Vierailija

Voi tätä, kun jostain saisi sen varapäreen hankittua. En ikinä, en todellakaan ikinä olisi uskonut ennen lasten syntymää, että itse tulisin olemaan varsinainen karjuja ja tiukkis äitinä. Välillä päivän mittaan menee tietysti ihan kivasti, mutta sitten taas poksuu, etenkin siis uhmaikäisen kanssa. Pelkään, että pilaan lapsiparat tällä hermostuneella kasvatustavallani.



Elämässäni on paineita, mutta en mitenkään tahtoisi niiden vaikuttavan lasteni elämään. Varsinkaan niin, että äidistä tulee kiukkuinen ja arvaamaton.



Mistä saisi kannustavaa esimerkkiä/roolimallin olla jaksava ja ihana äiti?? Onko ketään, joka murehtii samasta asiasta?

Kommentit (19)

mitä muut minusta ajattelee. Mielestäni on tärkeämpää on että lapsella on hyvä äiti. Toki minäkin suutun, mutta en lapsellisesti niin kuin väsyneenä. Enkä myöskään ole jättänyt lasta 3 viikon ikäiseksi viikonloppuhoitoon. Tarkoitan että mulla on kerran viikossa vapaailta, vapaita viikonloppuja jne.

tunnistan itseni kirjoituksestasi. Olen huomannut että etenkin noin pariviikkoa ennen menkkojen alkua on ihan hirveetä.. on niin hurja " raivo" päällä että tekisi mieli mennä vaikka varastoon istumaan " kohtauksen" ajaksi. Huudan ja karjun kuin leijona... Sitten alkaa sydäntä riipaista kun ajattelee miltä mahtaa lapsesta tuntua tuommoinen käytös.. Kun ei ole mitenkään tarkoitus pelotella, eikä edes huutaa + karjua, mutta aina jossain välissä se tulee taas. Tuntuu niin kauhealta sitten itsestäkin että itkettää. Kumpa päässä olis semmoinen on/off nappi, jota voisi käyttää tarvittaessa:)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Itse olin juuri alkuhaastattelussa ja kohta pitäisi päättää, haluanko viikottaisen vakiajan ja voinko keskellä työpäivää järjestää...

siitä- itse tunnustan aikaajoin olevani " huono" äiti ja kiukuttellen kuin pieni lapsi... noh,ymmärrän sentään mitä teen väärin ja työstän asiaa :)

En tiedä mistä tämä johtuu. Väsynyt en ole ja kotikin on hallinnassa noin muuten. Mieskin auttaa suht paljon! Jotain oman mielen ongelmia, terapiasta ei apua.

Välillä sitä jaksaa todella hyvin ja sitten on yhtä alamäkeä. Etenkin uhma koettelee hermoja :(. En mä osaa sulle mitään neuvoa antaa, mutta tsemppiä kovasti kuitenkin! Et ole ainoa.

Mutta pääasia kuitenkin on, että niiden huutojen väliin mahtuu sellaista positiivistakin vuorovaikutusta, keskustelua, nauramista ja hellimistä. Ja kyllähän jo ihan pieneltäkin lapselta voi pyytää anteeksi omaa käytöstään, selittää miksi tuli huutaneeksi jne.

Erityisesti nyt kesällä on ollut aika raskasta välillä. MIehellä ei ole ollut lomaa ja mä olen ollut yksin 3 lapsen kanssa kotona 2 kk... Ilman mitään tukiverkkoja ja vielä maalla olen kökkinyt (satanut koko heinäkuun vielä)...



Kyllä ne omat lapset vaan osaa vetää hermot niin kireelle välillä. Meilläkin on kolme alle kouluikäistä ja pienin vasta 1v5kk.... Mahdoton menijä ja täysi vahdittava! Vanhemmat tappelee ja riitelee välillä niin että itselläkin menee hermot!!!



Meillä kaikilla lapsilla tuntuu nyt olevan myös joku kehitys päällä, pienin nyt muuten on rasittava, toinen vanhemmista lapsista on erityislapsi ja vanhin lapsi on 6-vuotisuhmassa:((.



Musta tuntuu, että on täysin normaalia kyllästyä lapsiinsa, ainakin jos on paljon heidän kanssaan. Mieskin kyllä sanoo välillä ettei hän jaksaisi yhtään vaikka hän sitten näkeekin heitä vain iltaisin!!



Mä koitan ainakin järjestää paljon omaakin aikaa ja LIIKUNTAA harrastan huonon mielen purkamiseen.



Ja tietty kun on itsekin hyvällä tuulella niin on tärkeää muistaa halata niitä lapsiaan, että välillä olisi niitä hyviäkin hetkiä!!



Muistakaa että yhden huonon sanomisen jälkeen pitäisi sanoa 10 hyvää asiaa lapselleen ennen kuin vaa' at ovat ns. tasoissa. Eli hyviä asioita pitäisi aina muistaa sanoa lapsilleen PALJON! Silloin ei ole niin kamalaa vaikka vanhempikin joskus menettäisi malttinsa. Muistakaa myös että kyllä vanhempikin saa suuttua. Eri asia on tietysti millä tavoin suuttuu... Käsiksi ei saisi käydä tms.

Haluaisin omaa aikaa, mutta mies on aina (muka) niin väsynyt, ettei sitä järjesty. Sille kyllä järjestyy.



Joskus sanoo ottavansa lapsen vahdintaan, mutta kun en lähde mihinkään, niin mun vastuulle se taas jää. Mä en jaksais mennä mihinkään, vaan haluaisin levätä kotona, mutta mies ei jostain syystä lähde mihinkään lapsen kanssa, että saisin olla rauhassa...



Tää on kamalaa, kun koko ajan on huoli lapsesta(vilkas 1v 6kk), ikinä ei voi rentoutua. Ei edes yöllä. Tulee vaan sellainen olo, että " Anna mun nyt vaan olla!" Ja sit rupeen tiuskimaan kun lapsi koko ajan tekee pahojaan tai kinuaa jotain...

Uhmaikäinen hyppii seinille, taapero kiljuu jaloissa kun ei päästä äitiä edes vessaan yksin. Kiva sit istua pytyllä likka sylissä :(



Isompi räkii, kiusaa pienempää ja muuta uhmaikäisten juttua.



Karjun ja itsestä tuntuu että koko aika.



Palasin töihin joku kuukausi sitten, sielä hymyilen ja sielä mun on hyvä olla. En tahtoisi edes kotia tulla ku tiedän mimmosta täälä on >:(



Me teemme siis vuorotyötä miehen kanssa. Ja kyllä se isikin on myöntänyt, että ei tämä helppoa ole, isompi osaa viedä hermot mennessään niin nätisti.



En jaksaisi KOKO aika huutaa, mutta kun tuntuu ettei täälä muuten kuulla!!

Tämä on joku ihme tabu täällä. Äiti ei saa haluta omaa aikaa! Noh, jos mulla on omaa aikaa ja tarpeeksi, olen hyvä äiti. Jos ei, paiskon ovia ja huudan. Mulla se on tasan näin yksinkertaista.

itse olen ajatellut välillä, että olenko " ainut" äiti jonka päreet palaa välillä niin, että tulee kiroiltua ja huudettua kurkku suorana ja itkettyä hysteerisesti ym.

Vaikka tiedän tasan tarkkaan, että niin ei saisi tehdä ja samaan tunnetilaan meneminen lapsen kanssa vaan kiihdyttää lasta ja hämmentää, niin silti. Toisinaan kestää pitempään, toisinaan räjähtää heti. Onneksi ei kovin usein.

Kummallisinta on se, että oma hermostuminen kiihtyy nollasta sataan jostain pienestä jutusta, tyyliin siitä, että meidän odotetaan olevan jossain tiettyyn aikaan ja tulee sietämätön ajatus siitä, ettei uhmaikäisen kanssa pääsekään ajoissa paikalle ja sitten ajattelee, että mitä ne muutkin ihmiset oikein ajattelevat.... ja sen jälkeen räjähtää ja ei ainakaan ehdi ajoissa. Tarkoitan siis, että hermostuminen johtuu välillisesti lapsen käytöksestä, jonka laukaisee joku oman pään sisäinen juttu/ epäonnistuminen tms.



Tiedän, kuulostaa pahalta. Tietenkin osaan yleensä kontrolloida tilanteita ja nää on harvinaisia, mutta itsestäkin uskomattoman harmittavia ja ajattelen vaan, että toivottavasti uhmaikäiselle ei jää tilanteista pitempiä " traumoja" .



Eikä johdu oman ajan puutteesta eikä miehestä eikä muutenkaan " paineisesta" perhetilanteesta. Pitäisi vaan oppia tulemaan paremmin itsensä kanssa toimeen.

-meinasin itsekin kirjuuttaa samasta asiasta- ja kysyä onko kenellekään ollut apua moiseen töihin lähtemisestä? Kun HALUAISIN olla lasten kanssa kotona mut välillä tuntuu ettei vaan jaksa aina tätä samaa laatuaikaa-hehe

Omaa aikaa varmaan vaan tarvisi järjestää enemmän-ilman että töihin tarvisi lähteä. Meillä muksut 3 ja 1,5 v ja aiokomus ollakin kotona- lisää lapsia jos luoja suo:)

Vinkkejä miten jaksaa kaivataan-

kaikki on ulkopuolisen silmissä varmasti enemmän kun hyvin -ja omastakin mielestä- mutta miksi olen liian usein niin ärtynyt ja kiukkuinen..??

Ihana mies- kaikenkaikkiaan. Auttaa, osallistuu- ei valittamista minkään suhteen- kiva koti ym ystäviä- oonjki varmaan eniten itselleni vihainen kun en voi olla tyytyväinen tähän mitä on ... huoh- enkä tiedä mitä oikein kaipaan loppujenlopuksi 30 kriisikö pukannut?



mä en ymmärrä, että lapselle raivotaan. Se ei ole normaalia, hyväksyttävää tai tervettä. Silloin pitää osata pistää tilanne jäähylle ja hakea apua. Menkää neuvolaan ja aloittakaa sieltä.



Suutun itsekin, olen aivan poikki. Mulla on 2 lasta, joista molemmat alle 2 vuotiaita. Vauva/minitaapero valvottaa ja hänen perässään saa juosta päivisin, ettei kamalasti kolhisi itseään. Isompi kiusaa pienempää, testailee rajojaan, uhmaa jne. Mutta ne on lapsia ja minä olen heidän turvansa ja tukensa.



Toki joskus sanon kovaa ja murahdan, mutta en koskaan karju taikka tavaroita heittele. Silloin on peli menetetty sillä erää. Istun sohvalle ja otan lapsen/lapset siihen. Siinä sitten nökötetään niin kauan kunnes tilanne saadaan selvitettyä. Jos olemme liikkeellä, niin etsin lähimmän penkin/rappuset/muun paikan, jossa pysähtyä.



Kaiken päälle elämäntilanteemme on todella rankka. Lähipiirissä psyykkistä sairautta ja kaikkea muuta kurjaa. Tukiverkkoakaan ei ole kuin nimeksi. Silti tämä tilanne ei ole lasten syytä ja heille haluan tarjota parasta, mihin kykenen. Ainakin itseni kykenen hillitsemään.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat