Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Vierailija

En oikein käsitä miksi.



Aina jos esim. mies lähtee työmatkalle tai jonkun muun syyn takia olemme päivän, pari erossa toisistamme (en nyt tarkoita työpäivän mittaista eroa...), alan vakuuttua siitä, että vihaan miestä aivan käsittämättömän paljon.



Melkein kaikki alkaa ällöttää ja oikein leiskahtaa sellainen käsittämätön viha. Mies soittelee ja kertoo, että on ikävä, itse olen vain kylmän etäinen, tyyliin " jahah, mukava kun ilmoitit, hei-hei" .



Tekee mieli aina silloin sanoa, jotain ultratökeröä, kuten vaikka että " vittu mene jotain muuta naimaan kun nyt kerran mahdollisuus annetaan."

Kommentit (7)

Vierailija:

Lainaus:


Kun kuuntelen itseäni, tuntuu että sisälläni on pieni loukkantunut, itkuapidättelevä tyttö (n. 4-v.), joka on loukkaantunut siitä että toinen lähti






en nyt vihaa, mutta vierastan pahasti ja loukkaannun ja provosoidun ihn mitättömistäkin asioista..



Kun kuuntelen itseäni, tuntuu että sisälläni on pieni loukkantunut, itkuapidättelevä tyttö (n. 4-v.), joka on loukkaantunut siitä että toinen lähti



en tiedä mistä se tulee?

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

eli just sitä tarkoitan, että mun mielessä pyörii vain eriasteisia loukkauksia. Ja mitä enemmän voisin satuttaa, sen parempi.



Uskon, että jos aikaa kuluisi kovin paljon, tulisi se ikäväkin sieltä. Mutta enimmäkseen olen vain viileä, kylmä ja etäinen.



ap

paitsi tolle naimiskommentille, mulla ne tunteet tulee ihan tyhjästä, en epäile tai edes ajattele mitään että olis jonkun toisen kanssa, minä vaan vieraannun ja etäännyn, ensimmäinen päivä menee ihan kivasti, illalla alan jo ajattelemaan että " jaa" , ja aamulla olenkin sitten että " juu-juu" kun soittaa ja jutellaan, ikävä ei ole yhtään ja en itse edes soita sille. Kolmas päivä tuntuu jo ettei tulis edes pahamieli jos ei koskaan nähtäis enää.



Mies on sanonutkin ettei vuskalla lähteä ikinä viikoksi mihinkään, kun etäännyn noin pahasti jo muutamassa päivässä. Ja sitten kun hän tulee takaisin, en pysty katsomaan häntä, vierastan jo ihan ulkonäköäkin kuin pieni lapsi, joudun pyytämään hänen olemaan selin minuun alkuun, että saan katsella ja tehdä hänet silmissäni edes jotenkin tutuksi taas. Ihan vieraan näkoinen hän on, ja hihittelen ihan paniikissa jos täytyy nähdä hänen naamansa.



Sitten se siitä helpottaa joidenkin tuntien aikana, iltaan mennessä viimeistään, ja sitten ajattelen taas että miten ikinä saatoin ajatella hänestä niin hällävälisesti. Ja tulee jälki-ikävä ja rakastan taas niin kovaa että :)

mutta puhelimessa en saa edes fiilistä loukata, töksäyttelen vaan jotain lyhyesti, ja joo, provosoidun hänen sanoistaan, alan haastaa riitaa ihan mistä aiheesta vaan mitä hän sanoo, ja siitä sitten saan sen vihan päälle, ja alan vittuilemaan ja piilovittuilemaan. Niin se menikin nyt kun ajattelin tarkemmin.



Minä myös luimin seiniä pitkin ja välttelen katsekontaktia, viimeksi ihan sanoin että nyt et saa katsoa mua kun mun täytyy ensin saada etäältä rauhassa katsella, näytti ihan vieraalta, leveämmältä ja isommalta ku muistin, ja oli leikannut hiukset ja siistinyt partaa, ihan vieras siis. Naureskelin hysteerisenä ja siitä hän sitten lähtikin, puhuimme puhelimessa niitä näitä ja en ollut enää vihainen, vierastin vaan fyysistä kohtaamista.



Ja siitä se sitten helpottaa, ja tuli se ikävä jälkikäteen ja roikuin hänessä koko ajan ja seksiä teki mieli niin pirusti :)



Tää mulla on ollut aina. varmaan joku lapsuustrauma takana ;)



3

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat