Vierailija

Tai siis äitiyden alkutaipaleesta. Itse olin ekat puoli vuotta ihan rikkipoikkipuhki ja kuljin kuin sumussa. Synnytyksen jälkeistä masennustakin vähän epäiltiin, mutta mitään varsinaista diagnosia en saanut. Sittemmin äitiys on alkanut maistua ihanalta täälläkin, lapsi on oppinut nukkumaan yönsä ja elämä kaikin puolin voittaa. Nyt vauvoja saaneille ystävilleni olen valmistautunut olemaan tukena, apuna ja vertaistukena, mutta (itselleni) jotenkin yllättäen kellään muulla ei olekaan ollut yhtään rankkaa. Jotenkin siitä olen sitten herännyt miettimään, että ei se mun äitiytyminen sitten kovin putkeen tosiaan tainnut mennä. Ja samalla tulee vähn suru ja katkeruus siitä, ettei itse ole saanut kokea noita huumaavia onnenhetkiä vielä vauvan ollessa pieni. Ehkä mä sitten olin masentunut, mutta luulin tuon olon " kuuluvan pakettiin" enkä osannut hakea riittävästi apua. Harmi. Noh, joskus toinen lapsi meille vielä suodaan, osaan toivottavasti toimia paremmin.



Sekavaa sepustusta tuli, mutta kirjoittaminenkin jo vähän helpotti. Kiitos, jos jaksoit lukea!

Sivut

Kommentit (67)

Itse nautin äitiydestä täysillä vauvan kanssa, ei ollut parisuhde- eikä rahaongelmia. Elämä oli kaikin puolin tyydyttävää.

Ei ollut mitään tarvetta pitää yllä mitään kulisseja.



Vierailija:

Lainaus:


Huomasin sen aikoinaan, että kun valitin väsymystä ja sitä, että vauva itkee niin paljon yms. Sain aina vastauksen, että ei meillä ainakaan. Muiden vauvat nukkui ja äitiys oli ihanaa, kellään ei vauva itkenyt ja kellään ei ollut rahaongelmia ja miehen kans elo oli ihanaa ja mies toi lahjoja ja hoivasi jne.....



Myöhemmin kun on asioista juteltu ja nämä ihmiset ei muista, mitä sepustivat, oli monen elämä helvettiä. Vauva huus, äijän kans tapeltiin, otettiin kulutusluottoja, että saatiin muita lainoja maksettua jne....



Eli kulissit, kulissit.




koliikki ei ole mitään tavallsita vauvan huutoa, se on infernaalista huutoa. Sellaista että epäilee välillä ikkunoiden menevän rikki.



Itseäni koliikissa painoi kuitenkin lopulta eniten se, että minusta näytti siltä (ja olen yhä sitä mieltä), että vauvaan koski tuntitolkulla, mutta minulla ei ollut juuri mitään keinoa auttaa häntä. Joskus kanniskelu ja hyssyttely auttoi hetkeksi, mutat sekään ei kunnolla auttanut.



Eikä esim. neuvolasta saanut mitään apua vaikka lapsella oli ilmiselvästi paha olla 4-6 h vuorokaudessa joka ikinen päivä monen kuukauden ajan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vierailija:

Lainaus:




En halua väheksyä ketään, eihän kukaan voi tietää mitä toisen elämä todellisuudessa on. Mutta jos jotain silti voisi pahimmalla hetkellä väsymyksen keskellä auttaa ajatus siitä että tämä on vain väliaikaista ja lapsi on terve. Minulle siitä oli apua.




Ei sitä koliikkilastakaan tiedä koliikkilapseksi ennen kuin se koliikki-itku loppuu. Siihen asti mukana seuraa epätietoisuus, onko lapsi terve vai ei. Miten sen epätietoisuuden kanssa lohduttaudutaan sillä, että tämä on väliaikaista ja lapsi on terve, kun siitä ei ole tietoa!



Sinä sentään olet saanut vammaisen lapsesi kanssa tiedon mistä on kyse, olet saanut ohjausta, apua ja tukea. Näitä vaikean koliikkilapsen kanssa ei ole.

Sama täällä, olisin toivonut mieheltäni enemmän tukea ja osallistumista ja jatkuva univelka rasitti tosi paljon. Mä nautin enemmän taapero- ja leikki-ikäisistä lapsistani :)

Ainakin itselleni oli tosi vaikea paikka myöntää, että vauvavuosi TUNTUI vaikealta. Meillä ei esim. ollut koliikkia, vauva oli aika tyytyväinen (tosin söi yöt tunnin-parin välein), ja kaiken olisi siinä suhteessa pitänyt olla OK, kaikille vakuuttelin kuinka helppoa meillä on. En kuitenkaan tuntenut rakastavani vauvaa, siitä tunsin hirveää musertavaa syyllisyyttä, samoin siitä että vaikka vauva olikin " helppo" , kaikki tuntui niin raskaalta. Ulospäin näyttelin todella hyvin huolehtivaa jne.



Keski-vaikea synnytyksen jälkeinen masennus on menossa ohi pikku hiljaa ja nimenomaan olen oppinut hyväksymään sen, että SAA tuntua rankalta eikä omia kokemuksiaa pidä/voi verrata muiden kokemuksiin. Harmittaa vähän kun ne onnentunteet ja " rakastuminen" vauvaa kohtaan on jäänyt tuntematta. Mitkään tunteet eivät kuitenkaan ole väärin, eri asia on se, miten niitä ilmaisee. En tiedä olisinko selvinnyt hengissä jos meillä olisi ollut em. vuoden kestänyttä koliikkia. Voimia kaikille vaikean vauvavuoden :) viettäneille, syystä riippumatta.

Olen ollut huomaavinani, että lasten suhteen " itkun määrä on vakio" .

Koliikkivauva kasvaa uhmaiän ohi kuin huomaamatta.

Tai koko lapsuutensa sairastanut ja uhmaillut lapsi hujahtaa murrosiän ja nuoruuden kipuilujen ohi kuin tyhjää vain.



Itselläni helppo sylivauva sairasti koko ajan jotain taaperoikäisenä.



Ja refluksia ensimmäiset puoli vuotta huutanut lapsi on ollut kivuista selvittyään kuin unelma: syö, nukkuu, kehittyy, hymyilee, tottelee ja pysyy terveenä.

Mutta täytyy muistaa lohduttaa näillä asioilla tuota ystävääni.







Vierailija:

Lainaus:


Mutta mun on ainakin ollut ihan pakko alkaa keksimään jotain lohduttavia selityksiä, miksi mua on siunattu tollasella rääkyjälapsella. Olen kyllä ihan ammattilaiseltakin kuullut, että vaativat vauvat ovat muita älykkäämpiä ja ovat sitten myöhemmin kouluiässä helppoja, kun koulu sujuu helposti.



Sit itse olen mietiskellyt, että kai se luoja on vaan katsonut, että nuo vanhemmat selviävät haasteellisemmastakin tapauksesta, ja on sitten lykännyt sellaisen meille asumaan. Itsestäni ei kyllä yhtään tunnu siltä, että mitenkään hyvin selviäisin, mutta pakko se on vaan uskotella, että joku muu äiti ei selviäisi, ja minä oon niin hyvä että selviän.



Ja sit mun lähipiirissä on yks tosi helppo lapsi. Sen äiti ei ole mikään järjen jättiläinen, joten oon sitten aatellut, että ei sille oo voinut ton hankalampaa lasta tulla, kun sitä ei olis sitten kukaan kasvattanut, kun tää äiti ei sitä tee.



Ja nää ei oo siis mitään totuuksia, vaan mun omakeksimiä lohdutuksia, jotka auttaa jaksamaan eteenpäin. Että siksi joillain on vaikeita vauvoja, kun ne vauvat on niiiin paljon fiksumpia kuin muut ja äidit niiiiin paljon parempia kuin muut.



Ja huumorilla tää sit. Ei saa loukkaantua.




Jälkeenpäin ajateltuna alkuaika oli kamalaa: riideltiin, äyskittiin tytölle liian pienestä (tuli kotiin 1-vuotiaana), sekoiltiin, kaikki tuntui vaikealta etc., ihan vain sen takia, että tyttö oli vaativa tapaus ja mm. heräili 5-10 kertaa yössä itkemään. MUTTA silloin eka vuosi tuntui pumpulinpehmeältä onnelta! Meillä on lapsi, laalatilaa, meidän lapsi on ihana, laalatilaa, voi että se on södeihanarakas, pusipusi - ja ihmettelin kovasti, mitä varten purskahdin ekan vuoden aikana hysteeriseen väsymysitkuun joka kerta kun lähdin kotoa ulos yksin, ja miksi tuppasin saamaan hirveitä hermokohtauksia ns. tyhjästä :)



Eli vaikeaa oli, vaikka helpoksi luultiin.



Toinen oli heti tullessaan ihan toista maata, iloinen ja rauhallinen lapsi joka nukkuu yöt, ja kaikki on mennyt aivan tolkuttoman iisisti.

Minusta on jo nyt hassua kun muut äidit ovat samanikäisten (uhmaikäisten) kanssa aivan hermona. Minäkin tietysti hermostun välillä, mutta tämä on lastenleikkiä ensimmäisiin vuosiin nähden. Eli olen tajunnut saman jo tämän yhden kanssa, että miten rankkaa meillä oikeasti olikaan. Toisen saaminen (toivottavasti) vain vahvistaisi tunnetta.

Ensimmäiseen vuoteen vauvasta ei tiennyt millloin se nukkui. Usein en saanut sitä yöllä nukahtamaan ennen kuin aamuneljältä. Ja sitäkin piti kantaa päivät pitkät. Sitterissä, lattialla tai sängyssä ei ollut viittä sekuntia kauempaa.



Mutta niin vain minäkin kuvittelin, että kaikilla on samanlaista. Vasta kun toinen lapsemme syntyi tuli kriisi, kun huomasin, että tällaiset tavalliset vauvathan nukkuvatkin joskus. Ja köllöttelevät lattialla peiton päällä katsellen, kun äiti tekee ruokaa. Nää oli ihan uusia kokemuksia.



Ja niiden hyvien kokemusten myötä tuli katkeruus siitä, että miksi mulle annettiin silloin tuo vaikea lapsi, sillä en todellakaan halunnut itselleni sellaista. Se uuvutti minut aivan, ja minäkään en edelleenkään tunne itseäni läheiseksi tämän vaativamman lapsen kanssa.



Se sitten ihmetyttääkin, että oliko meillä niin harvinaisen vaikeaa, ettei kenelläkään muulla sen jälkeen ole ollut. Itselläni kun tiedän nyt olevan sellasta tieto paljon, jolla voisin auttaa ja lohduttaa samassa tilanteessa olevia. Mutta kukaan ei tunnu olevan vertaistuen tarpeessa. Se tavallaan suututtaakin, kun vertaistukea antamalla siitä kamalasta kokemuksesta saisi jotain hyvääkin irti. Mutta nyt sitä hyvää ei pääse jakamaan. Mutta ehkä joskus vielä koittaa sekin aika.

ja perheessä kuolemantapaus yms. monenlaista muutakin. Se oli pelkkää eloonjäämistaistelua se eka vuosi.



Minä en oikeastaan ole kade, mutta tuntuu etten yhtään jaksa mitään vauvat on niin ihania -lässytystä kuunnella. Esim. kehotus nauttia vauva-ajasta on kyllä minusta maailman kornein lause!

Tulee mieleen ne ajat elävästi. Kuvissa on päällä " kulissit" normaalista lapsiperheen onnesta (hymyillään ja yritetään edes sen kuvan verran) ja mieleen muistuu, että kuva on otettu juuri sillä huudottomalla nanosekunnilla (kiitos digikameran!).



Ja väsymys on armollisesti poistanut kaikki yksityiskohdat mielestä. Ja tosiaan, sitä eli vain odottaen, että:" Ehkä se sit helpottaa, kun se ryömii/konttaa/istuu ja alkaa ehkä viihtyä enemmän... jne."



Jänskättää hankkia toista muksua, mutta kun varautuu pahimpaan, ei ainakaan pety ;) Ja ainakin tietää, mitä on ehkä luvassa ja koska se helpottaa.

Minä en ole keksinyt mitään. Joskus jo tuntui, että alan olla sinut asian kanssa. Että meillä vaan oli sellaista vaikeaa silloin vauva-aikaan, mutta että se on nyt ohi ja menee jo paremmin.



Mutta nyt kesällä olen huomannut, että pyörin kuitenkin edelleen aina näissä vertaisketjuissa tästä aiheesta. Että ei olekaan kovin sellainen olo, että olis yhtään päässyt yli.

välillä tuntui ettei edes ole vauvaa kun luppoaikaa oli ihan hirveästi. Muutenkin nukkui tosi hyvin aina ja ieikä ollut kipeänä, helpolla päästiin =)

Eli koliikin loputtuakin vielä uni täydellisen rikkonaista 1,5 vuotiaaksi asti (heräämisiä 6-15 yössä), kärismätön, temperamentikas ja todella suuri sylin ja kanniskelun tarve.



Mutta. Nyt lapsi on parivuotias: puhuu, liikkuu paljon, lueskelee ja kokoaa palapelejä (myös toisinaan itsekseen). On toki vieläkin hyvin intensiivinen ja aktiivinen lapsi, mutta ei mitenkään vaikea tai haastava tapaus.

>Ihmiset ovat erillaisia ja kestävät eri tavoin eri asioita. Mutta, eikö ne >yövalvomiset ja muut vauva aikaan kuuluvat ongelmat tunnu >pienemmiltä kun niitä osaa suhteuttaa oikein?



mun veljeni teki itsemurhan, kun meidän koliikkivauva oli pieni. Ei se auttanut mua suhteuttamaan koliikkia eikä veljen itsemurhaa. Vaan molemmat oli edelleen raskaita asioita.

sinä kadehdit ihmisiltä sitä että heillä on pienempiä murheita kuin sinulla. Kannattaisi ehkä ennemminkin kadehtia niitä joilla e i ole murheita. Jos nyt kadehtia kannattaa ollenkaan.

Sitten taas joku vaikeasti sairaan lapsen äiti saattaa ajatella, että voi kun olisi selvinnyt pelkillä allergioilla. Mutta vaikeasti allergisen lapsen kanssa voi kyllä olla tosi vaikeaa, päivät ja yöt, monta vuotta. Usein törmää vähättelyyn enkä olisi itsekään pitänyt asiaa aiemmin kovin kummoisena ongelmana ennen kuin pääsin kokeilemaan.

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat