Vierailija

pakkaa lapset kyytiin ja anna miehelle aikaa panna asiansa kuntoon. Vähän aikaa rauhasaa kun miettii niin taas on hyvä olo.

Sivut

Kommentit (21)

Minä nimen omaan tahdon rakastaa. Työni puolesta olen saanut kiertää lukuisissa valmennuksissa, jossa Sarasvuota myöden on toisinaan tullut todetuksi, kuinka parisuhde on työntekoa ja tahtomista. Tahdon, mutten tiedä jaksanko ja pystynkö. Riittääkö minulla energia, voimat? Tahtominen ei yksin riitä. Se tässä harmittaa. Voi kunpa saisin takaisin sen ihmisen, joka mies ihan pohjimmiltaan on; sellainen hän on ollut viimeksi ehkä 2,5 vuotta sitten, josko silloinkaan.

Jos ei nuku ja kävelee jatkuvasti ympyrää, niin kyllä se viittaa sellaiseen ahdistukseen ettei mies voi olla kotona. Tarvitsee jotain rauhoittavaa ja turvallisen ympäristön.



Menneillä diagnooseilla ei nyt ole kauheesti merkitystä, vaikuttaa siltä että tilanne on pahentunut ja olipa sitten bipo tai ei, niin mies ei ole oma itsensä vaan sekoilee eli tarvitsee hoitoa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

tai ainakin jotakin sinne päin. Mies tulee joskus aivan hysteeriseksi, esimerkiksi tänään, kun oli lapsien kanssa pari tuntia keskenään kotona. En kuulemma "vastannut puhelimeen", jonka vuoksi hän ahdistui. Kotona oli helvetti irti; oli antanut lapsille tusinan jäätelöitä, kämppä oli sekaisin ja mies kirjaimellisesti repi hiuksiaan, kun tulin kotiin. Miehellä on ollut mielenterveysongelmia, masennusta ja epämääräistä ahdistuneisuutta, aiemminkin, mutta nyt tuntuu, ettei normaali arki näköjään enää onnistu.



Mitä teen; vaihdanko miestä vai minne voisimme pk-seudulla mennä selvittämään asiaa?

minulle tai lapsille jotakin, on aina ollut tosi lempeä. Tänään kuitenkin kun huudettiin keittiössä ja nojasin tiskipöytään, rekisteröin sivullani olevan keittiöveitsen ja mieleeni tuli ajatus, että mitä jos se nyt ryntää ottamaan ton... tosi pelottavaa edes joutua miettimään tällaista.



En haluaisi soittaa poliisejakaan tänne, hirvittää, millaiset jutut siitä saadaan aikaiseksi ja toisaalta, siitä jää aina merkintä jonnekin... toisaalta kohta ei varmaan tarvii soittakaan jos tämä jatkuu, saadaan Iltsikan otsikoita... Mies vaikuttaa suhteellisen rauhalliselta, muttei todellakaan ole oma itsensä. Katsoin juuri netistä, ettei meidän kaupungissa ole mitään psykiatrista päivystystä, paitsi lapsille! Naurettavaa! Sen sijaan huumeidenkäyttäjille näyttäisi löytyvän apuja... voi viddu mä sanon.

että olen naimissa hullun kanssa. Olen aiemmin ajatellut, että kaikilla ihmisillä on nykykiireessä kestämistä ja omat ongelmansa; minullakin on ollut vaikeat aikani. Tänään itken nyt vaan sitä, että todellisuus on tässä ja minulla on yksi holhottava lisää sen sijaan että minulla olisi rinnallani tasapainoinen, aikuinen ihminen.



Yritän puhua miehen kanssa. Ei se niin sekaisin voi olla, että pakolla on vietävä... ja toisaalta haluan olla mukana. Jos valvon miehen vierellä yön, voisimme ehkä mennä selvittämään asiaa huomenna, kun lapset menevät hoitoon.

mutta itkee ja takertuu minuun kuin joku... no, lapsi. Ei kuitenkaan ravaa ympyrää, haro hiuksiaan tai ravistele käsiään, eli positiivista sinänsä... En uskalla kaiketi nukkua itse, mutta menen nukuttamaan miestä. Kaapissa saattaa olla nukahtamislääkettä, jota voisin koittaa, jos mies suostuu ottamaan.

On eri asia sairastaa masennusta ja olla psykoottinen. Ja oma huono kokemuksesi oli vuosia sitten. Tiedän kyllä että mt-potilaiden hoito on huonolla tolalla Suomessa, mutta en millään voi uskoa, että miehellesi ei mitään apua annettaisi, jos päivystykseen menette ja kerrot että mies on aggressiivinen ja sekava.

Miehesi tarvitsee varmasti apua. Ole reippaasti miehesi tukena, pää pystyssä. Mielen terv. ongelmat ovat ongelmia, mihin saa apua. Ihan kuin muihinkin ongelmiin ja sairauksiin. Helposti sitä odottelee liian kauan, kun ei oikeen ilkee mennä hakeen apua. Ja lopulta ei itse sitä osaa hakeakaan. Tosi tärkeää, että olet miehesi tukena. Sinä tunnet hönet ja pystyt auttamaan hoidon/lääkkeiden kanssakin. Mulla on skitsofeenikko pikkuveli. Hänellä ehti olo mennä tosi huonoksi, ennenkuin vanhempani havahtuivat hakemaan apua. Psykoosi on tila, jota ei kenellekään toivo ja jota tulisi välttää. Psykoosissa tavallaan "torni kaatuu", tila on hallitsematon ja siitä on välillä hankala päästä jaloilleen. Älä jätä miestä enää lasten kanssa keskenään kuin hetkeksi, jos sinusta todella tuntuu, että ei pysty ehkä enää itseään riittävävsti hallitsemaan. Tsemppiä!

Enkä jättäisi lapsia hänelle vahdittavaksi viikkoon pariin kunnes tilanne on rauhoittunut. Mies voisi mennä johonkin kyllä "lomalle" hetkeksi, tai sairaslomalle tai yksin olemaan. Sinänsä se sairaala on viimeinen pakopaikka jos ei mitään muuta keksi. Tukea, terapiaa ja lääkitystä. Jo huomenna, yön selkään ei tarvitse lähteä jos nyt vaan lapset nukkuu jne.

Mies ei ole minkäänlaisessa hoidossa; edellinen lääkejakso päättyi yli vuosi sitten, samoin päättyi potilassuhde. Sitä ennen mies siis kävi viikottain juttelemassa psykiatrilla. Lääkityksen puuttumisen huomasi oikeastaan heti, mutten ole vaatinut miestä jatkamaan sitä, sillä mies sanoo, ettei hän ollut oma itsensä lääkityksen aikana. En voi tietää, voi olla, että miehen olo todella oli "epätodellinen", tosin ei hän nytkään kovin normaalilta vaikuta... minua itkettää ja harmittaa, ei minulla oikeastaan ole resursseja holhota miestä, lapsissa ja taloudessakin on riittävästi ja tuntuu pahalta ajatella, etten voisi tästä lähin poistua mihinkään, vaan olen sidottu lapsiin ja mieheen koko ajan.



Mies sanoo, ettei hän ole hullu - mutta käyttäytyy kyllä, kuin olisi. En osaa nyt oikein suhtautua, sillä en ole nähnyt häntä näin kehnona oikeastaan koskaan. Huusi uhkaavasti kolmevuotiaallekin, ja tarttui minua ranteesta niin, että siihen jäi mustelma. Mies on nyt rauhallisempi, kun käskin hänen istua sängyn reunalla ja laitoin lapset nukkumaan. En voi kuitenkaan aloittaa keskustelua aiheesta, sillä aina kun yritän, mies hyppää pystyyn, haroo hiuksiaan ja kävelee hermostuneesti ympäri taloa toistellen: "en mä ole hullu, usko jo, ei tää oo yhtään paha".



Voiko tällaisessa tilassa olevaa ihmistä kiristää? (Tyyliin "eroan sinusta, jos ei nyt samantien mennä jonnekin hoitoon"). Vai voinko yrittää rauhoitella miestä ja puhua esimerkiksi huomenna asiasta? Jos mies rauhoittuu ja vaikuttaa enempi omalta itseltään, onko kuitenkin tarpeen lähteä jonnekin? Niin muuten, kun korotin ääntäni tästä asiasta kotiin tullessani, juoksi yläkerran parvekkeelle ja sanoi hyppäävänsä. Melkein uskoin, juoksin aika kovaa vauhtia perässä.



Rakastan miestä enemmän kuin mitään tässä maailmassa, lapsia lukuun ottamatta. En vain ymmärrä, miten yhteiselo voi jatkua; ennen kaikkea haluan kuitenkin lapsille turvallisen, tasapainoisen elämän...

nykyään saa apua ja asiat saadaan kuntoon. Mielenterveystoimisto, terveyskeskuksestakin voi aloittaa, keskustele miehen kanssa, mikä öolisi paras tapa jatkaa/hakea apua.



Todennäköisesti terapiaa, lääkitystä, pari terapiaa, suvun kartoitusta, jne.



Se kannattaa.



Älä missään tapauksessa jätä miestä yksin ja pulaan, kohdassa jossa mies pahiten tarvitsee apua.

Mutta nyt tosiaan hän tarvitsee toisten apua. Ei tartte jaksaa kuin seuraava askel, tästä hetkestä seuraavaan. Älä maalaa kauhukuvia tulevista vuosista seinähullun miehen kanssa, koska häntä voidaan ihan totta hoitaa. Pelkäätkö siihen hoitoon liittyen jotain?

"Hulluja" on aika paljon, eri asteisia vain. Paha hoitamaton masennus ja ahdistuneisuus voi paukahtaa psykoottiseksi. Mutta älä pelkää, tilanne ei ole toivoton, tähän on olemassa lääkkeitä ja auttajia. Monet toipuvat ihan tavallisiksi kansalaisiksi jotka kykenevät asiansa ja perheensä hoitamaan.



Minusta olisi tärkeää ettet kuitenkaan yritä liikaa selvitä yksin vaan aika herkästi haette sitä apua. Koeta saada mies sairaalaan viimeistään huomenna. Hyvää yötä.

sillä tiedän, että se on hänelle pahin juttu. Jos menemme päivystykseen, mitenköhän homma siitä jatkuu; saisikohan sitten helpommin apua psyyken ongelmiin jatkossa?

Aina on ollut niin, että yksin ollessa tilanne on pahentunut, mies ikäänkuin velloo silloin ahdistuksessaan. Tämä ilta on kuitenkin siitä erilainen kuin aiemmin, että ensimmäistä kertaa mies vaikutti aggressiiviselta ja ensimmäistä kertaa hän menetti hallinnan lasten kanssa ollessaan. Lepolomalle en miestä siis lähetä, ellei kyseessä ole joku laitos.



En kuollaksenikaan muista, oliko nyt niin, että mies on saanut masennusdiagnoosin taannoin, vaiko ahdistuneisuus. Mitä itse olen lueskellut ja ääneenkin sanonut, joki bipo osuisi paljon enemmän kohdalleen; miehellä on minusta selkeitä mania- ja masennuskausia.



En uskalla oikein mennä miehen luo, etten vain tulisi ärsyttäneeksi, kun en oikeasti kuitenkaan tahdo hankaloittaa asiaa tai pahoittaa miehen mieltä yhtään enempää. Olen käynyt silittelemässä... voi elämän kevät ja syksy...

Yhdeksän vuotta sitten lupasin rakastaa niin myötä-kuin vastamäessä. Yhteiselo on TAHTOMISTA rakastaa.



Hän tarvitsee nyt sinun tukeasi enemmän kuin koskaan!

Minusta kannattaa vaikka soittaa nyt päivystykseen ja selostaa tilanne, korostaa että pelkäät lasten turvallisuuden puolesta ja olet äärimmäisen huolissasi miehestäsi. Ethän voi elää arkea jos miestä pitää valvoa kuin lasta. Mies tarvitsee nyt ehdottomasti psykiatrista hoitoa, todennäköisesti osastohoitoa ja psykoosilääkityksen. Ja teillekin tilanne on kestämätön.



Onko miehesi jo psykiatrisessa avohoidossa?

Lääkäri voi kirjoittaa lähetteen psykiatriseen sairaalaan. Miehelle voi olla helpotus, että joku tekee päätöksen hänen puolestaan. Ei ole helppo todeta itselleen, että nyt olen sekaisin. Psykoosi on pelottava, hämmentävä kokemus.



Mies ei varmaan olekaan väkivaltainen, mutta kun mieli järkkyy, ihminen voi harhojen vallassa olla aggressiivinen. Sun on nyt itse päätettävä, mitä teet, mutta asiaa ei voi jättää enää roikkumaan. Itse lähtisin viemään miestä heti sinne päivystykseen ja jos pelkäisin oman turvallisuuden puolesta, tai jos mies uhkailisi itsensä tappamisella parvekkeella, soittaisin 112. Jos teillä on joku luottoystävä, mies, johon molemmat luotatte, sellainenkin vois tulla saattajana kyseeseen.

Pelkään lähinnä sitä, ettei sopivaa hoitoa saa. Itselläni oli ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen tuskallinen synnytyksen jälkeinen masennus, joka diagnosoitiin kolmen konsultoinnikäynnin aikana opiskelijoiden terveydenhuollossa. Tämän jälkeen, siis kirjaimmelisesti vakavan synnytyksenjälkeisen masennuksen diagnoosi kourassani, minulle kerrottiin, että jonot psykologille ovat kahdeksan kuukautta. Sanoin silloin ääneen, että jos teen nyt itsemurhan, niin muistan kyllä kirjeessä kiittää saamastani palvelusta YTHS:llä. Minulla ei ollut voimavaroja juurikaan etsiä apua muualta, mutta sen muistan, ettei sitä julkisella puolella ollut tarjolla. Meillä ei kerta kaikkiaan ole varaa käyttää yksityisiä palveluita; tai pakkohan sitä rahaa on jostain kehittää, jos niikseen tulee.

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat