Vierailija

Kun hämmästyksekseni saan lukea päivittäin että se sielunkumppani löytyi,mutta ei ole oma mies ... Itselle ei olis edes kelvannut mies joka ei kolahda,ja tunnu siltä _ täysin omalta _

Sivut

Kommentit (41)

Ei se minullekaan ihan harrastukseksi sopisi kuitenkaan, mutta en haihattele menneeseen. Ollaan jo kahdeksi erottu, joten emme varmastikaan kuulu yhteen. Yhteydessä kyllä ollaan puhelimitse silloin tällöin. Ja muutenkin, haluan kyllä pitää perheeni yhdessä koko loppuelämäni ajan =)! Olisinkohan ollut nro 11...

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

kun mies ehdotti kihloihin menoa olin jarkyttynyt, enhan mina halunnut vakavaa suhdetta hanen kanssaan. menimme kihloihin. kun haapaivakoitti niin meni se minulta jotenkin rutiinilla, se jokin puuttui siitakin juhlasta.







liitto on silti kestanyt ja paljon, paljon hyvaa loytyy suhteessamme, muutakin kuin ihanat lapset. Minusta mieheni on muuttunut parempaan suuntaan alttarin jalkeen, tai sitten oma kasityskyky on hamartynyt ... t. 31+32



P.S. Silti aina joskus kuvittelen, etta minkalaista olisi sen oikean kanssa, jos sellainen olisi loytynyt. Yhteenkaan mieheen en ole suhteemme aikana ihastunut ja koko ajatus tuntuu ihan kaukaiselta, etta olisin jonkun muun kanssa kuin taman vaaran mieheni.

Olin sellanen ylikiltti perfektionisti, kasvatettu tekemään niinku vanhemmat tykkää. Olin saanut opinnot päätökseen ja ihan ok kundi piiritti, joten ajattelin, että kai ton kanssa vois perheen perustaa, että nyt olisi oikea aika siihen. En varsinaisesti ollut rakastunut koskaan mihinkään muuhun kuin ajatukseen somasta pikkuperheestä... Lisäksi olen itse iltatähti ja sisarukseni olivat jo perheellisiä, joten tunsin aina, että minua kohdeltiin lapsena.



Kuvittelin myös, etten mitään sielunkumppania ikinä löytäisikään. Löysinpä sitten kuitenkin siinä vaiheessa, kun lapsia oli kaksi. Välillä mietin, että elänkö tässä eroruljanssini keskellä nyt myös ilman kapinoita elämääni murrosikää, sillä vanhempanihan eivät todellakaan voi ymmärtää, että näin jätän mieheni ja vien lapsiltani isän.



Välillä en kyllä ymmärrä itsekään.



Niin ja tämä sielunkumppani on kaukana taustalla tällä hetkellä. En missään tapauksessa halua sekoittaa häntä erokriisiini.



Olen siis kakkonen.

oikean elämäni rakkauden kanssa.



hullaannuttiin aikoinaan ja rakastuttiin ja rakastetaan toisiamme kyllä huirjasti tavallamme, on 2 ihanaa lasta, omistusasunto ja kaikki ns ihan hyvin, mutta mun sielunkumppani on muualla.



kun saan tästä erottua, hän on valmis tulemaan elämääni kun taas ihmisen tähän haluan ottaa.



ja silloin tiedän, että naimisiin asti mennään, koska molemmat on odotettu tätä alku nuoruus ja aikuisikä. (seurusteltiin nuorina, mut elämä vei pakosta erilleen) ja hyvä että vei, koska toi myös meidän takasisin toisillemme ja se jos mikä näyttää oikean rakkauden määrän.



ei ole aina helppoja nämä elämn polut, mutta hengissä mennään tämä' elämä :)



ja uskon, että joku syy on ollut silläkin että nyt tämän kanssa,josta olen eroamassa en ole koskaan naimisiin mennyt, mutta sielunkumppanini kanssa heti menisin.



minulle naimisiin meno on one`s is a lifetime!!

- lasten syntymän myötä muutuin niin ettei mies ole pysynyt kehityksessä mukana



- mies taas kehittää uraa tahdissa, johon minä en pysty / halua



- monella naisella on vaarana ettei muuttu lasten myötä

eläväksi " kodinkoneeksi" ( puhun itsestäni erityisesti)- taistelen koko ajan tätä ilmiötä vastaan... tilasin juuri aromaterapiankin...

tottakai, mutta, parisuhteemme ei toiminut riittävästi siihen, missä olisin onnellinen tämän elämän, ja siksi erotaan nyt.



tilanteita on monia, eikö? :)



pääasia on lasten hyvinvointi ja onnellisuus ja heti sen jälkeen aikuisten onni:)



Meillä asiat lähti lumipallon lailla vyörymäään siitä, että tavallaan " suotuisissa olosuhteissa" muutettiin yhteen. Siitä sit kihloihin ja naimisiin, kun en missään kohdassa kehdannut pahoittaa miehen mieltä ja sanoa ei. Kuulostaa hullulta ja sitä se onkin, mutta näin se meni. Nyt sitten korjailen virheitäni ja elämä on kurjaa...



Ihmettelen noita kirjoituksia, joissa vanhemmat asuvat eri osoitteessa, mutta pystyvät edelleen tekemään asioita yhdessä. Itse toivoin tätä, mutta mieheni otti eron niin rankasti, ettei halua olla kanssani missään tekemisissä, mieluiten tekee elämästäni niin hankalaa kuin pystyy. Samalla tietysti vaikeuttaa myös lasten elämää, muttei tunnu välittävän siitä.

Minulla on ollut parikin suurta sielunkumppania, jotka puolisoina kuitenkin olisivat olleet viime kädessä toimimattomia - eivät kuitenkaan selkeästi " vääriä" . Päädyin yhteen parhaan sellaisen matchin kanssa, jonka kanssa oli mahdollista päätyä yhteen.

Mutta kun oli niin huono itsetunto, että pelkäsin ettei kukaan muu ole koskaan enää kiinnostunut musta. en halunnut jäädä yksin...



Hävettää ihan tunnustaa. Ja tosi monta kertaa olen miettinyt, et miks ihmeessä mä tein vastoin tunteitani...????? Mies on ihan luotettava, hyvä isä, tunnollinen ym. kunnollista, mutta romantiikka, läheisyys ja hellyys puuttuu. Elämä on hänen kanssaan TOOOSI tylsää. Mustakin on tullut tylsä tantta....

Säälittävää!!!



Joskus mietin, et olisko se nyt ollut niin kamalaa olla yksin. Ja olisko sitä myöhemmin tavannut kuitenkin jonkun " paremman" , jonkun joka tuntuis joltain...? Missä sitä olis nyt jos oliskin erottu..?

.....Vierailija:

Lainaus:


sielunkumppanuus on vain haavekuva entisestä.



esim. itse olen mennyt oiekan kanssa naimisiin mutta nyt lapsien myötä on arvomaailmamme muuttuneetniin että emme kohtaa kovinkaan monissa asioissa vaan haluamme aivan eri asioita esim. lomilta tai perheen yhteiseltä tai parisuhteen yhteiseltä ajalta. tavoitteet tulevaisuudesta on aika eri.




meille kävi samoin....

onko muka sellaista oikeaa olemassakaan, jonka kanssa aina synkkaisi eikä ikinä olisi mitään kiistaa?? En jotenkin usko...



Oman mieheni kanssa olemme olleet yhdessä 20 vuotta. Olin alussa kovasti rakastunut, nyt näin pitkän ajan jälkeen rakastan paljon ja kaipaan jos olen erossa. Että sanoisin, että aika hyvin menee. Välillä on aika kiihkeetäkin:).



Mutta on meilläkin kiistamme: joskus pidän meitä liian erilaisina. Minua kiinnostaisi enemmän ns. " kaupunkilaiselämä" , miestä pelkkä maalaiselämä. Minä kuntoilisin enemmän, mies töllöttäisi enemmän telkkua. Onneksi sentään olen saanut miehenkin vähän kiinnostumaan liikunnasta ja terveydestään.



Mutta siis ajattelen näin: onko tarkoituskaan että saman ihmisen kanssa olisi aina tosi kivaa? En usko. Joskus mies tympii mua paljon, joskus taas ajattelen että onpa mulla tuuria!



Toisaalta musta on tärkeää että edes joskus on ollut sitä syvää intohimoa ja rakkautta sitä toista kohtaan. Ja että voi olla oma itsensä myös!

On pohtinut tätä asiaa nyt pariterapiassa kun meille tuli maaliskuussa kriisi. Hän on pettänyt mua useiden kanssa ja useita vuosia. Ei halua silti erota. On tää kans elämää!

Olen muuttunut ihmisenä niin paljon, samoin on mieheni. Taustamme ovat erilaiset, arvomme ja niiden toteutuminen käytännössä ovat erilaiset. Koen siis olevani väärän miehen kanssa naimisissa.



Kuitenkin yritän tehdä tästä jotain hyvää, yritän sietää miestä ja tukea häntä. En usko, että mitään sielunkumppaneita on koskaan kävelemässä minua kohti.

Nyt ilmeisesti olisi, mutta ei ole ketään jonka kanssa sitoutuisi (ainakaan vielä siis). Ja ollaan nelikymppisiä. Jos odottamaan olisin jäänyt, niin aika olisi ajanut pahasti ohi lasten teon suhteen. Ja mulla on hyvä näin!

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat