Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Vierailija

Ei moraalisaarnoja kiitos. Olen muutenkin ihan rikki. Itken vaan. Ei musta vaan ole tähän. En tunne mitään vauvaa kohtaan vieläkään. Otanko vaan asian neuvolassa puheeksi vai mitä hemmettiä teen?!! Lapsen isä ei ole kuvioissa mukana.

Sivut

Kommentit (48)

tai sitten voit olla masentunut. Tai tiedät ihan oikeasti että et pysty siihen. Juttele neuvolassa! Niin mäkin tein.



Ja mulla on iki-ihana murrosikään ehtinyt neiti. Ja elämä mallillaan, sillä on nyt kaksi pikkuveljeä ja mulla aviomies.

Voit tietysti selvittää kaikki vaihtoehtosi, sekin voi tuoda mielenrauhaa, mutta luultavasti vauvan synnyttyä ilmestyvät myös tunteet häntä kohtaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

huolehtii vauvastaan hyvin. MLL:ltä saa hoitajia, tai sos. toimesta voivat järjestääa apua, jos tarvitset eikä raha riitä hoitajan palkkaamiseeen. Korvikkeella kasvaa terveitä lapsia.



Onko sinulla turvaverkkoa? Ystäviä, sukulaisia lähellä? Onko yksikään ikäisesi ystävä jo äiti?



Vierailija:

Lainaus:


Mietin vauvan hoitoa jonain työnä mikä pitää suorittaa. En millään tunteella tulevaa kohtaan. Ja sitten sitä kun saan laittaa vauvan hoitoon ja olla yksin! Imetyksestä tms. on varmaan ihan turha mainita mitään...



ap.




Joku edellä kertoi synnytystä edeltävistä huolista / peloista ja kertoi sairastuneensa synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Myös minulla oli näin. Eli saattavat ennakoida masennusta, johon olisi hyvä saada apua jo ennen synnytystä, koska sen jälkeen mennään pohjalle ja lujaa, jos niikseen on. Ilman muuta kerrot asiasta neuvolassa, ja jos kertomaasi ei reagoida, ota yhteyttä terveyskeskuslääkäriin tai mielenterveystoimistoon.



Joku vakuutti, että vauvaan rakastuu heti kun se on syntynyt. Se ei välttämättä pidä paikkaansa kaikilla. Minä olin vauvasta ensimmäisen kerran pienen hetken onnellinen, kun hän oli jo 3 kk, toisilla se voi kestää reilun vuodenkin.

kypsä äidiksi jo 19-vuotiaanakin, mutta joku toinen taas ei. itse en olisi ollut, enkä olisi halunnut äidiksi sen ikäisenä. Kuitenkin, tultuani vahingossa raskaaksi päälle 30-vuotiaana, ei mulla ollut epäilystäkään, ettenkö pitäisi lasta. Vaikka ei ollutkaan sitä miestä siinä vierellä auttamassa ja tukemassa. Olinhan jo ehtinyt opiskella itselleni ammatin, elää vapaata nuoruuselämää menoineen ja harrastuksineen jne.



Tietenkin elämäntilanne ja ikä siinä sivussa vaikuttaa, on valheellista väittää muuta!

Ja apua ap saa juuri siten parhaiten, että hän neuvolassa kertoo ajatuksistaan ja samalla voi kysellä sitten siitä adoptiostakin. Ei äidiltä kukaan riistä lasta suoraan synnytyksestä, vaikka hän olisi adoptiosta kysellytkin, vaan prosessiin kuuluu se, että vaihtoehdot käydään hyvin läpi ja tarjotaan apua ja tukea myös siihen vaihtoehtoon, että äiti haluaa pitää vauvan. Ja apua Ap nyt tarvitsee, ei mitään kauhisteluja siitä, minkälainen äiti hän on, kun ei sikiötään rakasta tai epämääräisiä vakuutteluja siitä, kuinka sitä lastaan sitten heti alkaa rakastaa (ei nimittäin välttämättä ala, monilla kestää jonkin aikaa syntymästä ennen kuin lapseensa toden teolla rakastuu.)



Vierailija:

Lainaus:


Kyl täs ketjus on aika moni tohon adoptioon päätyny ehdotuksissaan! Mutta nyt on herkässä mielen tilas oleva ihminen joka apua kaipaa ni mun mielestä kaipaa kyl jotain muuta ku vaktoja adoptiosta tosin on sekin hyvä vaihto ehto jos äiti tosiaan haluaa sitä?! Eikä muut mielipiteillänsä tai muuten painostuksella sitä tee!!!!




Ei sitä vielä välttämättä tunne mitään kuukausiakaan lapsen syntymän jälkeen. Toisia lapsia vaan rakastaa heti ja toisten kanssa se vie jopa vuosia. Äidinrakkaus on yltiöromantisoitua. Oikeasti äitiys on suurimmaksi osaksi työtä jossa on vain rakkauden välähdyksiä siellä täällä. Ei ole mitään maailmoja kaatavia tunteita, mutta silti tosipaikan tullen antaa vaikka henkensä ja sitä rakkautta löytyy enemmän kuin osaa kuvitellakaan.

ehkä sun tuntemuksesi on osaksikin siitä syystä että sulla on jo yksi ja että ne vauva ajat tulee mieleen et taas alkaa ne ja mullakin tuli tommoisia ajatuksia raskauden aikana monesti mut jos tommosia ajatuksia tulee kaikille tai luultavasti tulee ni tulis adobtio lapsia sit tosi paljon jos tolla perusteella ruvetaan lapsia antamaan adoptioon! Ja varsinkin kun meistä ei ap todellista tilannetta tiedetä ni miksi hemm...ssä te menette heti puhumaan/neuvomaan adoptiosta?

Kaikki ei sovellu vanhemmiksi ja silloin adoptio on hyvä ratkaisu. Esim. tuo ketju siitä Kuopion huostaanotto -tapauksesta (känninen äiti vauvan kaa festareilla)

On ihan luonnollista, että esikoisen kanssa on ihmeissään ja miettii mihin ihmeeseen on päätään pistämässä. On ihan luonnollista, ettei tunne mitään hurmiota ajatellessaan lasta. Veikkaan, että kun ap saat lapsen syntymän jälkeen syliisi, sinusta tuntuu vain luonnolliselta, että ny se lapsi on siinä. Otat lapsen syliisi ja rupeat katsomaan minkä näköinen hän on ja rupeat hoitamaan häntä.



Lasten saamisesta on tehty elämysmatkailua, ihan samoin kuin koko elämästä. Aina pitää kokea suuria tunteita ja hehkuttaa, miten ihanaa ja hienoa ja upeeta on. Minä en ole koskaan ymmärtänyt mitä ihanaa raskaudessa on saatika synnytyksessä ja vauvanhoidossa. Kuitenkin olen synnyttänyt kolme lasta ja jokaisesta vauva-ajasta olen selvinnyt. Se nyt vain on ollut luonnollista naisen elämää ja hyvä tätä on ollut elää.



Et voi koskaan tuntea lastasi kohtaan rakastumista samoin kuin johonkin mieheen. Mutta silti rakastat lastasi. Juuri sitä pohdintasi osoittaa. Sinä mietit, mikä on lapsellesi parasta, eikä mikään ole suurempaa rakkautta lasta kohtaan kuin pyrkiä tarjoamaan hänelle parhaat eväät tulevaisuutta varten. Tämä on aikuisuutta, tämä on äitiyttä, tämä on rakkautta.

En oikeasti tuntenut mitään rakkauden tunteita mahassa olevaa vauvaa kohtaan vaikkakin oli toivottu ja harkittu ja odotettiin sitä kovasti. Synnytyksen jälkeen kun vauva nostettiin luokseni, en vieläkään tuntenut mitään yltiöpäistä. MUTTA kätilöopistolla kun vauva makaa akvaariosängyssään vieressäni, rintaani nousi niin pakahduttava rakkauden tunne että en voi sitä sanoin kuvata, siitä se lähti ja en mitään sellaista rakkautta ole koskaan tuntenut mitään tai ketään kohtaan. Sinulle saattaa käydä samoin! Ja masennukseen ja jaksamiseen saa apuja. Ehkä neuvottelet adoptiokuviosta mutta älä tee mitään ratkaisua ennen kuin olet täysin varma ja katsonut homman loppuun asti. Voimia!

adoptioon annettujen lasten äitien tuntemuksia, nimittäin voi olla että et siirrä tuota oloasi pois vaan se menee tulevaisuuteen ja silloin katuminen on myöhäistä.

Että itsekin odotin alusta astin yksin tätä tokaa ja isä ei ole edelleenkään kuvioissa ei ole edes halunnut nähdä. Mutta ei se maata kaada.



Itse asiaan noina raskauskuukausina aika monesti kävi mielessä et mihinkä sitä on ryhtyny ja ei voi siis enään perääntyy ja on pakko jaksaa tai muuta vastaa miettelyy mutta silti jotenki ootti sitä lasta ja toisaalta ei. Mutta kun se oli sylissä ni silloin ne murheet unohtu.

Mutta muuten...

Vauva oli vahinko. Kumi petti ja mä idiootti en hakenut edes jälkiehkäisyä. Enpä olis uskonut, että näin voi käydä omalle kohdalle. Joo, nythän se kuulostaa ihan tyhmältä!

Silloinen ns. poikaystäväni (oltiin seurusteltu joku puolisen vuotta) ilmoitti jo heti alkumetreillä, että hän ei tätä halua. Päätin jaksaa yksin. En tuntenut mitään vauvaa kohtaan, mutta ajattelin että aikanaan.

Mutta nyt, ei vieläkään! Kohta on jo viikot täynnä. Oikeastaan vauvan läsnäolo ahdistaa jo nyt. Potkiva maha ei ole kiva, haluaisin omaa rauhaa, en sitä että joku on ihan koko ajan kiinni. Mietin miten raskasta vauvan kanssa on. Varsinkin tehdä kaikki vaan pakosta. Olen muutenkin äkkipikainen ja väsyneenä tosi pahan tuulinen. Mietin vauvan hoitoa jonain työnä mikä pitää suorittaa. En millään tunteella tulevaa kohtaan. Ja sitten sitä kun saan laittaa vauvan hoitoon ja olla yksin! Imetyksestä tms. on varmaan ihan turha mainita mitään...

Pitää ottaa sitten siellä neuvolassa puheeksi, jos uskallan.

Mutta mitä sekään auttaa jos ne vaan toteaa, että masennusta on ja kyllä se siitä :´-(



ap.

Siitä nyt ei kannata huolestua, ettei ole mitään tunteita vauvaa kohtaan. Miten olisikaan, eihän se ole vielä syntynytkään, etkä vielä tunne koko tyyppiä. Toisilla äideillä se rakkaus voi alkaa vasta esim. 2 kk-1 vuosi synnytyksestä, kauhean yksilöllistä.



itsekin odotin lasta yksin ja voi sitä ihanaa hetkeä, kun sain pikkuisen ensi kertaa syliini. Valtava rakkauden ja suojelemisen tunne tulvahti sisälleni samantien. Se voi olla ihan biologista / hormonaalistakin.



Mutta toki, jos sulla on oikeiasti isoja ja pahoja ongelmia, niin sitten tuo adoptio on oikea ratkaisu. Onneksi sulla on se 8 viikon harkinta-aika. Ihan vähästä ei kannata luovuttaa, ihminen kyllä selviää mistä vain, kunhan tahtoo!



Tsemppiä!

sulla on 2kk hyvää aikaa miettiä ja jos todella tuntuu ettet lasta halua niin täällä on paljon vanhemmaksi haluavia jotka eivät omaa lasta saa kuin adoptoimalla,joten annat elämän kokoisen lahjan jollekin parille adoptoimalla vauvasi

Olisin vain halunnut olla raskaana, mutten synnyttää sitä lasta. Olin aivan varma, että lapsi on jotenkin sairas tai vammainen ja pelkäsin jo hajoavani etukäteen.



Tietenkin minun on nyt helppo jälkiviisaana kertoa, että lapseni olikin sitten se maailman tervein, kaunein ja paras...ym. mutta tiedän, ettei sellaiset tarinat tilanteessasi auta. Sairastuin myös vaikeaan masennukseen lapsen synnytyä. Jos jaksat, niin yritä puhua tilanteestasi jonkun ammattilaisen kanssa (älä keskustele 3:n lapsen äitien kanssa tunteistasi).

Noilla viikoilla hormoneittenkin vaikutuksesta odottava äiti saa ihan älyttömiä ajatuksia päähänsä. Minä esim. käytyäni synnärissä tutustumassa itkin jälkeenpäin pitkään ja vuolaasti, kuinka kalseaan ja ankeaan ympäristöön vauva joutuu syntymään ;)

Sivut

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat