Seuraa 

Synnytyksen jälkeen olen ollut alamaissa. Vauvan tulo perheeseen ei ollutkaan yhtä onnea ja auvoa. Mies ei auttanutkaan kotona niin paljon kuin raskausaikana suunniteltiin. Alle 3 kk:ssa kulutin itseni loppuun tekemällä kaiken yksin kotona. Aloin ahdistua ja saada paniikkihäiriöitä. Niitä olen kokenut nuorempanakin. Ajatukset alkoivat harhailla ja pelko miehen tai vauvan menettämisestä pyöriä koko ajan mielessä.Aiemmin viime kesänä sain keskenmenon. Jossain vaiheessa ahdistus kasvoi ja ajatukset heittivät kuperkeikan ja aloin ajatella itse tekeväni jotain pahaa rakkailleni. Sain salattua pahan oloni kaikilta yrittämällä olla täydellinen vaimo ja äiti, aina hyväntuulinen ja pirteä. Eräänä iltana en päässyt millään eroon ajatuksistani ja ahdistuin toden teolla. En enää luottanut itseeni ja pelkäsin todella paljon tulleeni hulluksi. Minun oli pakko kertoa miehelleni pahasta olostani. Hän meni shokkiin ja kuitenkin jaksoi tukea minua. Seuraavana päivänä menin lääkäriin ja hänen kauttaan sain apua psykiatriselta puolelta. Heidän mielestään kärsin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Minun ei tarvinnut aloittaa lääkitystä vaan päivittäinen juttelu heidän kanssaan auttoi todella paljon.

Nyt tästä kaikesta on kulunut 2viikkoa. Olen oppinut kertomaan ajatuksistani läheisilleni, samoin kuin näyttämään erilaisia tunteita(en ole koskaan aikaisemmin uskaltanut esim.suuttua, itkeä tms.) Tässä välillä on ollut monia päiviä, että kaikki on ollut todella hyvin. Mieheni on alkanut auttaa kotona ja vauvan hoidossa. Se on auttanut todella paljon. Esim. Veitset meidän piti piilottaa kotiin, koska ne ovat liittyneet " pahoihin ajatuksiini" . Se auttoi väittömästi. Mies jäi kotiin auttamaan minua pitämättömien isyyslomien turvin.

Kuitenkin välillä ahdistus meinaa palata. Varsinkin kun olen väsynyt, turhautunut tai puuhannut " liikaa" . Tuntuu, etten enää jaksa ajatuksiani. Tämä tuntuu todelta pahalta.

Onko ketään jolla on jotain samantyylisiä kokemuksia? Vai olenko tulossa oikeasti hulluksi?

Kommentit (9)

viestistäsi. Olen joka päivä aina käynyt katsomassa täällä sivuilla, josko joku vielä vastaisi! On todella helpottava kuulla, että myös muita kaltaisiani löytyy! Itse en ole vielä joutunut aloittamaan lääkitystä, koska terapeuttien kanssa keskustelu auttaa ainakin tällä hetkellä eniten. Muutama päivä menee aina ihan kivasti, mutta sitten taas on todella masentunut olo ja ajatukset lentävät suunnasta toiseen. Välillä tuntuu, etten tunne enää itseäni ollenkaan! Olo on myös kauhean syyllinen, koska vauvamme on todella kiltti. Hän ei todellakaan ansaitse tällaista äitiä.

Toivottavasti tästä vain joskus selvitään..

Mukavaa loppukesää ja tsemppiä :)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Iltaa. Itselläni alkoi masennuksen oireet jo raskauden loppu vaiheessa. Koska vauva potki lujaa öisin en saanut nukuttua kunnolla. Tunsin oloni jo silloin alakuloiseksi ja tyhmänä en kertonut tunteistani neuvolassa. Kun lapsi sitten tuli, sain kaksi rintatulehdusta ja luulin jopa kuolevani kun oli niin korkea kuume. Kuukauden sekoilin kotona kunnes lopulta hakeuduin vapaaehtoisesti psykiatriselle osastolle. Siellä hoidettiin unettomuus pois ja nyt nukun jo aika hyvin vaikka vauva herättää öisin. En ole hävennyt kertoa ystävilleni että olin pöpilässä kaksi viikkoa, kosa synnytyksen jälkeistä masennusta ei tule hävetä. Ja kaiken lisäksi hormonit vielä hyrräävät siinä sivussa. Nyt voin masennuslääkkeellä paremmin ja elämä tuntuu jo hieman iloisemmalta, vaikkakin toisinaan tunnen alakuloa. Samaan syssyyn sai mieheni vielä jonkinlaisen masennuksen, joten koko perhe on ollut enemmän tai vähemmän sekaisin. Mutta vauva voi hyvin ja kasvaa äidinmaitovastikkeella. Toivottavasti voit jo paremmin.

Kaksi ekaa raskautta ja vauva- aikaa olivat myös masennuksen täyttämiä, eikä miehestä ollut mitään apua. Kolmas vauva kun syntyi, menin jotenkin ihan sekaisin, ahdistuin, itkeskelin koko aika, arjesta ei meinannut tulla mitään kolmen alle 5v kanssa. Kuvittelin että tapan lapseni, piilotin veitsiä ja pelkäsin itseäni. Luulin sekoavani. Kun aikaa kului, n 6kk, se helpotti ja pieni ahdistus vaan jäi...Edelleen olen vieläkin ajoittain alamaissa, vaikka nuorin lapsi kohta 2v. Ollut ihan kamalaa aikaa. Sain myös paniikkihäiriön ja pakko-oireita, jotka riivaavaat yhä. Terapiaan ei ole/ollut aikaa eikä varaa, lääkkeet eivät sopineet. Pakko vaan sinnitellä jotenkuten.



Että sellainen hinta triplaäitiydestä.

Meitä kaltaisiasi on paljon!

Itselläni kaikki meni juuri saman kaavan mukaan kuin sinullakin.

Nyt olen kahden lapsen äiti ja edelleen masennus riesana...

Sinulla on siitä hyvä tilanne että miehesi on ottanut tilanteen vakavuuden tosissaan ja alkanut auttaa sinua ja ottanut lomaa töistä. Hienoa! Kunpa näitä miehiä olisi enemmän!

Ainakaan itselläni ei ole näin... Mieheni ei vieläkään meinaa ymmärtää minua ja masennustani vaikka masennusta on ollut jaksoittain jo neljän vuoden ajan... =(

Juuri siksi luulenkin etten ole päässyt kunnolla paranemaan, koska läheisin ihmiseni, mieheni ei ole ollut kunnolla tukenani...



Toivottavasti olosi paranee ja synn.jälk. masennus jää lyhyeksi!

Mutta muista tosiaan jutella tuntemuksistasi ja ajatuksistasi terapia-käynneilläsi, jotta osaavat auttaa parhaansa mukaan=)

Voimia ja aurinkoisia päiviä sinulle ja perheellesi!

Hei!

Kiitos todella paljon viestistäsi!On todella mahtava kuulla, että jollain toisella on samanlaista kuin minulla. Olen todella pahoillani, ettei miehesi jaksa tukea sinua. Se kun juuri olisi tärkeintä!Miten oikein jaksat mennä eteenpäin?Tai pääset pakoon ajatuksiasi? Onko sinulla ketään muuta jolle jutella tai käytkö terapiassa juttelemassa?Olen kaivannut juttukaveria, jonka kanssa voisin keskustella näistä asioista. Kaipaisitko sinä juttukaveria näiden asioiden tiimoilta?Vaikka sähköpostin välityksellä?Se saattaisi auttaa meitä kumpaakin!

Älä epäröi aloittaa lääkitystä terapian oheen, silloin saat parhaimman vaikutuksen mielialaasi terapian ohella !

Lääkitys ei todellakaan ole häpeä, ja se saa mielesi tasapainoon =)



Itse kärsin toisen lapsen odotusajalla, tosi pahasta ahdistuneisuudesta, ja masennuksesta, olo helpottui terapian, ja lääkityksen avulla, lääkitys minulla on edelleen, tosin pienempänä annoksena, jota voi tarpeen tullen sitten vaikka nostaa, jos masennusoireita ilmenee enemmin . Olen syönyt lääkettä nyt 3 vuotta. Lääkkeeni on serotoniinin takaisinotonestäjä, joka ei aiheuta ns. riippuvuutta =)



Mutta tiedän miten kauhealta tuntuu ahdistuksessa, eikä sitä toivoisi edes pahimmalle vihamiehelleen, joten hae kaikki apu, lääkitystä myöten, niin saat itsesi kuntoon, ja pääset nauttimaan täysin rinnoin omasta perheestäsi, ja sitäpaitsi, älä ihmeessä usko, että olisit huono äiti, OLET HYVÄ ÄITI, pidät itsestäsi huolta, ja olet hakenut apua, se tekee sinusta juuri HYVÄN ÄIDIN !!!







Itse sairastuin ensimmäisen lapsen jälkeen synnytysmasennukseen. Sain lääkityksen ja kävin juttelemassa omista ajatuksistani mielenterveystoimistolla koska miehelleni se olisi ollut liian rankkaa. Siksi onkin hyvä, että olet käynyt juttelemassa puoluettomalle ihmiselle joka on ammattilainen.

Jos kuvailemasi pahat ajatukset jatkuvat ja ahdistut edelleen voimakkaasti, mielestäni sinun kannattaisi harkitä lääkitystä joka auttaa mm. tuollaisiin oireisiin. Itselleni lääkityksen aloittainen oli kova paikka mutta ajattelin, että jos lapseni saa normaalimman äidin lääkkeillä niin se on lapsen parhaaksi. Kuten näin olikin. Itse käytin lääkitystä 5 kk. Toinen lapsi on nyt kohta 10kk ja tällä kertaa masennusta en saanut.



Voimia ja tsemppiä, on uuvuttavaa kun ei itse ymmärrä miksi ajattelee tai käyttäytyy tietyllä tavalla. Pääasia on, että apuaa hakee ja saa. Et todellakaan ole yksin tämän asian kanssa ja siinä ei ole mitään hävettävää!

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat