Vierailija

Aloitan uuden ketjun, koska alkuperäinen on jo liian pitkä että sitä jaksaisi lukea.

Tajusin hyvin mitä alkuperäinen kirjoittaja ajoi takaa. Marimekot eivät olleet olennaisia, hän vain löysi assosiaatioketjun joka johti hänen lapsuudentraumoihinsa. Niinhän meillä muillakin joku ruoka, tuoksu, ihmisen nimi saattaa herättää ikäviä muistoja , jotka saavat (kenties perusteettomastikin) inhoamaan ihmistä tai tilannetta johon assosiaation laukaissut ärsyke kuuluu.



No se siitä, oleellista oli se että on äitejä jotka eivät ole oikeasti läsnä lapsilleen, vaikka ehkä näennäisesti ovat sitä. Olen itse sellainen, enkä voi asialle mitään, en kerta kaikkiaan ole ihminen joka jaksaa sosiaalista kanssakäymistä, ystäviäkään minulla ei ole. Jos yritän leikkiä lasteni kanssa väsyn henkisesti aivan pohjattoman uupuneeksi. Ja hetken päästä olen sitten tolkuttoman kiukkuinen lapsille. Eli parasta on etten leiki.



En tiedä onko tämä sukuvika, en ole vanhempieni kanssa asiasta puhunut, en jaksa heihinkään juuri pitää yhteyttä. Muistan kyllä sen että lapsena tunsin itseni kotona yksinäiseksi ja hylätyksi. Onneksi piha oli täynnä kotona olevia lapsia, joten alle kouluikäisenä olin onneton, peloissani ja yksinäinen vain yksin omassa huoneessani. Äidiltäni tuntui kyllä löytyvän tietynlaista curling-energiaa, ylihuolehtivaisuutta ja kuuraus- sekä tiskausenergiaa. Ja pikkuveljelle riitti syliäkin. Minulle ei -en kyllä tahtonutkaan, minusta se oli ällöä katsottavaakin. Mutta jonkinlaista henkistä kohtaamista olisin toivonut. Isäni muistan joskus leikkineen kanssani, mutta äitini sabotoi ne yritykset tuomitsemalla leikit vaarallisisksi ja kieltämällä ne. Niinpä iskä vetäytyi työhuoneensa sohvalle makoilemaan eikä enää puuttunut perheen elämään.



Omien lasten kanssa olen yrittänyt paikata puutettani hankkimalla heitä riittävästi, eli neljä melko nopeassa tahdissa. Koska en voi itse antaa heille seuraani, he saavat antaa sitä toisilleen. Töihin en ole halunnut mennä joten päiväkotiin he eivät ole " päässeet" , vaan ovat olleet kouluun asti kotona. Minusta heillä on ollut kuitenkin riittävästi seuraa toisistaan.



No, totuuden nimessä täytyy sanoa että 8-vuotias poikani sanoi muutama päivä sitten: " äiti, sinä kiinnität liian vähän huomiota meihin. Et koskaan leiki meidän kanssa" .



Nyt meillä on tulossa vahinkoiltatähti. Ja ahdistun jo valmiiksi ajatuksesta että hänellä ei ole kotona seuraa. Kaikki muut ovat jo koulussa. En tajua miten selviän hengissä hänen kanssaan ja ennen kaikkea olen aiheuttamatta ihan kamalia hylkäämistraumoja hänelle. Enempää lapsiakaan en enää jaksa tehdä seuraksi, olen jo nelikymppinen. Epäilen että minun on nyt pakko mennä töihin ja laittaa lapsi päiväkotiin. Töitäkään en kyllä haluaisi tehdä, mutta kai se on pienempi paha kuin olla kotona yhden lapsen kanssa, jolle täytyisi pitää seuraa. Kun esikoinen ja kakkonen olivat pieniä, toimin perhepäivähoitajana että sain tarpeeksi leikkiseuraa taloon, mutta nyt asumme liian ahtaasti ja talo on täynnä isojen lasten tavaraa...



Miehestäni vielä sen verran että tietenkin valitsin kaltaiseni sosiaalirajoitteisen, etten joutuisi seurustelemaan hänen kanssaan. Mies elää työlleen eikä käy kotona kuin kerran viikossa marisemassa.

Sivut

Kommentit (53)

et ole onnellinen. En minäkään leiki lasteni kanssa varsinaisesti, mutta muuten en pystynyt lainkaan samastumaan kirjoituksesi tunnelataukseen, joka oli mielestäni ahdistunut ja masentunut.



Minun mielestäni tarvitsisit apua noiden ajatusten selvittelyyn, ennen kuin vauva syntyy. Varaa pidempi aika neuvolasta ja kerro miltä sinusta tuntuu. Th voi varata sinulle ajan psykologilta.



Eihän sinun nyt tarvitse päättää, jatkatko kotiäitinä. Ota pala kerrallaan ja vanhempainvapaan jälkeen voit päättää onko töihin meno kuitenkin paras ratkaisu koko perheelle.



Minusta kuulostat jotenkin niin onnettomalta, että töihin meno ei ainakaan voisi paljon pahemmaksi asioita tehdä - päin vastoin. Tällä välin suosittelen lämpimästi myös jotakin harrasta, jotta pääset irti vähän noista kotikuvioista.

mutta ei niihin rypemään kannata jäädä (ainakaan tuollaisiin pieniin traumoihin kuten ap:llä). Eikä syyttää vanhempiaan omasta elämästään aikuisena (ja en nyt puhu kenestäkään jolla on ollut väkivaltaiset hyväksikäyttävät skitsot alkoholistivanhemmat sillä sellaisesta mulla ei ole kokoemusta eikä siten mitään valtaa arvostella). Puhun nyt näistä pikkutraumoista mitä varmasti jokaisella on enemmän tai vähemmän. Ja niistä on hyvä puhua vaikka sisarusten kesken tai kavereille tai miehelle, mutta jos on tarvetta psykiatrin juttusille ja koko elämä tuntuu noin vaikealta kuin ap:llä niin vika on kyllä jossain ihan muussa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

jos ihminen koko ikänsä kaivaa traumoja omasta lapsuudestaan, kannattais kasvaa aikuiseksi.

On tosiaan ihmisiä, jotka ei ota vastuuta omasta elämästä vaan syyttää koko ajan muita omasta pahasta olostaan. Kuin alkoholisti syyttää koko ajan muita juomisestaan.

Elämä on ja menee eteen päin. Menneitä asioita ei saa takaisin ja jopa vanhemmat tekee virheitä.

Kannattaa yrittää elää paremmin kuin omat vanhempansa jos asiat niin kaivaa.



Kumma muuten, että tunnen paljon sellaisia ihmisiä, joilla on ollut todella karmeat olosuhteet lapsuudessa ja ovat tasapainoisia ihmisiä ja menestyneet elämässä. Eivät ole jääneet kiinni kaivelemaan lapsuuttaan. Mutta ehkä ne kokemukset on olleet niin todellisen rankkoja, ettei tarvitse koko ajan kaivella ja keksiä olemattomia traumoja.

Ovat tajunneet, että ovat oman elämänsä sankareita. Jos haluaa olla uhri niin sitä pysyy uhrina koko elämänsä.

Musta sää olet jotenkin säälittävä kun olet työtön etkä lapsiesi kanssa leiki.



Sulla ei riitä auktoriteetti lapsillesi, se sua väsyttää. Kun et ole lapsiesi kanssa niin ne ei tottele ja se rassaa sua.

On omaa selitystä että LEIKKIMINEN väsyttää sua. Sillä selityksellä sää vaan annat itsellesi luvan olla leikkimättä! Kun olet lapsiesi kanssa ne tottelee ja on mukavaa, mutta se on väsyttävää -sunhan pitää tehdä itsekin..



Ja nyt tulee uusi vauva. Ja sulla on valmiina kaikkia syitä miksi sun ei tartte osallistua. Sinä, sinä, sinä, sinä.

Oletko ajatellut että sun lapsista kasvaa aikuisia joilla on omat lapsuudenkokemukset. Leikkimisen ei tartte olla puuduttavaa, mutta jos väsyt siitä niin musta sun kuuluu hakea apua! Ties vaikka masennuslääkitys tai rautapillerit tai vitamiinitabletit auttais..

Ja kuuntelet niiden juttuja.



Ja olet nyt siis raskaana ja aah taas niin herkkä. (Mä itseasiass vihaan raskaana olemisen psyykkistä puolta.)



Mitä jos nyt vaan saisit tämä lapsen ja katsot sitten miten " pää kestää" ?

Ja tottakai voit laittaa sen aikasemmin hoitoon ja mennä töihin. Mä luulen että koska sä olet ollut oin kauan kotona (mikä on siis ihan hyvä asia) niin sä et edes tajua että jos löydät sulle sopivan työn niin tykkäisit siitä.



Mun mielestä pääasia on että olet onnellinen miten sit elämäsi elätkin. Ja jos tunnet että olet jotenkin epäsosiaalinen ja " tunnevammainen" niin ehkä se vaan on sun luonteenpiirtees -hyväksy se.

Minä kasvoin lapsuuteni alkoholistiperheessä eikä vanhemmilla ollut minulle koskaan aikaa. Ikinä ei kanssani leikitty kotona. Onneksi talossa asui toinen alkoholistiperheen tyttö, jonka kanssa olimme hyvät ystävät.

Nyt huomaan, että en itsekään osaa leikkiä / kiinnostua omien lasteni (3 lasta) kanssa olemisesta. Mulla on koko ajan jotain " parempaa tekemistä" kun kuunnella heidän juttujaan ja osallistua leikkeihin.

Onneksi heitä on 3 ja leikkivät nyt isompana hyvin keskenäänkin.

Ja itselläni ei siis mitään alko tai muutakaan ongelmaa elämässä. Mies onneksi osallistuu todella paljon lasten touhuihin, vie talvella hiihtämään, luistelemaan ja laskemaan mäkeä ym.. Lukee illalla satuja ja keksii kesällä kivaa puuhaa ulkosalla.

Minusta vain ei siihen ole, vaikka rakastankin lapsiani todella paljon.

Musta on ihmeellistä, että jotkut ajattelevat niin, että " traumojen kaiveleminen" ei kuuluu aikuisuuteen, ellei kyseessä ole alkoholisimiin, väkivaltaan tai insestiin liittyvä trauma. Nämä traumat ovat siis " vakavimmat" ja vain niihin on oikeus reagoida.



Kaikki muu on pumpulissa kasvaneen vaikeutta.



Olen alkuperäisen marimekkoketjun aloittaja. Perheessäni oli lapsuuteni vuosina voimakasta henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja juu, kolme eri suvun miestä käytti minua ja löytyipä alkoholismiakin.

Nämä olivat asioita, jotkä oli " helpoin" työstää pois lapsuusiän terapiassa (alle 20v ).



Vasta oman lapseni syntymän jälkeen ymmärsin mikä minua vaivaa. Mikä ajaa minut käyttäytymään ja toimimaan tietyllä tavalla. Keksin selityksen kummallisiin tapoihini ja sisäisiin pakkoajatuksiin.



Uskon, että minulle ei olisi käynyt kuten kävi, jos äiti ei olisi hylännyt.

Jos äiti olisi edes kerran tullut luokseni, katsonut silmiini, hymyillyt. Minulla olisi silloin se kokemus, että hän tuntee jotain hyvää minua kohtaan.



Se on ollut vaikein trauma ja siihen ei ole käsittelyt, terapiat tai lääkkeet auttaneet. Olen kuitenkin kutakuinkin päässyt siitäkin yli sen verran että kykenen olemaan omanlaiseni äiti ja suorittamaan velvollisuuteni yhteiskunnassa.



Tämän ap:n ketjun aloittajalle sanoisin, että voisit kerran päivässä istahtaa hetkeksi siihen keskelle lasten leikkejä. Älä leiki, kun et voi. Älä sano mitään, jos et voi. Katso jokaisen touhuja, katso silmiin, hymyile. Kai sinä voit lapsellesi hymyillä? Jos lapsi ottaa kontaktia, vastaa hänelle. Jotain edes, herran tähden.



Myöskään se pörrääminen konttausasennossa keskellä puistoa ei ole itsessään sitä läsnäoloa.



Kiitos ap:lle ja 48:lle hyvistä puheenvuoroista.



T. Tyttö joka oli kylän vaativin ja vaikein ja joka ei saanut mitään ja joka kuitenkin valitti turhasta

Vierailija:

Lainaus:


en mielelläni puhu lapsuudestani siksi, että toiset eivät kestä sitä, mitä se oli. En jaksa sitä säälittelyä ja kauhistelua ja kyökkipsykologiaa. Minun pitäisi itkeä jatkuvasti ystävieni olkapäätä vasten ja etsiä merkityksiä kaikesta. Ei vain nappaa. Olen sinut lapsuuteni kanssa ja tulevaisuus ja omat lapset ovat tärkeämpiä.




eikä kukaan sitä ole odottamassakaan.



Itse yritän ymmärtää itseäni siksi, että en jäisi siihen menneisyyteen kiinni, ja toistaisi samoja virheitä.



Jos vain porskuttaisin kuten vanhempani, olisin kylmäkiskoinen paskiainen, joka ei välittäisi kenestäkään juurikaan, suorittaisi elämää ja hokisi lapsilleen " älä vingu, älä valita, lopeta nyt" .



Ja sitten ehkä ihmettelisi 20 vuoden päästä, että miten noista on tommosii hei tullu.

Ei ollut kyse nyt siitä että syyttelisin vanhempiani. Mietin vain miksi olen itse tällainen. Ja epäilen että jo vanhemmissani oli jotain samaa, eli ehkä se on geeneissä. Ja tietysti omat lapsuudenkokemukset muokkaavat siinä lisäksi.



En muuten ole mitenkään onneton. Olen ollut ihan onnellinen että olen voinut elää niin kuin minulle sopii: kotirouvana, jolla on ollut lapsikatras " syynä" olla kotona. Ja lapsikatras on ollut päällisin puolin ihan iloinenkin olemassaolostaan. Se että he sanovat ääneen etten ole ollut heidän kanssaan on minusta vain positiivista, voimme sitten jutella siitä että en ole niin leikkivää tyyppiä mutta silti rakastan heitä ja olen tosi iloinen siitä että he ovat olemassa. Lapset ovat kaikki poikia, joten sekin on helpottanut minua. Olen antanut itseni ymmärtää että pojat eivät ole niin ihmissuhdetarvitsevia kuin tytöt ;)



Nyt vaan tämä uusi raskaus horjuttaa tasapainoani pahasti. Täytyisi löytää jotkut eväät pärjätä uudessa tilanteessa. On vähän paniikki ja neuvoton olo.



ap

Vierailija:

Lainaus:


Musta sää olet jotenkin säälittävä kun olet työtön etkä lapsiesi kanssa leiki.



Sulla ei riitä auktoriteetti lapsillesi, se sua väsyttää. Kun et ole lapsiesi kanssa niin ne ei tottele ja se rassaa sua.

On omaa selitystä että LEIKKIMINEN väsyttää sua. Sillä selityksellä sää vaan annat itsellesi luvan olla leikkimättä! Kun olet lapsiesi kanssa ne tottelee ja on mukavaa, mutta se on väsyttävää -sunhan pitää tehdä itsekin..



Ja nyt tulee uusi vauva. Ja sulla on valmiina kaikkia syitä miksi sun ei tartte osallistua. Sinä, sinä, sinä, sinä.

Oletko ajatellut että sun lapsista kasvaa aikuisia joilla on omat lapsuudenkokemukset. Leikkimisen ei tartte olla puuduttavaa, mutta jos väsyt siitä niin musta sun kuuluu hakea apua! Ties vaikka masennuslääkitys tai rautapillerit tai vitamiinitabletit auttais..




En ole " työtön" vaan kotirouva. Siinä on se ero etten ole halunnut töihin enkä nosta mitään työttömyyskorvauksia. Auktoriteetin puutteesta ei leikkimisessä ole kyse. Eihän leikkimisessä ole tarkoituskaan käyttää auktoriteettia, vai sinäkö määräät miten leikitään?

En sanonut etten tee mitään yhdessä lasten kanssa. Teen kaikki kotityöt yhdessä heidän kanssaan, koska en halua tuntea itseäni palvelijaksi, joka jatkuvasti korjaa toisten jälkiä. Mutta lapset eivät siitä nauti, vaan kamalan marinan ja pakotuksen kanssa niitä tehdään. Tehdään siis kuitenkin. Ja kumma kyllä se ei minua varsinaisesti väsytä. Se väsyttää jos yritän tehdä jotain " kivaa" lasten ehdoilla.



ap

Mutta tunne-elämä on joltain osin pielessä, esim,miessuhteissa - lapsissa ei - olen myös kasvatusalalla ja touhutaan omien lasten kans ja rakastan sitä, toki leikkiä ei kukaan äiti jaksa jatkuvasti- en siis minäkään mutta touhutaan muuta yhdessä

Vierailija:

Lainaus:




On tosiaan ihmisiä, jotka ei ota vastuuta omasta elämästä vaan syyttää koko ajan muita omasta pahasta olostaan. Kuin alkoholisti syyttää koko ajan muita juomisestaan.




eikä yleensä itsekseen asioita miettivät sitten tosielämässä välttämättä vaikuta mitenkään omituisilta, vaan ihan " tavallisilta ihmisiltä" .



Jos joku kirjoittaa lapsuudestaan nettipalstalla, se ei tarkoita, että hän olisi täysin toimintakyvytön ääliö, joka vain ripustautuisi ihmisiin ja ruikuttaisi.



" omille lapsille " turhasta kiukustuminen" johtuu siitä ettei omia tarpeita ole lapsena tyydytetty. "

Näin luin jostain lehdestä joskus.



Mun mielestä ei lasten kanssa kauheesti tarvitse edes leikkiä. LAsten työ on leikkiä. Aikuisen tulee olla läsnä jos lapsi häntä tarvii mut ei jatkusvasti höössätä ja keksiä lapselle uusia leikkejä.

Vierailija:

Lainaus:


Vierailija:

Lainaus:


Musta sää olet jotenkin säälittävä kun olet työtön etkä lapsiesi kanssa leiki.



Sulla ei riitä auktoriteetti lapsillesi, se sua väsyttää. Kun et ole lapsiesi kanssa niin ne ei tottele ja se rassaa sua.

On omaa selitystä että LEIKKIMINEN väsyttää sua. Sillä selityksellä sää vaan annat itsellesi luvan olla leikkimättä! Kun olet lapsiesi kanssa ne tottelee ja on mukavaa, mutta se on väsyttävää -sunhan pitää tehdä itsekin..



Ja nyt tulee uusi vauva. Ja sulla on valmiina kaikkia syitä miksi sun ei tartte osallistua. Sinä, sinä, sinä, sinä.

Oletko ajatellut että sun lapsista kasvaa aikuisia joilla on omat lapsuudenkokemukset. Leikkimisen ei tartte olla puuduttavaa, mutta jos väsyt siitä niin musta sun kuuluu hakea apua! Ties vaikka masennuslääkitys tai rautapillerit tai vitamiinitabletit auttais..




En ole " työtön" vaan kotirouva. Siinä on se ero etten ole halunnut töihin enkä nosta mitään työttömyyskorvauksia. Auktoriteetin puutteesta ei leikkimisessä ole kyse. Eihän leikkimisessä ole tarkoituskaan käyttää auktoriteettia, vai sinäkö määräät miten leikitään?

En sanonut etten tee mitään yhdessä lasten kanssa. Teen kaikki kotityöt yhdessä heidän kanssaan, koska en halua tuntea itseäni palvelijaksi, joka jatkuvasti korjaa toisten jälkiä. Mutta lapset eivät siitä nauti, vaan kamalan marinan ja pakotuksen kanssa niitä tehdään. Tehdään siis kuitenkin. Ja kumma kyllä se ei minua varsinaisesti väsytä. Se väsyttää jos yritän tehdä jotain " kivaa" lasten ehdoilla.



ap




vähän avoimemmin. Ettei ole pakko vetää tällaista karseaa defenssiä kuin suurin osa tähän threadiin vastanneista mammoista. Ihan kuin omaa lapsuutta ei saisi miettiä sillä verukkeella, että " sunkin lapset sit vaan miettii omaa lapsuutta" . So what? Toivottavasti miettivät!?! Ja jos jostain on jäänyt paha mieli, tervetuloa kysymään! Avointa kommunikaatiota!?

Kaaduimme siskon kans pyörällä ja äiti otti siskoni ensin syliin.

Muistan vieläkin sen hyljätyksi tulleen tunteen kun siskoni meni minun edelle.

En sen jälkeen ole saanut suhteita kuntoon siskooni ja äitiinikin välit ovat viileät.

Terapeuttini on sanonut, että tällainen hylkääminen voi vaikuttaa koko elämään. Joten kyllä nää asiat kannattaa käydä läpi.

mutta neuvoisin laittamaan iltatähden ä-loman loputtua päiväkotiin. Siellä hän saa leikkiseuraa, tekemistä, ravintoa, virikkeitä, hoivaa. Ehkä jaksat illat kuitenin tsempata?

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat