sitten eräänä päivänä tuli mitta täyteen, päätin luottaa siihen, että kyllä jotain tulee kuitenkin tilalle. Lähdin tyhjän päälle. Sitä vapauden tunnetta en kyllä vaihtaisi mihinkään, mikä mieleni valtasi. Läksin opiskelemaan ja vuoden kuluttua valmistun. Helposti voisin sortua katkeruuteen, että miksen lähtenyt aiemmin, mutta ajattelen asian niin, että näin sen piti mennä, ennen oli mitä oli, nyt on tämä vaihe elämässä. Usko itseesi, ota lopputili. Jätä itsesi vaikka tyhjän päälle, niinkuin minä tein. Aivan varmasti jotain tulee tilalle, elämä on liian lyhyt siihen, että uhraa oman elämänsä p..n nielemiseen. :) Tsemppiä ja jaksamista sinulle!

opiskeluaikana kävin useissa eri ravintoloissa ekstraamassa mutta ei missään tuollaista ollut.... olen ollut varmaan kymmenessä eri paikassa tampereella ja helsingissä

Olen itsekin vastaavanlaisessa työssä (ellen jopa samalla työnantajalla...) ja raskasta on. Mutta en kyllä lähihoitajan hommiin lähtisi! Kavereilta kuullut paljon, erilaisista hoitajan hommista. Tottahan se on että pääsee itse valitsemaan työpaikkansa kun työvoimapula alalla kova, mutta etenkin vanhustyö on fyysisesti jumalattoman raskasta. On varmasti paikkoja joissa aikaa tehdä työnsä hyvin mutta harvoissa paikoissa näin on. Eikä niihin parhaisiin paikkoihin välttämättä pääse heti kiinni koulun penkiltä.



Kannattaisi varmaan jutella ihan aluksi esimiehesi kanssa. Onko teillä kehityskeskusteluja/palavereita joissa pääsisi rauhassa juttelemaan näistä ongelmista? Sairaslomalle jääminen on vain ongelmien siirtämistä ja tunnollisena ihmisenä varmasti miettisit tilannetta jatkuvasti ja stressaantuisit lisää. Jos tuntuu että stoppi on tultava niin ainut ratkaisu taitaa olla loman jälkeen irtisanoutuminen.



Meillä ainakin on vähän viiveellä reagoitu kesäajan tuomaan jatkuvaan kiireeseen, toivottavasti teillä olis sama tilanne.....

Vierailija:

Lainaus:




Olen käynyt ravintolat taakse jätettyäni ammattikorkeakoulussa matkailulinjaa, mutta en ole päässyt alan töihin, koska en pääse edes työhaastatteluun. Haastattelijat kyllä uskovat, että siedän painetta, mutta eivät sitä, että osaan kirjoittaa ja lukea. Todistustani eivätkä mitään portfoliota, saati arvosanoja ammattikorkeasta/avoimesta yliopistosta he eivät halua edes vilkaista.




ettei vaikuta hassulta. Siis useimmiten en pääse edes työhaastatteluun, mutta piti itse asiassa sanoa, että en pääse edes työharjoitteluun matkatoimistoon! Ja sitten ne harvat haastattelut, missä olen ollut, ovat tyssänneet siihen, että haastattelu on mennyt näin " no mutta oletko sä nyt ihan varma, ettei tää oo sulle vähä niinku liian vaikeeta" .



Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat