2000-luvun Suomi, yhteisöllisyys, välittäminen, ja haistakaa p**a

Vierailija

Terveisiä Helsingistä. Minä, pienen lapsen äiti, sairastuin vakavasti ja olen ollut ajoittain hyvinkin huonossa kunnossa. Lapsen isä, mieheni, lähti sen sileän tien. Kantaa kyllä arkista vastuuta lapsesta, siitä ei tässä nyt enempää.



Mutta: kenestäkään ei alun osanottojen jälkeen kuulu enää mitään. Kukaan ei soita. Itse saan soitella sukulaisille, kavereille ja muille ns. lähipiiriin kuuluville, kukaan ei ota yhteyttä itse. Kukaan ei oma-aloitteisesti tule käymään. Jos puhun jostain vaikeasta aiheesta, tulee äkkiä kiire pois puhelimesta tai puheenaihetta vaihtamaan.



Kyllä, olemme vaikeuksissa. Kyllä, tilanteeseen vaikuttaa myös se, että purin alussa tuskaani läheisille. Eivät jaksa enää kuunnella. Silti. Kaikki jatkavat omaa elämäänsä niin kuin ennenkin, minä vain yritän rämpiä päivästä toiseen. Joo ja kellään sukulaisista ei ole omia lapsia, ihan lapsetonta työelämää elelevät, siinä on nykyään ihan tarpeeksi, tiedän kyllä itsekin sen.



Tervetuloa 2000-luvun Suomeen. Toivottavasti meillä kaikilla on lämmin olla. ;.(

Sivut

Kommentit (34)

Vierailija

Lainaus:

ja auttamishalulla tuskin on mitään tekemistä keskenään. Ainakin meidän tuttavapiiristä lämpimimmät ja avuliaimmat ihmiset löytyvät ihan yhtä lailla korkeasti koulutetuista (joita itsekin olemme) kuin vähemmän koulutetuistakin.



Yliopistotutkinto ei muuten takaa varakkuutta eikä todellakaan itsessään aiheuta materialistista elämäntapaa. Toki korkeasti koulutetuilla usein on enemmän rahaa, jos ns. kovapalkkaisilla aloilla, mutta ei se vielä välttämättä arvoista kerro mitään. Huoh, näitä yleistyksiä..




Tarkoituksenani oli laittaa esimerkkejä tältä palstalta ja palstalaisista, ei väittää korkeasti koulutettuja itsekkääksi.

Tuossa pikaisesti kyhätyssä listassa oli esimerkkejä siitä millä asioilla tällä palstalla kilpaillaan. Ei tarvi kuin lukea tuo velli-ketju niin kyllä siellä korkeasti koulutetut yrittävät lyödä tutkinnollaan päähän alhaisemman koulutustason äitejä.



Tarkoituksenani oli siis myös tuoda esiin tämänkin palstan minä-minä-minä-minun erinomaisuus-minun varakkuus-minun fiksuimmat lapset, minun paremmuus ja muilla ei ole väliä mentaliteettia. Av:lla kirjoittelee todella paljon naisia jokaisesta yhteiskuntaluokasta, joten se edustaa hyvin yhteiskuntamme naisten asenteita.

Vierailija

hankkisi mukavan talon viihtyisältä asuinalueelta jne. jos vain rahaa olisi tarpeeksi. Useimmilla ei ole, mutta joillain on, ja silti saattavat olla mitä mukavimpia ja toisista välittäviä ihmisiä. Asumme itse tällaisella alueella ihan "tavalllisessa" talossa (eli olemme ihan keskiluokkaisia itse), ja olen ollut todella hämmästynyt siitä että oikeasti varakkaat ihmiset voivat olla niin vilpittömän mukavia kuin naapurimme. Apua tarjotaan monenlaisisssa asioissa, toisin kuin aikoinaan väliaikaisesti vuokrakerrostalossa asuessamme (jossa sai pelätä ndyrkistä silmään saamista portaikossa jne..).

Vierailija

Olen kahden pienen lapsen äiti ja työssäkäyvä sellainen. Meillä ei ole isovanhempia tai muita sukulaisia käytännön arjessa apuna, päivähoito on meidän tukiverkkomme. Koen, että minun ja mieheni voimavarat kuluvat oman perheen tavallisen arjen pyörittämisessä, paukkuja ei kerta kaikkiaan jää muiden auttamiseen, kun aika ja voimavarat kuluvat oman "tontin" hoitamisessa. En tiedä, miten muuten voisin toimia!

Vierailija

Itse olen läpikäymässä elämäni kriisiä (mies petti ja jätti, olin puolet elämästäni hänen kanssaan, 2 lasta jäi mulle, koti meni alta, muutto uuteen kaupunkiin, oma yritys oli pakko lopettaa jne.)



Mulla on onneksi muutamat läheiset, joille purkaa huolia ja apua on tullut. Nyt vaan tuntuu sille, että hakeudun lisäksi ammattiauttajan pakeille ihan itseni ja lasten takia. Ulkopuoliselle olisi helppo purkaa pahaa oloa. Kannattaisko sinunkin harkita, jos kerta ystävät ja sukulaiset eivät jaksa olla tukenasi.



Mulla on kans sama fiilis tästä nykyajan empatian puutteesta: minä itse, minun elämäni ja kaikki minulle heti! Miten tähän on tultu, että kuulen koko ajan tarinoita rikkoutuneista perheistä. Siitä miten puoliso jättää sormia napsauttamalla koko entisen elämänsä kun tulee vaikeuksia. Selkärangattomuutta. Narsismia. Pinnallista elämää...



Sinulle tosi paljon voimia vaikeassa tilanteessa. Yritetään jaksaa. Kyllä se aurinko vielä paistaa meillekin. Itse ajattelen, että kun on pohjalla käynyt ei ole muuta suuntaa kuin ylöspäin.

Vierailija

Tällaistähän se on, kaikki yrittävät rämpiä omassa elämässä eteenpäin ja voimat usein riittävät vain siihen. Miksi? Työelämä on vaativaa ja paineet pärjäämiselle kovat. Ei ehkä jakseta auttaa toisia heidän taakoissaan.

Ehkä ihmiset eivät osaa käsitellä ongelmia ja kaikkoavat siksi, kun niiden kohtaaminen ahdistaa?



Saatko mitään apua kunnalliselta sektorilta? Onko olemassa jotain vertaisryhmiä samaa sairastavien kanssa?

Miten pysyt nyt itse kasassa - fyysisesti ja henkisesti - tarvitsisitko enemmän apua - mistä muualta voisit sitä saada kuin tuttaviltasi?



Toivottavasti tilanteesi helpottuu ja saat uusia voimia ja kannattelevia ihmissuhteita.

Vierailija

toisaalta en. Olemme mieheni kanssa välillä tosi väsyneitä tähän pikkulapsiarkeen ja silloin tuppaa unohtumaan se kaikki yhteisöllisyys, joka minulla on elämässäni aiemmin ollut. Olen sitä paljon pohtinut ja tullut siihen tulokseen, että se muodostuu parhaiten yhteisen toiminnan ja yhteisten päämäärien kautta.



Koska en nykyisessä elämäntilanteessani pysty osallistumaan yhtä vahvasti kuin ennen "omien" yhteisöjeni toimintaan olen karsinut niitä tietoisesti. Toisaalta tiedän, että moneen pääsee mukaan ja vaikka ihan uusiinki juttuihin sitten myöhemmin kun taas ehtii enemmän.



Sukulaiset ja lähimmät ystävät ovat luku erikseen. Välillä heihin on pakko itse (ainoana osapuolenas) pitää yhteyttä. Muistuttaa olemassa olostaan esim. tekstarilla, jolla kysyy mitä kuuluu. Joskus pitää muistaa kertoa lähimmilleen myös, että ovat tärkeitä. Rankoissa tilanteissa tämä unohtuu välillä itseltä ja silloin muuttuu energiaa imeväksi pakkokontaktiksi, mutta minusta siihen on jokaisella hetkittäisesti oikeus. Tämäkin tilanne on mahdollista muuttaa. Ja jos tuntuu, ettei yhteyttä pidetä riittävästi voi siitäkin mielestäni sanoa.

Vierailija

Pitää saada päteä.

-isoimmat tulot

-miehellä isoimmat tulot

-uusin ja isoin koti arvostetuimmalla asuinalueella

-imetys

-kestovaipat ja mahdollisimman nopeasti kuivaksi

-lapset ovat enkeleitä jaluistelevat 2 vuotiaana ja lukevat ennen 4 v.

-ainakin 1 yliopistotutkinto pitää olla

jne....



Noi oli kärjistettyjä esimerkkejä, mutta tiedät varmaan mitä tarkoitan.

Pehmeät arvot ovat hukassa miltei koko yhteiskunnassa. Onneksi keskuudessamme on ielä muutamia lämpimiä valopilkkuja eli ihmisiä jotka välittävät toisista ihmisistä.



Rutistus sinulle. Missä päin ap asut? Jos asut Tampereella tai lähimaastossa, huuda hep, niin vaihdetaan yhteystietoja. Mä voisin ainakin antaa lastenhoitoapua. Siis näin alkuun siitä vois olla helpoin aloittaa.

Vierailija

Ihmiset haluavat olla tekemisissä kanssani ja soittelevat paljon jos olen hyväntuulinen ja onnellinen.

Kun tulee paha paikka ja olen ahdistunut niin kaikki vetäytyvät ja soittelu loppuu.



Ikään kuin minua ei tarvita kun olen itse avun tarpeessa.



Olen usein kuullut että olen hyvä kuuntelija ja monet ystäväni kertovat minulle huolistaan ja pyrin auttamaan tarpeen mukaan (mm. järjestin väsyneelle kaverille hermoloman kylpylään ja lapsille hoitopaikat, autoin raskaana olevaa ystävääni tosella paljon kun hänellä meinas seinät kaatua päälle, olen siskoni jokapäiväinen puhelinpalvelu..)



Tuntuu että ihmiset soittaa mulle ja sanoo ensin puhelimeen: "moikka! Mitäs teille? Kuule, mulle sattu taas tällanen yks juttu että..." Ja sit kuuntelen puhelua puoli tuntia. Kun hän viimein lopettaa ja haluaisin sanoa jotain niin kaverilla on niin kiire että täytyy lopettaa heti.



Olisin itse valmis elämän kestäviin ystävyyssuhteisiin ja olemaan olkapäänä hyvinä ja pahoina kausina mutta tuntuu että en löydä samanlaisia ystäviä mitään.



Eräässäkin vaiheessa minulla oli hyvä ystävä jolle kerrankin pystyin purkamaan myös omia huolia mutta kun hänellä tuli avioero niin hän lakkasi ottamasta minuun yhteyttä ja hänellä ei kuulemma ole koskaan aikaa..

Kun tuli sitten puhetta vihdoin kasvotusten ja kysyin miksi välit on viilenneet niin hän vastasi että se johtuu asenteestani eron vuoksi.

Mistä ihmeen asenteesta?? :O

Enhän ollut saanut edes tilaisuutta puhua "naisten kesken" mistään eroon liittyvästä..

Tuntuu että hänkin viihtyi kanssani vain niin kauan kuin sai minusta "sosiaalista hyötyä" mutta kun elämäntilanne vaihtui niin johan ystävyys jouti roskiin.



Tuntuu että tää on kertakäyttöystävyyksien aikaa.

Pysyvillä suhteilla ei niin väliä vaan täsmäystäviä tilanteeseen kuin tilanteeseen. :(

Vierailija

negatiivinen solidaarisuus on voimissaan. Kenestäkään muusta ei tarvitse välittää kuin itsestä (ja ehkä omista lapsista).



Tää muutos on tapahtunut aika äkkiä, toisaalta. Itse vartuin pienessä maalaiskylässä 80-luvulla/90-luvun alussa. Sillon tehtiin esimerkiks peltotyöt, perunan nostot, puusavotat ym. yhdessä naapureiden ja kyläläisten kans.



Silloin VIERAILTIIN toisten luona, ihan ilmoittamatta saattettiin piipahtaa iltakahville jne.



Tällaista ei enää oo! Ja se on kyllä TOSI harmi.



Voimia sinulle ap!

Vierailija

missä Seppo Kääriäinen peräänkuulutti tuota yhteisöllisyyttä. Ja taisi se olla viime yhteisvastuukeräyksenkin aihe. Eli täähän on jo ihan tunnettu tosiasia, että sellaista ei nykyään enää olekaan kuin yhteisöllisyys ja välittäminen. Eikä tuo sinunkaan tilanteesi ole ainutlaatuinen, vaan yhtä ikäviä kohtaloita on pilvin pimein.



Ja yhteisöllisyyden puutettahan näiden kouluamupumistenkin syyksi tarjotaan. Professori Lea Pulkkinen arvioi, että suuret yläkoulut ja luokattomat lukiot tekevät sitä, että nuoret eivät enää juurru ryhmään samalla tavalla kuin alakoulussa. Ja eiköhän sen seurauksena juuri synny tuota yksinäisyyttä ja välittämisen puutetta.



Järkkyä tää nykymeno kyllä on. Ja varmasti vielä kuluu aikaa, ennen kuin se muuksi muuttuu.

Vierailija

kun läheiset eivät kestä itkevää ja surevaa ihmistä. Pitäisi heti voida olla taas iloinen oma itsensä että kelpaa piireihin. Toisen surua tai ahdistusta tai sairautta ei kestetä ja siinä on jopa jotakin hävettävää. Iloisena ja terveenä vain kelvataan.

Vierailija

että pitäisi saada yhteisöltä apua ja tukea. Äitejä seuranneena ihmettelen, että suuri osa äideistä ja vauvoista selviää hengissä päiväkotiin saakka, koska on aivan järkyttävää et yksi äiti yhden lapsen kanssa (olipa sitten kuinka hieno koti tahansa) viettää sitä lapsuutta ja äitiyttä. Siis kahdestaan yksin. Ei ihmistä oel tarkoitettu sellaiseen. Juuri äidit ja pienet lapset tarttis sekä toistensa että mummojen ja tätien ja muiden apua. Ja sitä yhteistä päämäärää mitä vois toteuttaa lapsentahtisesti.

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat