Vierailija

Mä niin haluaisin kissanpennun ja nyt niitä ois saatavilla. Mutta mies ei halua. Meillä ois niin hyvä nyt ottaa lemmikki, kun meidän työjutskatkin on sellaisessa kuosissa, että kuun vaihteen jälkeen eläimen tarttis olla yksin kotona vain n. ½ tuntia päivässä. Aina ois joku kotosalla, edes nukkumassa:)



Millä mä nyt argumentoisin? Meillä on ollu aina lapsuudenkodissa eläimiä ja mä koen saaneeni paljon hyvää lapsuuteeni niiltä. Haluaisin, että minunkin lapseni saisi sen hyvän mitä lemmikkieläin tuo tullessan. Oisko tää pointti hyvä?



Mies tykkää kissoista ja lapsuudenkodissaan oli ennen kissa, mutta mies oli ottanut tosi raskaasti sen kuoleman ja sanoo, ettei halua sellaista enää ikinä kokea. Miten saisin miehen ymmärtämään, että lemmikin pitoon kuuluu se luopuminen sitten jossain vaiheessa, eikä sitä asiaa kannata vielä miettiä, kun sitä lemmikkiäkään ei vielä ole?



Musta ois niin ihana semmonen karvaturri tossa sohvalla vieressä kehräämässä:)

Kommentit (5)

muutenkin hankkii kannellisen sellaisen), niitä ei tarvitse käyttää lenkillä räntäsateessa eikä niitä tarvitse kylvettää ja trimmata. Kaikenkaikkiaan ne vaativat paljon vähemmän puunaamista ja huoltoa kuin esim. koira, joka on kuin yksi lapsi lisää perheeseen (paitsi se ei koskaan kasva omatoimiseksi). Mun mielestä kissa on "helpompi" kuin häkkieläimetkin...Ja kuitenkin, kunhan se on oikean luonteinen, siltä saa hirveästi läheisyyttä ja sitä eläinrakkautta. Meidän kissa on ainakin luonteeltaan ihan seurakissa; nukkuu vieressä, jos annetaan. Aina änkeämässä sinne, missä muutkin ovat, kehrää ja kerjää rapsutuksia taukoamatta, voi istua sylissä tuntikausia ja istuu ovella odottamassa, kun tulee kotiin. Leppoisa ja lempeä ja raapii vain ja ainoastaan raapimismattojaan.



Itse suosittelisinkin jo vähän vanhemman (kuin siis ihan pennun) kissan ottamista (omamme haettiin HESY:stä). Silloin paitsi tarjoaa kodin kissalle, joka muuten saattaa joutua elämään loppu elämänsä pienessä kopissa vaihtuvien hoitajien armoilla, myös tietää jo kissan luonteen etukäteen. Paljonhan on näitä nurkkiin kuseskelevia, ihmisistä piittaamattomia ja ärhäköitä "itsenäisiä" kissojakin. Ja kissan luonnetta ei voi samalla tavalla kouluttaa kuin koiran...



Mitään en valitettavasti osaa sanoa tuohon miehesi vastustukseen. Se kun ei ilmeisesti johdu siitä, etteikö hän tykkäisi kissoista tai ajattelisi niissä olevan jotain "hankalaa". Et voi varmaan muuta kuin puhua asiasta ja yrittää alleviivata tuota, että elämä ON ajoittain luopumista. Ja jos sitä pelkää niin paljon, ettei halua edes kokea niitä hyviä hetkiä luopumisenpelossaan, jää vaille paljosta. Tosiasia on, että kenet ja minkä tahansa elämässä voi menettää koska vaan. Jos vaan ajattelee, ettei halua sitä luopumisen tuskaa, pitäisi elää erakkona jossain metsän keskellä koko elämänsä kiintymättä keneenkään tai mihinkään.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat