Seuraa 

Moikka,



ensinnakin anteeksi pohjoismaisten aakkosten puuttuminen (asutaan ulkomailla).



Eli pikkukakkosta odotellaan, tosin vasta muutaman kuukauden paasta, mutta nyt jo mielessa pyorii tuleva synnytys. Ensimmainen kun ei ollut mikaan ihana kokemus, tai pikemminkin paraneminen oli hyvin vaikeaa...



Eli tarina menee nain: viikolla 36 katilo mittaili mahaa ja totesi ison vauvan olevan tulossa. Sanoi, etta jos ei ole 38 viikkoon mennessa syntynyt, niin aletaan kaynnistelemaan vauvan koon takia. No, paastiin 38 viikkoon ja samainen katilo paattikin tarkastuksen yhteydessa, etta vauva ei olekaan iso, vaan vain vetta on paljon. Aikaa kului ja laskettu aika tuli ja meni. Kaynnistyksesta ei puhuttu yhtaan mitaan. Kun oli 11 paivaa yli, kamalan tappelun jalkeen kaynnistys vihdoin aloitettiin, silla olin valtava. Olin jo edellisena iltana alkanut hieman supistelemaan ja seuraava iltapaivana sitten puhkaistiin vedet. Siita synnytys lahtikin sitten ihan mukavasti kayntiin. Laitettiin tippa viela vauhdittamaan ja supistukset alkoivat olla rajuja. Kestin ne kuitenkin ihmeen kaupalla ilman epiduraalia, vain ilokaasua ja peditiini-piikki takapuoleen.



Ongelmat alkoivat kuitenkin sitten ponnistusvaiheessa. Vauva ei meinannut tulla millaan ulos. Kun olin yli tunnin ponnistanut, sydanaanet romahtivat ja vauva kakkasi, mika ilmeisesti tarkoittaa sita, etta nyt on jokin hata. Samassa huone oli taynna henkilokuntaa happikoneineen ja laakari tuli paikalle. Vauva oli saatava heti ulos. Katilo pyysi lupaa valilihan leikkaamisen ja annoin. Ja sieltahan poikamme sitten vihdoin tulikin ulos ja kokoa miehella oli 4,85 kg ja 57cm...



Synnytyksen jalkeen laakari kursi paikkoja kasaan noin tunnin huomatakseen vain, etta olikin ommellut vaarin. Eli ei kuin uusiksi. Kukaan ei minulle missaan vaiheessa kertonut, miten pahasti olin revennyt tai miten suuri haava alapaassa oli. Seuraavana paivana katilo tarkasti haavan ja totesi, ettei nayta oikein hyvalta. Parin paivan paasta kun toinen katilo tuli kotikaynnille (on taalla asuinmaassamme tapana) totesi etta haava ei ole alkanut paranemaan ja nayttaa tulehtuneelta. Sain siihen antibiottikuurin. Katilot kavivat muutaman paivan valein ja joka kerta sama tarina: haava ei nayta hyvalta ja tikit ovat alkaneet jo sulaa. Sain passituksen sairaalaan, jossa laakari totesi, etta saattaa viela parantua itsekseen. Kaskivat olla rauhassa pari viikkoa ja tulla sitten uudelleen naytille. Tassa valissa kotona kavi kuitenkin viela yksi katilo, joka sanoi etta alapaani ei todellakaan nayta silta milta sen pitaisi. Myos mieleni katsoi ja nain jarkytyksen hanen kasvoiltaan. Itse en edes halunnut katsoa...



Kun menin uudelleen sairaalaan vastassani oli jalleen uusi laakari, jonka mielesta alapaassani (valilihassani) on vako, mutta se ei kuulemma haittaa. Itkien lahdin pois sairaalasta ja soitin miehelleni, joka soitti sairaalaan ja vaati toisen laakarin luokse paasya. Ulkasi haastaa oikeuteen hoitovirheesta (mika tassa maassa on aika yleista). Vihdoin muutaman paivan paasta paasin johtavan gynegologin vastaanotolle, joka ei kuin vilkaissut alapaatani ja sanoi heti etta asia on korjattava. Sain leikkausajan pari viikon paahan, vaikka yleensa niihin on yli 6kk jonot. Kun poikamme oli reilu 2kk vanha, paasin leikkaukseen ja valiliha " muotoiltiin uudelleen" . Uuden leikkauksen jalkeen onneksi paranin suht nopeaa ja kun vauva oli 4,5kk oli alapaani vihdoin taysin parantunut.



Tuli vahan pitka tarina, mutta mielessani pyoriikin nyt, etta kuinka uskaltaa uudestaan kokeilla alapaasynnytysta, vai pitaisiko vaatia sektiota...ainakin haluaisin ennen kaynnistettaisi laskettuna aikana ja ultrattaisi kuinka suuri vauva on tulossa. En haluaisi tyontaa ulos toista yhta suurta vauvaa ja ennen kaikkea paranemisprosessi pelottaa, enta jos taas kay samoin? Oli henkisesti erittain raskausta juosta hormoonimyrskyissa laakarilta toiselle ja koko ajan pelko mielessa, etta paranenko taysin koskaan. Viela tahan paivaankaan mennessa en tieda, mika aiheutti haavan parantumattomuuden. Vaarin laitetut tikit, tulehdus, vaarin leikattu? Mietityttaa myos, miten moneen kertaan tikattu valiliha kestaisi uutta venymista, koska arpikudoshan ei ymmartaakseni veny kauhean hyvin?



Olisi kiva kuulla muiden kokemuksia kuinka toinen synnytys on sujunut, jos ensimmainen on ollut vahan ongelmallinen eritysesti valilihan suhteen.



Kiitos etukateen.



Toss

Kommentit (1)

Itselläni ensimmäinen lapsi syntyi pitkän ponnistelun (ponnistusaika pikkusen vajaa kaksi tuntia) jälkeen imukupilla. Ja epparihaava myös sen mukainen eli kolmeen kerrokseen lääkäri laitto ompeleita tunnin verran. Kysyin että kuinka monta tikkiä tuli niin lääkäri totes ettei laskunut koska niitä tuli todella paljon. Minä olin saanut epiduraalin, joten ompeleminen ei tuntunut oikeastaan missään. Hieman lopussa nipisti. Viisi viimeistä tikkiä. No ei siinä mitään, enhän minä tuntenut vielä moneen tuntiin mitään kipua kun oli vielä niitä epiduraalin jäänteitä ja särkylääkkeitä sai kokoajan. Mutta sitten kun pääsin kotia niin se helvetti alkoi. Tikis kinnas ja kiristi. Niitä kirveli eikä istumisesta voinut haaveillakaan viiteen viikkoon. Tunsin epäonnistuneeni synnytyksessä ihan totaalisesti kun näin kävi. Kun kotiin tulosta oli kulunut kolme viikkoa menin neuvolaan ja sanoin et jotain on tehtävä. Minä en pysty enää elämään epparihaavan kanssa. Kun niitä sitten katsottiin niin neuvolan täti sanoin että siellä on tikkejä klimpissä, ihoon painuneena. Kun ne kaikki sulamatta jääneet, klimpissä olevat , tikit sitte poistettiin alkoi paraneminen ja vauvasta nauttiminen ihan uudestaan. Kirvelyt sun muut jäi sille reissulle. Istumaan en pystynyt vielä pariin viikkoon kunnolla, mutta sekin alkoi helpottaa.



Kun sitten pikkukakkonen ilmoitti tulostaan, aloin heti pohtia miten synnytyksen hoitelisin. Päätin että makoilemaan en rupea niin kuin ensimmäiseltä ja sektiota en halua. Kerroin neuvolassa heti mikä painajainen edellisestä synnytyksestä oli jäänyt ja sovittiinkin että pääsen lopussa painoarvioon. Ensimmäinen ei kylläkään ollut mikään mahdottoman iso. Pikkusen päälle nelikilonen. Sitten vain psyykkasin itseäni koko raskausajan että jos samaan imukuppijuttuun päädytään niin täytyy vain kestää, mutta sektiota en halua. Oloani sitten helpottikin tieto että tulossa on pieni vauva. Kun synnytyksen aika sitten tuli, kävelin ja kävelin. Viimeiseen asti. Makaamaan en laittanut kertaakaan ennen kuin sitten sairaalassa, jossa kerkesin olemaan 20 minuuttia ennen kuin vauva syntyi. Repesin vanhasta haavasta ja tikkejä tuli 10 kappaletta. Silti jo seuraavana aamuna istuin ihan tavallisesti sängyllä. Todella positiivinen tapahtuma ja tunsin onnistuneeni.



Nämä onnistumis ja epäonnistumisjutut varmaan kuulostaa hulluilta, mutta näin minä koin hormoonihuuruissa nämä jutut. Enkä edes ole ainoa.



Oma tapaukseni ei todellakaan ole samaa luokkaa kuin sinun, mutta voin vain kuvitella kipusi oman kokemukseni perusteella.



Sitä en osaa sanoa mitä sinun pitäisi tehdä. Kehottaisin kuitenkin miettimään asiaa ja vaatimaan käynnistystä jos lapsi on iso ja haluat kuitenki kokeilla vielä alakautta.



Tsemppiä tulevaan! Tiedön millaista myllerrystä mielessäsi on.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat