Seuraa 
Liittynyt17.9.2015

Eksyin tälle palstalle ja huomasin monen painiskelevan parisuhdeongelmissa, miettivän eroa, sitä auttaisiko terapia, onko oikeasti tahtoa olla suhteessa vai onko kaikki vaan tottumusta, " riippuvuutta" ..



Haluan kertoa oman tarinani. Meilläkin oli moni asia hyvin, mutta silti joku mätti ja pahasti. Riidat olivat kamalia vaikkei niitä usein ollutkaan, molemmat syyttelivät toisiaan ja kaivoivat vanhoja juttuja esiin aina vaan.. Oli huutoa ja hampaiden kiristystä, haukkumistakin. Riidat olivat todella kamalia ja kuluttavia, ja kun niitä jatkui ja jatkui, niin aloimme puhua erosta. Sitten vaan eräänä päivänä riidan tullen ja aikamme huudettuamme päätimme että nyt riittää, tää loppuu tähän, muutamme erillemme, haemme eroa ja piste.

Ja niin teimme, ja huimalla aikataululla, siinä moni tuttava tipahti kärryiltä ihan totaalisesti..



Ennen eroa olimme päättäneet että kunhan ollaan vähän tahoillamme rauhoituttu, niin yritetään vielä selvittää asiat. Kun sitten asuimme erillämme, miestä ei enää moinen kiinnostanutkaan, löysi uuden naisen ja totesi ettei enää mua rakasta tipan tippaa, ja liitto on lopullisesti ohi.

Minulle avioliiton rikkoutuminen oli todella kova paikka, rakastin miestäni edelleen valtavasti ja mulla oli tunne ettei tämän kuulu mennä näin, ei ei ei... Meidän ei kuulu erota, meillä on niin paljon hyvää.

Yksinhuoltajana pärjäsin suht hyvin vaikka lapset reagoivatkin eroon aika ikävästi, mutta muuten olin ihan loppu, tuntui ettei tästä tule mitään...



Jossain vaiheessa mies alkoi haluta kanssani Hyvää Ystävyyttä- että alkaisimme viettää enemmän aikaa yhdessä. Samalla huomasin että hän on aika hukassa itsensä kanssa, ikävöi lapsia vedet silmissä (lapsemme eivät sopeutuneet 50/50-systeemiin joten olivat pääasiassa minulla ja vain joskus viikonloppuisin isällään), ja kuulemma pää oli aivan sekaisin. Rohkaisin häntä terapiaan, ja vihdoin ja viimein hän sinne suostui menemään, koska ei todellakaan enää tiennyt mitä haluaa. Sitä ennen hän kuitenkin lopetti uuden seurustelusuhteensa, joka kuulemma oli vain laastari.



No, aika kului, vietimme aikaa kahdestaan ja perheen kesken, ja aloimme huomata että kyllä sitä kipinää, rakkautta, vielä vaan on ja paljon molemmilla... Mies sai terapiassa ajatuksiaan selväksi ja tajusi että olemme tärkeintä mitä voi olla- ja pyysi minua kanssaan pariterapiaan (heh, mies joka aiemmin on ollut sitä mieltä ettei meidän asiat muille kuulu ;D).

Sielläkin todettiin että yhdessäoleminen on TAHDON asia- jos rakkautta ja tahtoa riittää niin asiat saa onnistumaan koska ei meillä suurempia ongelmia ollut kuin valtavia, hirvittävän suuria ongelmia vuorovaikutuksessa!! Niihin saimme uusia vinkkejä ja niiden mukaan olemme eläneet- ja voi miten paljon helpompaa tämä elämä onkaan kun eivät riidat vie kaikkea energiaa..!!



Nyt olemme siinä tilanteessa että sormukset kiiltelevät jälleen sormessa, etsimme uutta, yhteistä asuntoa, ja olemme onnellisia! Ilmeisesti kaikki tämä piti kokea että näimme metsän puilta... Suhteemme vaikuttaa nyt paremmalta kuin koskaan, ja viikonloppuna lähdemme juhlistamaan 9-vuotishääpäiväämme- yhdessä, vaikkei siihen kumpikaan vielä talvella uskonut... :)



Tämä rohkaisuksi niille jotka epäröivät ja pelkäävät, miettivät auttaako terapia jne. Kannattaa kokeilla kaikkea mahdollista!! Meille ratkaisun avain oli se että totesimme, että nyt on se viimeinen mahdollisuus vielä kokeilla onnistuisiko- kun molemmat ovat saaneet etäisyyttä asiaan (ja todenneet ettei se sinkkuelämä kivaa olekaan)-- ja jos emme kokeilisi niin harmittaisiko se jälkeenpäin.. Päätimme kääntää vielä sen viimeisenkin kiven, ja se onnistui- onni löytyi.



Kaikkensa kannattaa tehdä liiton pelastamiseksi (ellei nyt ole kyse väkivallasta, alkoholismista tms), sen olen todennut, koska lapsille avioero on ihan hirvittävä paikka. Ja on se sitä yleensä aikuisellekin..



Tsemppiä kaikille, ja mukavaa kesää!

Sivut

Kommentit (23)

eroa ja jonkin aikaa sen jälkeen yhden riidan päätteeksi muuttikin jonkun muka puolitutun yksinhuoltajanaisen luo alivuokralaiseksi. Kovasti kiistää, että suhdetta tähän naiseen hänellä ei ole. ja jo nyt muutaman viikon jälkeen mies on sitä mieltä, että hän voisi kyllä muuttaa takaisin kotiinkin. No, tähän sitten tosi monet ovat minulle kommentoineet, että älä nyt ota takaisin jne! Niinkuin sinullakin oli vastaavaa.

Haluaisin kyllä lasten takia yrittää, koska itse en eroa halunnut eikä meilläkään niin ihmeellisiä riitoja ole ollut. Miten pystyit antamaan anteeksi miehelle tämän laastarisuhteen? Miten sen luottamuksen voi saada takaisin? Tämä pelottaa. Ainakin täytyisi miehen alkaa paljon avoimemmaksi ja tietenkin unohtaa tämä nainen, mikäli heillä jotain on ollut.

Ja mahtaako tällaisesta selvitä ilman terapiaapua? Niihin on todella vaikea saada aikoja, pitkät jonot jne. Joskus käytiin, mutta varsinkaan mies ei siellä pystynyt avautumaan. On tämä vaikeeta, mutta tosiaan meilläkin lapset selvästi kärsii ja jo tämän takia yritystä löytyisi. Ja kerran mieskin heti jo mieltään on muuttamassa. Luulen, että hän elätteli toiveita tämän naisen suhteen ja piti aloittaa yhteiselämä, mutta arki vieraassa lapsiperheessä ei ollutkaan niin kivaa. Tämä on teoriani, minkä mies kyllä täysin kieltää.

Jaksamista muillekin!


Sanoisin nyt viisi vuotta sitten eronneena, etta laastarinaiset ja -miehet unohtuvat aikanaan ja tuntuvat vahapatoiselta seikalta erotemmellyksessa tai mieluummin yhteenpaluussa. Yhteen palataan ja liitosta erotaan ihan muista syista kuin hetkellisista tempauksista ja sen helposti tajuaa vasta sitten, kun kaikki on jo ohi.



Kotiaiti: Sinuna ottaisin miehen takaisin, jos han todella haluaa tulla ja olla parempi ihminen tasta eteenpain. Jotkut ihmiset vain vaativat heratyksen pilvilinnoistaan ja miehesi kuulostaa tallaiselta ihmiselta. Perhe on ISO asia ja sita ei kannata rikkoa pienien syiden takia. Elama eron jalkeen, vaikka menisikin uusiin naimisiin ja saisi uusia lapsia, on aina karvaampaa kuin etta jatkaisi samassa liitossa. Syyllisyydentunne ja jossittelu ei tahdo kadota mielesta koskaan eron jalkeen.



Kovasti haleja ja onnea huomiseen. Yrita nahda kaikki laajemmalti ja ohi pienten seikkojen. Lopussa kiitos seisoo.

Yritänpä vastailla jotenkin viisaasti :)

Meillä lapset on jo ala-asteikäisiä, joten mistään " vauva-vaiheen pelästymisestä" ei meillä ollut kyse, mutta jotenkin vaan elämä oli puutunut niin tylsiin uomiinsa, ei osattu keksiä uutta sen touhuilun tilalle joka aikanaan meni pikkulasten hoitoon... Ei käyty oikein missään, ei yksin, eikä varsinkaan perheenä tai kahdenkesken. Oltiin vaan, vaikkei kumpikaan siitä pitänyt. Ja riidat kasaantuivat, pikkuhiljaa riitoja alkoi tulla ihan mistä vaan ja ne alkoivat heti täysillä...



Me tosiaan myös pidimme asumuseroa " viimeisenä yrityksenä" , vaikkakin sitten mies muuttikin mielensä aika nopeasti eikä enää halunnut mitään yrittää. Muutamassa kuukaudessa, kun ensin ehti vähän sinkkuelämää viettää, hän sitten kuitenkin huomasi että kaipaa perhettä, jopa minua.. Vaikka luuli ettei minua rakasta enää. Minä kaipasin häntä koko ajan ja oli tuskallista kun piti yrittää antaa toiselle aikaa... Onneksi se odotus sitten palkittiin. Meillä ero vaikutti todella paljon, ja tietysti miehen hakema ammattiapukin. Molemmat olemme muuttuneet parempaan suuntaan ja oppineet monia pikkujuttuja elämästä ja parisuhteesta, ja monesta pikkuasiasta tulee isoja, helpottavia asioita.. :)



Mikä tilanne teillä on tällä hetkellä? Oletteko tekemisissä, mitä ajattelette toisistanne ja suhteestanne..?

Meillä mies ei suostunut eron alkuvaiheessa puhumaan tunteistaan tai meistä YHTÄÄN mitään (oli kai liian tuskallista?), mutta sitten kun päätimme vielä yrittää, hän alkoi puhua ja on puhunut enemmän ja avoimemmin kuin koskaan.

Toivotan teille paljon onnea matkaan, ja tsemppiä..!!!

Voi miten ihanaa oli lukea elsa-a:n tekstiä. Meillä mies muutti toukokuussa pois kun halusi miettiä mitä elämältään haluaa.. Koko kesäkuun soitteli monta kertaa päivässä ja kyseli kuulumisia. Eropaperit vietiin samana päivänä kun muutti eli 28.5. Kysyin monta kertaa että onko hänellä toinen nainen mutta aina väitti ettei ole. kuukauden kuluttua sain pojaltamme kohta 5v. tietää että iskällä on uusi nainen. Sen jälkeen miehen käytös muuttui täysin. Syytti minua kaikesta mahdollisesta, olen ilkeä, katkera ja kateellinen ihminen ja minun kanssani ei kukaan pysty elämään. Ei rakasta minua enää eikä ole varma onko koskaan rakastanutkaan. Naimisiinmenoa kanssani katui suuresti. Nämä sanat tietenkin loukkasivat kovasti. Jossain vaiheessa sanoin hänelle rakastavani häntä, mutta tokaisi vaan että " mitä se enää auttaa."



Alussa rukoilin ja anelin häntä tulemaan takaisin kotiin, mutta vastaus oli aina yhtä tyly ettei voi tulla koska ei rakasta minua enää ja on nyt löytänyt sen oikean, intohimoisen rakkauden. Hänestä oli kuulemma ihanaa kun voi keskustella kaikista asioista ilman että toinen korottaa ääntään. Reilu kuukausi sitten kirjoitin pitkät spostit missä valoitin tilannetta ja sen jälkeen meni viikko ja soitti. Puhuimme pitkään mutta tuntuu että kumpikaan ei oikein halunnut " paljastaa todellisia tunteita ja ajatuksiaan." Alkoi jo perumaan puheitaan että kyllä on rakastanut ja meillä oli paljon hyviä hetkiä, suhteen eteen olisi pitänyt tehdä paljon töitä, myönsi että oman yrityksen perustaminen ja pyörittäminen vei kaikki voimat ja aiheutti masennuksen. Nyt aikoo lopettaa yrityksensä ja panostaa tähän uuteen parisuhteeseen..

Välillä oli sellainen tunne kuin odottaisi minun pyytävän häntä takaisin, tai sitten oli vaan toiveajattelua. Viestissä olin ehdottanut terapiaan menoa ja kysyi että olinko tosissani sen suhteen ja myönsi olevansa liian kiltti ja yrittävänsä aina miellyttää muita. Minulla meni jossain vaiheessa herne nenään ja kerroin olevani ihan onnellinen näin ja mieskin kait vähänloukkaantui ja lopetti puhelun.



Kolme viikkoa sitten soitti ja kyseli miten pärjäämme rahallisesti ja muuten. Sen puhelun lopetin minä. Nyt ei soittele edes kyselläkseen poikien kuulumisia.



Minä olen huomannut käyttäytyneenä todella väärin häntä kohtaan parin viime vuoden aikana ja n. kerran kuukaudessa olen uhkaillut erolla. Jossain vaiheessa mies sanoikin että joka kuukausi on joutunut pelkäämään eroa eikä ole edes uskaltanut kysyä olenko ollut tosissani ja otti eron minust a ennenkuin minä ehdin ottaa hänestä.

Rakastan miestäni todella paljon ja haluaisin saada takaisin, mutta mahdottomalta näyttää. UUsinaisystävä on esitelty suvulle ja viettää joka toinen vkonloppu mieheni äidin luona (jossa mieheni siis nyt asuu) ja on tutustunut jo lapsiinikin. Mieheni on kanssa sitä mieltä että asioista on turha enää keskustella kun ollaan jo kerran erottu ja suuttuu jos yritän asioista kysellä. on niin pitkävihainen etten usko pystyvän palaamaan takaisin luokseni enkä tiedä miksi niin tekisi kun ei kerran minua rakasta.



jossain vaiheessa mies sanoi että kai tämä on sitten sitä 4kympin kriisiä(täytti kesällä) ja sanoi ettei aio tutustuttaa poikiamme naisen lapsiin vielä, " jos kerran olet sitä mieltä ettei tämä vuotta kauempaa kestä" ja sanoi ettei tosissaan tiedä onko enää vuoden päästä tämän naissen kanssa yhdessä. Mä en enää tiedä mitä pitäisi ajatella tai tehdä? Marraskuun lopussa pitäisi jättää lopullinen hakemus ja pelottaa että ero tästä tulee.



Miten miehet voi tehdä eropäätöksen niin yhtäkkiä? Helmikuussa olin vielä raskaana, maaliskuussa melkein ostimme kesämökin, huhtikuussa aloitimme sijaisvanhemmuuskoulutuksen eli meille piti tulla huostaanotettuja lapsia asumaan ja toukokuussa mies muuttaakin pois ja sanoo miettineensä ero vuoden! Vaikea uskoa. Naiseen oli tutustunut huhtikuussa ja uskon häntä koska silloin muuttui etäiseksi ja puhui koko ajan puhelimessa. Toukokuun lopussa oli yön pois kotoa, mukamas kylpylässä ja silloin vietti ekan yön tämän naisen kanssa. Olen ymmärtänyt että nainen asuu lapsineen keski-suomessa ja näkevät siis lähinnä viikonloppuisin. (me asumme pääkäupunkiseudulla.)



Kuukauteen en ole miestä takaisin pyydellyt enkä yhteyttä pitänyt ja nyt ajattelin ottaa käyttöön " ihanan ja rakastavan vaimon-roolin eli olen niin ymmärtäväine ja hymyileväinen aina kun ollaan tekemisissä" .Katsotaan tuoko tämä mitään tulosta. Onneksi on syksy tulossa ja pimeät illat, jospa miehelle herää halu palata takaisin lastensa ja vaimonsa luokse. Pojat ovat aina olleet hänelle tärkeitä ja tuntuu kurjalta kun vanhempi poika ei ole suostunut lähtemään isänsä luokse 8viikkoon. Miestä se ei kuulemma häiritse ja onkin ottanut aina pienimmän pojan mukaansa. En voi uskoa ettei muka tunnut missään että poika ei halua viettää aikaa isänsä kanssa!! Äsken lähti molempien poikien kanssa hampurilaiselle kun olin asiasta muutaman viikon jankuttanut.



kertokaa hyvät ihmiset miltä tämä teistä kuulostaa. Olenko tyhmä kun elättelen toiveita miehen paluusta? Täytyy vielä kertoa että kun tapasimme mies oli 28v. ja asui äitinsä kanssa ja minä olin hänen ensimmäinen naisensa..eli jos nyt hakeekin menetettyä nuoruuttaan.



Voi, kertokaa mitä tekisin? Odottelenko vielä ihan rauhassa vai päästänkö toivosta irti?

Omasta erostani on pari kuukautta vasta ja olen jo kotiutunut uuteen asuntoon. Nopeaa meilläkin asiat meni. Rakkautta vielä on, luulen et vanhemmuus säikäytti..

Sitä kysyisin sulta, säikähdettiinkö teilläkin isoa elämänmuutosta, kun ei ollakkaan nii nuoria et mennään vaan niinku tuntuu hyvältä? Minkäikäisiä lapsia teillä on?

Tekstistäsi sain käsityksen et miehesi heräsi eron myötä tajuamaan et aidan toisella puolella onkin ikävämpää. Jos kotona on nii lähellä ettei näe miten asiat oikeesti on? Ehkä ilman eroa teillä ei menisikään hyvin?

Tai ehkä vaan haluan toivoa meidän " suhteesta" noita asioita. Vaikka mies on kyllä kans terapian tarpeessa ennen mahdollista yhteenpaluuta.

Toivottavasti palaat ketjulle!

Minun mielestä sinun kannattaisi ajatella elämää nyt vain eteenpäin,koska miehelläsi on jo toinen nainenkin kuvioissa.Helppoa se ei varmaankaan tule olemaan,mutta älä nyt ainakaan pyytele miestäsi palaamaan.Miehet ovat sen verran yksinkertaisia,että eivät halua sitä minkä voivat saada.Ehkä hän vielä tajuaa mitä on menettänyt ja palaakin luoksesi,mutta luultavasti vasta sitten kun näkee sinun pärjäävän ja olevan itsenäinen.Voimia!:)

kuulostaapa tutulta, todellakin... Minä yritin miehelle puhua että kyllä se rakkaus löytyy kun sitä on ollutkin, ei se ole yhtäkkiä kadonnut kokonaan, se on vaan piilossa.. Ja mies ahdistui kun " painostan" . Sitten kun minäkin aloin opetella elämään ilman häntä, suunnittelemaan tulevaisuutta yksin (tai toisen miehen kanssakin, miksei, vaikka se tuntuikin tosi kaukaiselta ja jopa vähän kauhealta ajatukselta), ja aloin pikkuhiljaa ymmärtää että näin tässä nyt kävi, enkä minä voi sille mitään... Niin mies alkoi tajuta ettei tämä sinkkuelämä olekaan sitä mitä hän haluaa. Se tuli kokeiltua, hyvä niin, mutta perhe-elämä voitti.

Toivonpa todella että teillä molemmilla kävisi samalla tavalla!!! Olen kohdannut monenlaista, kummallistakin vastustusta tuttavilta ja jopa kavereilta siitä että " kun on kerran erottu niin sitten on enää turha yhteen palata" , mutta itse tiedän tilanteemme parhaiten, ei kukaan muu. Siksi mulla nousee karvat pystyyn sellaisista kommenteista kuin sitä joskus jossain keskustelupalstoilla saa, että " kohta se mies vonkaa sua takas mutta et sitten ota!!" Mitä ihmettä- tottakai otan jos molemmat haluavat perheen yhteen jälleen, ja molemmat ovat valmiita tekemään asioita onnistumisen eteen..!! Samalla tavalla ei kannata jatkaa vaan yrittää selvittää mikä oli pielessä, ja korjata ne asiat.



Pitää muuten vielä sanoa siitäkin, että koska tunnen mieheni niin tiesin senkin että hänellä oli paljon myös sitä periaatetta että kun ollaan erottu niin ei mietitä jatkoa enää.... On ollut vähän sen sorttinen mies että " ongelmista pääsee yli kun ei niitä ollenkaan mietikään" , ja eron alkuvaiheessa olin huomaavinani että asian miettiminenkin oli niin ahdistavaa että hän pysyi periaatteessaan, " mehän ollaan jo erottu" .



Meillä lopullinen niitti suhteen uudelleen alkamiselle oli ehkä se miten kirjoitin miehelle viestin, että minä ja lapset rakastamme häntä nyt ja aina, ja hän on lapsille tärkeintä koko maailmassa. Kerroin ettei kukaan tule häntä koskaan korvaamaan, ja vaikka lapset saisivat kuinka hyvän isäpuolen joskus niin se ei koskaan isää korvaa, eikä uusi perhe korvaa koskaan sitä mitä tämä meidän OMA perhe olisi lapsille ollut... Ilmeisesti se sai miehen miettimään asioita uudelleen.



Ja tässä vaiheessa pitää tähdentää että meillä ei yhteiselämä ollut mitään " helvettiä" , vaan oli hyvin paljon hyviäkin hetkiä- ja niiden perusteella uskoin että yhteiselo saataisiin toimimaan jos haluttaisiin. On tietysti eri asia jos yhteiselämä on yhtä riitaa ja puhumattomuutta ym piiiitkän aikaa ennen eroa, mutta en ymmärtänyt että teillä kummallakaan olisi sellaisesta kyse..



Kiitokset onnitteluista ja toivotuksista, lämpimiä halauksia teille :)

Hei,



Kiitos paljon kirjoituksestasi. Siitä sain lohtua. Minäkin laitan omaa kertomustani tähän vähän.



Meillä on muutettu asumuseroon 3 kk sitten. Miehen puolelta paluu yhteen ei tosiaan näytä kovin todennäköiseltä. Hän haluaa olla vain rauhassa. Ei halua/pysty puhumaan mitään tunteistaan tai meidän tulevaisuudesta. Jos keskustelu on vähänkään sivunnut aihetta, mies hermostuu ja ahdistuu ja sanoo, ett' minä vaan " pumppaan" . Tilaa ja rauhaa minä olen hänelle antanut, vaikka on vaikeata olla ottamatta toiseen yhteyttä, kun kaipaa niin paljon häntä. Ja toisaalta loukkaa, ettei toinen selvästikään ikävöi minua. Minä elättelen vielä toiveita yhteenpaluusta. Meillä myös mies on sitä mieltä, ettei rakasta minua. Tuntuu tosi pahalta..



Meillä mies on myös aloittanut terapian, tai siis tiedän hänen aloittaneen sen, mutten tiedä, onko jatkanut. Uskoisin kuitenkin niin.

Toivon niin paljon, että siitä olisi apua!! Me emme ole kuukauteen nähneet, ehkä kerran viikossa mies on jonkun tekstiviestin laittanut. Minä olen häntä " häirinnyt" vain pakollisten asioiden hoitamisessa. Tuntuu pelottavalta sanonta " poissa silmistä, poissa mielestä" . On helppo unohtaa toinen, kun häntä ei näe tai ei ole tekemisissä. Tai siten tietysti voi käydä niinkin kuin teillä kävi, että alkaa tosiaan kaivata toista.



Mutta ei tässä auta kuin elää nyt omaa elämää, suunnitella omia tulevaisuuden asioita ja jos yhteen palaisimme, niin sitten se olisi vain plussaa :)



Hyvää kevättä ja onnitellut teidän onnistuneelle yhteenpalaamiselle ja 9v hääpäivälle! :)

En ole elsa, mutta mulle tuli yksi asia viestistäsi mieleen, jos saan kertoa..



Itselläni häiritsisi tavattomasti se, että uskoisin vahvasti miehellä olleen suhde tähän yh-äitiin. Monestihan tää vaisto pitää ainakin osin paikkaansa. Vaatisin kyllä mahdollisimman " vahvat" todisteet siitä miten asia on, ennen kuin yrittäisin uudestaan. Koska suhde perustuu luottamukseen. Hyvä jos ei ollut suhdetta, mutta minua vaivaisi enemmän salailu kuin laastari. Toivottavasti sun ei tarvitse kauaa epäillä ja jaksamista!



Niin ja en tiedä miten selvitä laastareista. Jos haluaa vielä yrittää niin pakko varmaan vain ajatella että oltiin erottu.. Ei se ollut pettämistä. Toisaalta laastareita käy sääliksi, ne ei korvaa meitä " oikeita" :)



Kuulolla ollaan..

änkin nyt tajuaa ja haluaa, että luottaisin häneen. Itse ainakin vastaavassa tilanteessa pyrkisin todistamaan, jotta toinen uskoisi!

Jos hän itse kertoo suhteesta, tuskin otan yhteyttä tähän naiseen, mutta muuten ehkä. Mutta tosiaan hän kiistää suhteen ja onhan siinä pieni mahdollisuus, että nainen vain hyvää hyvyyttään otti miehen luokseen asumaan? ja miksi hän sitten muuttaisi heti pois, jos olisi suhde? Tosin ei hän vielä ole muuttanut eli sekin täytyisi ensin tapahtua käytännössä.

Kiitos teille ja jaksamista myös!

voinet arvata että minäkin kyllä ottaisin miehen takaisin, jos olisin sinä! Mutta ehdotonta rehellisyyttä se vaatisi, eli minäkin vaatisin kyllä tietää oliko hänellä oikeasti suhde tuohon naiseen vai ei, ja esim. alkoiko suhde jo ennenkuin hän muutti pois kotoa... Jne.

Terapiaa kyllä suosittelen, mutta ei kai se pakko ole, yksilöitähän me ollaan.. Puhua kuitenkin mielestäni pitää, saada asiat selviksi ja esim keskustella siitä mikä entisessä elämässä oli huonosti, mihin kaipaisi parannusta jos suhdetta jatketaan jne. Kuten esim meillä- totesimme että tarvitsemme enemmän sosiaalista elämää, eli kyläilyjä tuttujen luona, illanviettoja jne, eikä aina vaan sitä samaa kotona istumista.



Mitä tulee laastarisuhteeseen- se sattui ihan hirveästi silloin kun miehellä se suhde vielä oli, mutta kun se päättyi (mies kertoi mulle alusta alkaen että ei rakasta ko naista, hänen kanssaan on vaan ihan kivaa ja ennenkaikkea kivempaa kuin ihan yksin... Eli nainen oli todellakin laastari, ei muuta.. Ja mies kertoi suhteen loppumisestakin mulle jo ennenkuin ilmoitti siitä ko. naiselle..!), osasin suhtautua siihen niin että me emme seurustelleet silloin, mies ei siis pettänyt minua, minäkin kävin treffeillä vaikken todellakaan ollut valmis seurusteluun jne. Olin tyytyväinen siitä että heidän suhteensa päättyi, ja vielä tyytyväisempi sitten kun päätimme palata yhteen---- minähän olin silloin " voittaja" !! Onhan ajatus välillä häirinnyt silti, jotain heidän suhteestaan olen mieheltä kysellyt, mutta pääasiassa ajattelen niin että vaikka kuinka inhoan sitä naista, niin se nainen on nyt yksin, ja MINÄ olen mieheni kanssa!! Minä olen tässä, se nainen ei, joten se siitä. Ei ole enää syytä olla mustasukkainen.



Paljon voimia sinulle, ja tsemppiä!! Olen sitä mieltä että kaikkensa kannattaa tehdä parisuhteen eteen jos vaan jotain tehtävissä on. Tietysti yhteenpalaamisen suhteen pitää olla myös todella varma ennenkuin niin tekee, siinä mielessä että jos lapset ovat juuri tottumassa siihen että isä asuu muualla, ja sitten isä muuttaakin takaisin kotiin-- ja sitten taas kuitenkin pois (jos ei suhde sittenkään toimi), niin ainakin meidän lapsillemme se olisi ihan hirvittävää. Siihen olemme molemmat nyt sitoutuneet että yhdessä ollaan, ja jos ongelmia tulee niin ne selvitetään, ja yli päästään yhdessä!!



Mukavaa heinäkuun jatkoa kaikille :)

tä epävarmemmaksi tulen yhteenpalaamisesta. Jos hän taas muuttaa muualle, mutta ei kotiin, en oikein pysty sanomaan pystynkö häneen luottamaan. Pitäisikö vaan päättää, että nyt sitten luotan? Emme ole vielä käyneet kovin syvällisiä keskusteluja eli sekin voi vielä tehdä tämän epävarmuuden. Täytyy tietenkin olla varma, että haluamme jatkaa ennenkuin on järkeä muuttaa takaisin yhteen. Mies nyt omasta mielestään onkin varma.

Jotenkin tuntuu, että vasta sitten pystyn luottamaan, kun hän on takaisin kotona? En tiedä, onko muilla ollut samaa. Jos, niin kirjoitelkaa, kuinka olette selvinneet!

Ja taidan liikaa murehtia miehen suhdetta tähän naiseen, mutta en vaan voi sille mitään. Tiedän, ettei mies ole hänelle puhunut meidän suhteen lämpiämisestä. Mietin onko sekin huono asia, kun tämä nainen miehen mukaan voisi olla hänestä kiinnostunutkin.. Jos mies vaan aikoo unohtaa tämän naisen muuttamalla pois hänen luotaan, mutta jos tämä nainen ei siihen vaan luovutakaan?

Teillä ei oltu pikkulapsivaiheessa, mutta uusi elämäntilanne kuitenkin..

Kasvunpaikka molemmilla ja uuden opettelua.



Eli 2kk sitte erottu, mutta eka kuukausi asuttiin samassa asunnossa. Olosuhteiden vuoksi ei paljoa olla nähty, mutta puhelimessa ja paremmassa sovussa ku ennen! Nyt saan minäkin vähän ymmärrystä :) Hän on puhumatonta sorttia eli olen koittanut olla (vaikeaa) painostamatta, jotain kuiten sanonut, josta rivien välistä luettuna (kylläkin) tuntuu et ois vähän herännyt meidä suhteen. Ja huomannut ettei sinkkuelämä ookaan nii kivaa. Uusista naisista en tiedä. Vähän olen kuiten epävarma mitä mies musta oikein aattelee. Tekis mieli kysyä mutta pelkään et menee lukkoon ja saisinko todellista vastausta. Tai etten tykkää vastauksesta..



Kaikki mulle sanoo et unohtaa mahdollinen takaisinpaluu.

Toivon vain vieläkin että kaikki saisi korjattua.

Jos palataankin joskus yhteen, tää erovaihe on varmasti terapiaa meille, eli ei tätä turhaan tehdä. otan sen mahdollisuutena kasvaa, varsinkin miehelle.

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Suosituimmat

Uusimmat

Uusimmat

Suosituimmat