Vierailija

Haluaisin vähän vinkkejä.. vähän kokemuksia vastaavasta..



Tarina on niin tuttu tältäkin palstalta. Perheenäiti löytää SEN joka menee ihon alle ja se ei ole oma aviomies.

Tapasin Hänet 11kk sitten ja heti kolahti. Siinähän se oli; mies jonka ajatukset tunnen ja tiedän ja joka kiehtoo minua pirusti. Mies huomasi myös ne kipinät ja siinä sitä oltiin.

3 kk meilattiin ja puhuttiin päät tyhjiksi (seksistä olemme pitäytyneet). Ajatusmaailmat kohtasi täysin.



No, sen verran on selkärankaa että kun on luvattu rakastaa myötä ja vastamäessä niin perhettä en aio jättää. Valitsin aikoinani " väärin" ja nyt elän sen kanssa ja yritän täysillä että perheemme olisi onnellinen. " Soulmate" on sinkku.



Tapaan Häntä työn puolesta muutaman kerran viikossa ja aina se tuntuu. Emme enää meilaile tai viestittele, mutta se ihmeellinen yhteys vaan aina säilyy. Tämä tunne on semmoinen etten koskaan ole näin tuntenut. Ikävää mutta totta :-(



Onko sinulle käynyt näin? Miten selvisit siitä?

Miksi minulle on perkele tämmöinen riesa pistetty elämääni! Elin ihan onnellista, vaikka tunneköyhää elämää mieheni kanssa.. En osannut edes haaveilla tämmöisestä kun en TIENNYT tämmöistä olevankaan..



Pääseekö tästä ikinä eroon?

Sivut

Kommentit (32)

Välillä taas elän mukavaa elämää perheeni kanssa muistamatta koko " soulmatea" . Tosin silloinkin joskus tuntuu että kaipaan jotain. Ja uskon että kaipaan juuri häntä.



Minäkin valitsin väärin mutta en aio silti riistää lapsiltani isää.



Sitä oppii suhtautumaan kun on pakko. Jättää ne romanttiset tunteet pois ja tuntee vain sen soulmate-tunteen. Siten se ei ole niin paha pala.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Aluksi uskoin että kyllä tämä tästä ohi menee, mutta enää en uskalla toivoa (muuta kuin ihonalainen löytäisi jonkun muun ja muuttaisi 800 kilometrin päähän)



Kyllähän se oma mies on huomannut että olen nykyisin itkuinen ja herkempi kuin ennen. En voi sanoa että olisin häntä pettänyt, mutta ajatuksiani en pysty hallita. Tilanne on minulle vieras, olen normaalisti " järkevä" ihminen joka pystyy suunnilleen hillitsemään ja hallitsemaan tunteensa.

sielunkumppani-höpötyksiin, mutta varmaa on se, että joillakin pareilla kolahtaa kovempaa kuin toisilla! Joillakin voi useampikin mies elämän aikana ehtiä tehdä tämän vaikutuksen (en tosin usko, että kellään kovin moni, kyllä se sen verran ainutlaatuista on), ja toisilla ei sitten koskaan synny kenenkään kanssa tätä " suurta tunnetta" , " mieletöntä yhteyttä" ja " huimaa kemiaa" . Sitä en sitten tiedä, kuinka paljon tämä yhteys vaikuttaa suhteen onnistumiseen pitkällä aikavälillä, ja kyllä ilman tätä tajunnan räjäyttävää tunnetakin voi olla parisuhteessa onnellinen ja parisuhde toimia, mutta toisaalta en ainakaan näe mitään syytä, miksi tämä suuri tunne vaikuttaisi haitallisesti parisuhteen onnistumiseen pitkälläkään aikavälillä.



Itse elin 26-vuotiaaksi asti ilman tällaista kokemusta. Olin ollut ihastunut ja kovasti rakastunutkin ennen tätä, ja minulla oli kaksi pitkäaikaista suhdetta taustalla. Ja olin näissä suhteissa onnellinen, ei niissä ollut mitään vikaa. Niin siinä sitten vain kävi, että avoliitossa ollessani rakastuin kuitenkin tulisesti tällaiseen ihmiseen, jonka kanssa koen uskomatonta yhteyttä ja kaiken läpi tunkevaa huumaa ja rakkautta. Asiaan liittyi monta muttaa, olimme mm. molemmat tahoillamme suhteessa rakastuessamme. Emme koskaan fyysisesti pettäneet ketään, ja jokusen kuukauden ystävyyden jälkeen päätimme jättää yhteydenpidon, juuri siksi, että olimme niin kovin rakastuneita, emmekä halunneet rikkoa kahta " ihan hyvää" ihmissuhdetta sen tähden.

Meidän molempien ihmissuhteet kuitenkin paloivat loppuun tahoillaan n. vuoden kuluessa tapaamisestamme (vaikka emme siis enää olleet missään yhteydessä toisiimme). Pian minun ja ex-avoni eron jälkeen tapasin tämän sielunkumppani-miehen uudelleen. Olimme silloin molemmat siis tuoreita sinkkuja, ja edelleen ajattelimme, että ajoitus on liian aikainen, väärä. Koska toisia partnereita ei enää ollut kuvioissa, oli se kuitenkin menoa sillä kertaa. Ja päivääkään en ole katunut.



Nyt yhteistä elämää takana lähes viisi vuotta, joten arkeakin on tullut maistettua. Ja sama yhteys, sama huumaava tunne on edelleen olemassa. Tottakai ihmissuhde on vuosien varrella muuttunut, mutta en sanoisi, että ollenkaan huonompaan suuntaan. Olemme edelleen rakastuneita, hupsuina toisiimme. Keskustelemme edelleen tuntikausia iltaisin viinilasien ja kynttilöiden valossa. Keksimme kaikkea hauskaa toisillemme, nauramme yhdessä eri tavalla kuin kenenkään muun kanssa. Minulla oli ihan hyviä suhteita aikaisemminkin, eikä eroni lopulta liittynyt nykyiseen mieheeni juuri ollenkaan. Mutta nykyisen mieheni kanssa minulla on LOISTAVA suhde, aivan erilainen kuin aiemmat ihmissuhteeni. Olen todella onnellinen, että sain kokea tämän " soulmate" -rakkauden, ja olen myös onnellinen, että olen päässyt elämään arkea oman ihonalaiseni kanssa, sillä se on ainakin minun kohdallani osoittanut, että kaiken voi todella saada samassa paketissa. Sen huuman, sen yhteyden, sen villin erotiikan ja samalla sen luotettavan kummpanin ja sen sujuvan arjen onnellisessa suhteessa.

rakkausavioliitot?



Ei ennen vanhaan menty yleensä naimisiin suuresta rakkaudesta. Silloin tunnettiin ehkä 10 miestaä, naapurin Jussista peräkylän Ilkkaan ja niistä vanhempien kanssa yhdessä yleensä valittiin se sopivin (tai rikkain tms) jonka kanssa avioliitto solmittiin.



Elämässä on kuulkaas paljon muutakin kuin sitä parisuhteen tunnekuohua. Minusta nykyään siihen kiinnitetään ihan liikaa huomiota ja ei oteta huomioon juuri tuota että vaikka sen soulmaten tapaisikin niin ei arki hänen kanssaan ehkä pelaisi.



Tunnesiteeltään keskinkertaiset liitot kestää pisimpään, tiesittekö? Ei suinkaan ne joissa lähtee heti jalat alta.

TUNTUIPA TUTULTA TÄMÄ TEKSTI:



Kyynisesti ajateltuna ihmetyttää miksi nämä

sielunkumppanit löydetään aina siinä vaiheessa kun on pyöräytetty pari lasta / muuten sitouduttu vakavasti ihan OK kumppanin kanssa.



Tiedän monta naista jotka " yllättäen" lapset saatuaan yhtäkkiä löytävätkin jonkun jännittävän uuden miesehdokkaan. Ja aina sama virsi: " en olisi uskonut että minulle käy näin." Taitaa olla ihmisnaaraalle lajityypilllistä käyttäytymistä. Itse en usko sen olevan sattumaa vaan ihan naisen biologiaan perustuva juttu.



Joten älkää ahdistuko hyvät siskot! Teitä on naisten joukossa todella paljon ja tarina on aina pääpiirteittäin sama. Sanoisin että ainakin 50% siitä tunteesta on teidän oman päänne sisällä. Yhtäkkiä alkaa tuntua siltä että oma mies on tylsä ja astuisipa joku uusi jännittävä mies elämään. Ja kas kumma, yllättäen sellainen sielunveli sitten löytyykin saman tien.



ITSELLENI KÄVI JUURI NOIN!!



JA KUN TÄÄLLÄ ON LUESKELLUT JUTTUJA NIIN TUNTUU TOSIAAN OLEVAN USKOMATTOMAN YLEISTÄ. VOISIKO TOSIAAN OLLA JOKU BIOLOGINEN JUTTU?? ITSE AINAKIN MYÖNNÄN OLEVANI ERITTÄIN BIOLOGINEN JA VAISTOKAS ESIM SEKSUAALIVIETIT, VAUVAKUUMEET JNE OLEN KÄYNYT LÄPI JA NYT TÄMÄ!

Vierailija:

Lainaus:


sielunkumppanit löydetään aina siinä vaiheessa kun on pyöräytetty pari lasta / muuten sitouduttu vakavasti ihan OK kumppanin kanssa.



Tiedän monta naista jotka " yllättäen" lapset saatuaan yhtäkkiä löytävätkin jonkun jännittävän uuden miesehdokkaan. Ja aina sama virsi: " en olisi uskonut että minulle käy näin." Taitaa olla ihmisnaaraalle lajityypilllistä käyttäytymistä. Itse en usko sen olevan sattumaa vaan ihan naisen biologiaan perustuva juttu.



Joten älkää ahdistuko hyvät siskot! Teitä on naisten joukossa todella paljon ja tarina on aina pääpiirteittäin sama. Sanoisin että ainakin 50% siitä tunteesta on teidän oman päänne sisällä. Yhtäkkiä alkaa tuntua siltä että oma mies on tylsä ja astuisipa joku uusi jännittävä mies elämään. Ja kas kumma, yllättäen sellainen sielunveli sitten löytyykin saman tien.




Vuoden verran haaveksin, puhuttiin päämme tyhjiksi, ajateltiin kaikesta samoin... Kotona alkoi mennä todella huonosti, sillä olin niin poissaoleva. Lopulta kerroin miehelleni, etten häntä rakasta (tosin tästä kolmannesta osapuolesta olen jättänyt kertomatta). Mies otti asian todella raskaasti. Puolisen vuotta kitkuteltiin eteenpäin, sitten mies muutti pois ja näkee nyt lapsia tasaisen epäsäännöllisesti. Kaikki on kummallista ja sekavaa.



Oma oloni alkaa olla todella neuvoton. Olen sanonut olevani valmis ottamaan mieheni takaisin, mutta mieheni on sitä mieltä, ettei kulissien säilymisen vuoksi halua pysyä suhteessa, jossa vaimo ei rakasta miestään. Mieheni rakastaa minua edelleen, ja se tekeekin kaikesta kaikkein vaikeinta, sillä on hirvittävää katsoa vierestä, kun toinen murtuu.



Toisaalta, kun fakta on se, että valitsin aikanaan väärin, oli mielestäni reilumpaa kertoa asiasta miehelle nyt kuin siinä vaiheessa, kun lapset lentävät pesästä ja olisimme tavallaan enemmän kasvaneet yhteen. Miehenikin on sitä mieltä, että parempi nyt kuin myöhemmin, koko ikäänsä tällaista ei kuitenkaan pystyisi salaamaan.

mutta en todellakaan älynnyt kaivata mitään uutta suhdetta elämääni. Minulle olisi ihan hyvin riittänyt kämppissuhde miehen kanssa, kunhan sain rakentaa uraani. Tää soulmate on lähinnä sotkenut elämääni, kaikessa ihanuudessaankin. Toivoisin, että katoaisi elämästäni. Sitä en kestäisi, että löytäisi naisen itselleen, mutta vaihtaisi edes työpaikkaa. Itse en pienten lasten äitinä juuri nyt pysty uutta työtä itselleni etsimään.

Mulla sama juttu. Valitsin aikanani näiden kahden välillä ja nyt on jo muutaman vuoden ajan vanha suola janottanut. Häissämme hän puhui humalassa jotain siitä, miten onnellinen mieheni on kun sai mut. Lapsen syntymän jälkeen jutut vaan yleistyi. Puitiin vanhoja, sitä mitä meidän välillä oli jne. jne.



Ajattelen tätä miestä usein ja nähdäänkin aika usein, eivätkä tunteet ota laimentuakseen. Kuitenkin sanoin tälle miehelle jo pari vuotta sitten, ettei meidän suhteesta tulisi mitään ja se on ihan totta. Ei noi soulmate-hommat välttämättä toimi arjessa. Sitä paitsi miehenikin on soulmateni, mutta eihän se, mikä on lähellä tunnu koskaan yhtä kiehtovalta kuin se, mitä ei saa. Kuitenkin hän on puolisona paljon osallistuvampi kuin paras ystävä olisi, tämän tiedän hänen entisistä suhteistaan.



Eli kai se on silti parempi näin, itse en ainakaan lähtis hyvää suhdetta pilaamaan jonkun huuman takia.



Itselläni tätä jatkunut KAKSI VUOTTA. Olemme molemmat tahoillamme varattuja ja varattuina pysymmekin, mutta ihon alle on tämä ihminen mennyt ja pahasti.. Olen viime kuukaudet tietoisesti yrittänyt saada häntä pois mielestäni, kesäloma auttoi, mutta heti kun näimme taas sitä mentiin ja kovaa. Siis pään sisällä, ei muussa mielessä. Olen niin uupunut näihin tunteisiin ja ajatuksiin, tässä vaiheessa oikeasti haluaisin vain hänet pois mielestäni.. Mutta se tuntuu olevan mahdotonta. Kuten ap:kin sanoi, ei tästä todellakaan voi nauttia, päinvastoin. Toivon, etten koskaan olisi häntä tavannutkaan.

Vierailija:

Lainaus:




Joten älkää ahdistuko hyvät siskot! Teitä on naisten joukossa todella paljon ja tarina on aina pääpiirteittäin sama. Sanoisin että ainakin 50% siitä tunteesta on teidän oman päänne sisällä. Yhtäkkiä alkaa tuntua siltä että oma mies on tylsä ja astuisipa joku uusi jännittävä mies elämään. Ja kas kumma, yllättäen sellainen sielunveli sitten löytyykin saman tien.




Uskon, että tämä on ohimenevää. Uskon, että tämä tunne pään sisällä katoaa jonnekin. Siksikin, että en ollut huomannut koko miestä, ennen kuin hän syöksyi kimppuuni. Kirjaimellisesti. Ja muutti pääni sisään asumaan sen jälkeen.



Hän on " uneni kaunein, porttini unelmaan." Mieheni on kuitenkin se, joka pitää kädestäni silloinkin, kun en sitä olisi ansainnut.

Päätin kuitenkin kylmästi lakata tapaamasta tätä miestä, koska tiesin että ennemmin tai myöhemmin joku tässä kuviossa tulee kärsimään ja se ei ole oikein... Miestäni en aikonut jättää, naimisiin kun on menty ja lupaukset annettu.



Ja voi luoja kyllä se sattuu vieläkin... jos edes ajattelen tätä miestä. Mutta aika parantaa haavat, niin se vaan on - onneksi.



Sullekin ap sanoisin että oman itsesi takia, tee valintasi. Kaikkea ei voi saada.

Tosin soulmateni on ex:äni.



Aikanaan hänellä oma elämä siinä jamassa, ettei hänestä ollut sitoutujaksi, eikä taida olla ihan vieläkään. Jätin hänet, sillä halusin sitoutua, turvallisuutta yms. Lisäksi haluan lisää lapsia. Ero oli kaunis, mutta niin kipeä.



En ikinä ole häntä voinut unohtaa. Yhteyksissä olemme silloin tällöin. Kipinät lentävät puolin ja toisin. Nykyisen suhteeni aivan alussa menin ja petin miestäni ex:än kanssa. Miehelleni en IKINÄ aio asiaa kertoa, olisi liian kova paikka ja ero, jota en ikinä halua. Nyt siis olemme jo kihloissa ja häitä suunnittelemme kovaa tahtia. Vauvantekoyritykset aloitamme näillä hetkillä.



En voi varmaan koskaan antaa itselleni anteeksi tekoani. Kunpa vain olisin ollut aikoinani fiksu, ei minulla nyt olsii taakkana tätä painavaa lastia, joka ei tunnu poistuvan edes pitkän ajan jälkeen.



Ex on edelleen soulmate ja kaikin puolin upea ja mahtava, mutta kyllä se on tosiasia, että oma mieheni on minulle se oikea, vaikkaan se ei siltä aina tunnu. Jos vertaan ex:ää ja nykyistä, olen varma, että nykyinen on minulle tarkoitettu ja siksi on niin ristiriitaista ajatella niin suurella kaipuulla ex:ää. Se harmittaa ja hävettää.



If only I could turn back time... (vai miten ikinä se kirjoitetaankaan) on parempi, kuin osuva lause nyt tähän...kyllä jäisi pettäminen tekemättä, jos saisin uudestaan valita. Kännissä olin tyhmä...enkä ole humalaan itseäni tuon tapahtuman jälkeen enää juonut, sillä en ikinä halua vastaavaa tehdä.



Taakka on kova...ilman taakkaa uskon, että elämä ja suhde sujuisi paremmin.



Sinkkuelämää oli eilen vaikea katsoa, kun siinä oli se pettämisjakso...teki mieli huutaa ja itkeä.



Pysy miehesi rinnalla, ota mahdollisimman paljon etäisyyttä tähän toiseen mieheen. Jos olet päättänyt olla eroamatta (mikä voi olla ihan fiksua) pyri unohtamaan toinen mies ja löydä oma miehesi uudestaan.



Älä hyvä ihminen tee mitään typerää...tämä tuska sydämessä sattuu ja pitkään.

Arkea siis eletty ja yhä jaksaa kipinöidä=)

Sillä erolla että lähdin sen takia silloisesta liitosta, josta oli lapsikin. Päiväkään en ole katunut.

pakostikin, sillä olemme samassa yrityksessä töissä ja toisinaan joudumme tekemään yhdessä töitä. Tekstailemme ja meilailemme, yritämme olla vain ystäviä, mutta ainakaan omalta kohdaltani ei oikein onnistu. Tässä miehessä on onneksi itsessään niin paljon selkärankaa, ettei edes halua olla mikään rakastaja niin kauan kuin oma avioliittoni on vielä voimassa.



Mutta myönnän, että riudun ja räydyn ja koko ajan odotan kuulevani hänestä :)

Kerran kihloissa, kahdesti avoliitossa, kerran naimisissa.. ennen nykyistä avioliittoa.



Aiemmasta avoliitosta on yksi lapsi.



Erona tilanteeseesi on, että en eronnut edellisestä miehestäni (lapseni isästä) toisen miehen takia, vaan ero tapahtui yhteisymmärryksessä ilman kolmansia osapuolia.



Mutta minä en voinut jäädä suhteeseen, jossa kumppanini ei ollut " se oikea" , vaikka olikin " ihan ok."



Jokainen tekee omat ratkaisunsa. Itse löysin viimein sen " soul mateni" ja elämä on onnellista - myös arjessa ;)

sielunkumppanit löydetään aina siinä vaiheessa kun on pyöräytetty pari lasta / muuten sitouduttu vakavasti ihan OK kumppanin kanssa.



Tiedän monta naista jotka " yllättäen" lapset saatuaan yhtäkkiä löytävätkin jonkun jännittävän uuden miesehdokkaan. Ja aina sama virsi: " en olisi uskonut että minulle käy näin." Taitaa olla ihmisnaaraalle lajityypilllistä käyttäytymistä. Itse en usko sen olevan sattumaa vaan ihan naisen biologiaan perustuva juttu.



Joten älkää ahdistuko hyvät siskot! Teitä on naisten joukossa todella paljon ja tarina on aina pääpiirteittäin sama. Sanoisin että ainakin 50% siitä tunteesta on teidän oman päänne sisällä. Yhtäkkiä alkaa tuntua siltä että oma mies on tylsä ja astuisipa joku uusi jännittävä mies elämään. Ja kas kumma, yllättäen sellainen sielunveli sitten löytyykin saman tien.

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat