Vierailija

Olen nuori ja minulla on jo kolme lasta. Sain ensimmäisen lapseni 17-vuotiaana. Nyt olen 22v ja hoidan lapsiani vielä kotona.



Kaikki on ihan mallillaan, olen onnellisesti naimisissa, asumme rakentamassamme unelmatalossa. Olen urheilullinen, hoikka, nätti, aina koulussa menestynyt, lahjakas monissakin asioissa. Lapsemme ovat kauniita ja terveitä ja minulla on paljon ystäviä ja olen läheinen lapsuuden perheen kanssa.

Nyt en halua millään lailla kehuskella, kerron vain niinkuin asiat ovat.



Pointti on se, etten osaa arvostaa näitä hyviä asioita, huonot asiat vain painavat päälle. Minulla on surkea itsetunto ja se vaikuttaa jokapäiväiseen elämääni kovasti. Vaihtaisin vaikka nämä kaikki hyvät asiat elämässäni hyvään itsetuntoon ja itseluottamukseen. Tunnen olevani kaikesta tästä huolimatta onneton ja yksinäinen. Pelkään ihmisiä. Ennen niin hyvä itsetuntoni on poissa. Kädonnut totaalisesti, enkä uskalla enää katsoa edes ihmisiä silmiin. MIKSI? Mitä pelkään?



Olen saanut " turpaani" oikein kunnolla ja useasti viiden vuoden sisällä ja joka isku on kolahtanut syvälle ja olen vajonnut yhä syvemmälle ja syvemmälle. Näillä iskuilla tarkoitan ihmisten arvosteluja ja ilkeilyä. Itse olen ystävällinen kaikille ja minulla ei ole kenestäkään mitään pahaa sanottavaa. Se tuntuu olevan vain huono puoli. Tuntuu että pitäisi olla kova ja jyrätä vain, näin pärjäisi paremmin elämässä. Kolaukset ovat vaikuttaneet sen verran elämääni, että entisestä, sosiaalisesta itsestäni on tullut ujo ja sulkeutunut ihminen. En viihdy uudessa roolissani. Mutta tälläiseksi minut on muutama jyrääjä leimannut ja sen seurauksena saanut tuntemaan itseni sellaiseksi. Täältä on niin hirvittävän vaikea nousta. Ja sitten kun olen vuosien urakan jälkeen nousemassa, pian jyrätään uudelleen tuosta vain, viidessä minuutissa. Helppohan se on jyrätä, mutta miksei ihmiset ajattele, miten se voi toisen ihmisen elämään vaikuttaa?



Olen ihan lopussa ja pelkään että lapseni ottavat mallia käyttäytymisestäni ihmisten parissa. Olen hermostunut ja jännittynyt. Aina. En pysty enää katsomaan edes omaa äitiäni tai miestäni silmiin. Lapset ovat ainoita joita silmiin pystyn katsomaan. Tunnen itseni niin huonoksi. Tämä on ihan perseestä. En jaksa enää. Miten saan itseluottamukseni takaisin?? Miten voin olla välittämättä ilkeilyistä? Miten tulla vahvemmaksi ihmiseksi?? Auttakaa rakkaat siskot, olen pulassa.



Kommentit (14)

Sulta on jäänyt kenties murkkuikäkin vähän kesken, hypännyt suoraan äidiksi jättäen teiniroolin väliin. Nyt on vain etsittävä se oma itsesi sieltä jostain. Suosittelen omaa elämää, siis ihan omaa. Vaikka se olisi tunti salilla viikossa yksikseen tai opinnot tai työ, mutta sun on löydettävä itsellesi muukin tarkoitus kuin äitiys.

Vuosi sitten kävin keskustelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Siitä tuntui olevan vähän apua, mutta vain hekeksi. Nyt ollaan taas samassa jamassa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

sun täytyy hakea ammattiapua tuohon. luulen, että asiat alkaa olla siinä jamassa, ettei oma-apu riitä.



voimia!

kynnys ammattiauttajalle on joskus niiiin korkea, mutta se kannattaa hypätä. olen itse sen kynnyksen yli astunut, ja sen jälkeen mietin, että mitähän minä tässä oikein pelkäsin ja jännitin. sain niin paljon sieltä apua, että en olisi ikinä pärjännyt yksin.



" voimahali"

Joiltakin tuttavuuksilta, työharjoittulupaikoissa työntekijöiltä, eräältä ex-opiskelijatoveriltani (erittäin voimakkaalta persoonalta), eniten kuitenkin appivanhemmiltani ja kälyiltäni.

En tiedä liittyykö tuo sinun jyräämisesi mitenkään siihen minkä ikäisenä olet saanut lapsesi, mutta minä nuorena äitinä koen ihan mielettömiä paineita siitä että kaiken pitää olla täydellistä. Arvostelua/vittuilua/aliarvioimista sataa niskaan joka suunnasta. Ikinä mikään ei riitä. Aina pitäisi vaan olla parempi ja parempi. Minustakin on tullut todella epävarma. Ensimmäisen lapsen kanssa luotin itseeni ja äitiyteeni mutta nykyisin mietin vaan mitä virheitä milloinkin teen, mitä pitäisi tehdä toisin että kelpaisin ihmisille.

Minä olen äitiyteni kanssa aika sujut, mutta muuten ihmisenä en. Kun liikun lasteni kanssa, olen paljon itsevarmempi mitä ilman lapsia. Siis kun olen äidin roolissa. Se on asia, jossa tunnen edelleen olevani hyvä. Tiedä sitten millon muutosta siihenkin tulossa...



Olen kuullut arvostelua äänestäni, olemuksestani, puhe tyylistäni, eleistäni ja ilmeistäni. Syyttelyä olen kuullut mm. siitä että omalla pidättyväisyydellä olen saanut miehenikin pidättyväiseksi (anopin suusta), lisäksi häneltä olen kuullut epävarmuudestani ja huonosta itsetunnostani. Helppohan sitä on lähteä korjaamaan kun on saanut jo leiman otsaansa. Joo, olen pidättyväinen anopin seurassa, sellainen rönsyilevä jyrä hän on ja hän inhoaa iloisia ja ystävällisiä ihmisiä. Olepa siinä sitten oma itsesi. Huoh.

Itselläni oli myös tuollainen kausi, kun kaikki oli periaatteessa hyvin mutta mikään ei tuntunut siltä.

Koita päästä juttelemaan asiasta jonnekin. En kyllä osaa neuvoa enempää että minne. Voimia!

Oli kauhea pätemisen tarve ja kun tulikin välillä epäonnistumisia niin masennus iski. Näkisin että on osittain normaalia kasvamista, lapset todella varhaistavat tuota vaihetta. Itselläni on kestänyt tuota vaihetta noin 20-vuotta ja nyt miltei nelikyppisenä alan olla sujut itseni kanssa enkä anna kenenkään ihmisen tai asian painaa minua masennukseen. Tämä ei varmaan paljoa lohduta mutta jos koet tuon asian todella ongelmaksi niin ehkä kannattaisi hakea jotain apua siihen. Itse en aikoinaan pystynyt oikein edes myöntämään että mitään ongelmaa oli joten en yrittänytkään pyytää apua keneltäkään. Olisi vaan ehkä tämä eheytyminen tullut varhemmin kuin vasta nyt. Mutta ehkä kaikella on tarkoituksensa.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat