Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Auttakaa, onko tää masennusta? (pitkä juttu)

Vierailija

Ahdistuneen tunteenpurkaus luvassa, toivottavasti joku jaksaa lukea ajatuksen kanssa ja pohtia kanssani mistä on kyse.



Nykytilanne on se, että olen lähes jatkuvasti väsynyt, olo on vetämätön, pinna on kireällä, mielenkiinnoton, tuskastun kovista äänistä, tunnen itseni uupuneeksi ja täysin riittämättömäksi. Meillä on kaksi alle kouluikästä lasta, jotka eivät kuitenkaan enää siinä iässä ole että valvottaisivat öisin tms, joten väsymykseni ei ainakaan semmoisista syistä johdu. Olen opiskelija ja mieheni käy töissä, lapset päivähoidossa.



Lasten kanssa oli aiemmin tosi raskasta kun valvottivat ja sairastivat jatkuvasti. Sitä kesti yhteensä n. neljä vuotta ja vaikka olinkin väsynyt, jaksoin nauttia lapsista ja ylipäänsä elämästä.



Nykyään kun lapset päästävät jo helpommalla, opiskelen mieleistäni alaa, mies on kaikkea mitä vaan voi toivoa ja elämän pitäisi muutenkin olla kaikin puolin mallillaan, en osaakaan nauttia tästä vaikka miten kovasti haluaisin. Väsymys/uupumus vie huipun elämän parhaasta ajasta.



Tietyllä tavalla olen hyvin kiltti ihminen, mikä ei varmaan hyväksi ole. Patoan vihantunteita sisälleni, koska en halua riidellä ja rähjätä. En oikein osaa edes tyhjentää päätäni puhumalla. Sitten joskus tulee kuppi täyteen ja puhun (huudan) suuni puhtaaksi pahoittaen jonkun mielen, minkä otan lopulta hyvin raskaasti ja tunnen syyllisyyttä siitä että sillä tavalla menin sanomaan.



Ylipäänsä poden jatkuvasti syyllisyyttä jostain, eniten varmaan siitä etten ole lapsilleni sellainen äiti kuin haluaisin olla, enhän mä haluaisi jatkuvasti huutaa ja nalkuttaa, mutta kun hermot on jatkuvasti niin kireällä ettei paljon muuhun kykene. Toki meillä on myös hauskaa yhdessä enkä ole pelkästään kamala äiti, mutta ihan liian usein olen pahalla tuulella ja uskon lasten kärsivän siitä.



Miehelleni suutahtelen mitä lapsellisimmista asioista välillä, vaikka usein näenkin vain hänet syypäänä erimielisyyksiin. Nyt oon alkanut tajuta, että mähän se olen jolla ongelmia on. Muutoin meillä on aivan mainio suhde, joten satunnainen riitely ei meidän suhdetta kaada.



Tämä väsymys ja ärtyneisyys alkoi viime syksynä. Se tuli salakavalasti ja kesti pitkään edes huomata se. Keväällä tein huvikseni masennustestin ja järkytyin sen tuloksista, jonka mukaan olisin keskivaikeasti masentunut. Sen jälkeen hakeuduin lääkärille puhumaan väsymyksestäni. Labroilla on poissuljettu kilpirauhasongelmat, eikä muutakaan vikaa musta löydetty. Luovuin samassa rytäkässä myös hormonaalisesta ehkäisystä, jonka epäilin aiheuttavan alavireisyyttä. Kesä oli tulossa ja arvelin, että viimeistään lomalla helpottaa kun saan nukkua enemmän eikä tarvitse stressata koulusta (olen taipuvainen perfektionismiin) tai mistään muustakaan.



Jonkin aikaa nyt kesällä on ollutkin helpompaa. Oon ollut aikaansaava, koti on siisti, mieli on ollut virkeä ja elämä on muutenkin näyttäytynyt värikkäämpänä. Oon nukkunut päiväuniakin pitääkseni yllä tehokkuuttani. On niitä huonoja päiviäkin silti ollut.



Huonoja päiviä tässä nytkin elellään, siksi tässä kirjoitankin. Pari päivää sitten suutahdin sinänsä varsin mitättömästä asiasta miehelleni, minkä jälkeen en ole päässyt masennuksen syövereistä ylös ollenkaan. Välillä tulee ihan fyysisiä oireita ahdistuksen seurauksena (esim. voimakas vapina, jota onneksi tulee yleensä vain yksin ollessa). Yritän hirveästi peitellä lapsilta pahaa oloani ja itkuani, mutta varmasti tässä talossa keltään ei jää huomaamatta kun oon näin poissa tolaltani. Voisin vain nukkua, ellei olisi tuota jälkikasvua vastuulla.



Yleisesti ottaen oon jotakuinkin normaali suurimman osan kuukaudesta, mutta yleensä muutama päivä kuukaudesta on tätä suossa rämpimistä ja itkun vääntämistä, omiin oloihin hakeutumista, eristäytymistä ja armotonta väsymystä. Välillä oon huomaavinani masispäivillä yhteyden kuukautiskiertoon, eli ennen menkkoja on eniten näitä ahdistus/vitutus/masennusoloja, mutta aina se ei mee saman kaavan mukaan ja sekin huolettaa. Kai tän kestäisikin, jos se tulisi aina ja vain säännöllisesti samaan aikaan kuusta ja siten sen osaisi ennakoida ja lähimmäisiään varoittaa, mutta kun ei se aina niinkään mene.



Välillä sitten on päiviä, jolloin saan hirveästi aikaiseksi ja oon tyytyväinen itseeni, kuvittelen varmaan osittain liikojakin itsestäni ajoittain... Mielestäni oon jollain tavalla maanisdepressiivinen ihminen, joskaan ei mitään ihan selkeitä manioita ole ollut, mutta jotain sen suuntaista. Tiedän, että bipolaarinen mielialahäiriö on todellinen sairaus, enkä ole tässä itsestäni bipoa tekemässä koska elämäni on kuitenkin suht. hallinnassa ilman lääkityksiä yms - ennemminkin mietin että onko tämmöset lievästi maanisdepressiiviset piirteet terveilläkin ihmisillä ihan tavallisia, ilman että on sairas, vai missä menee terveen ja sairaan raja? Heh, siinäpä haasteellinen kysymys...



Kaiken tämän paatoksen jälkeen, pitäisikö tässä hankkiutua jonkinlaiseen hoitoon? Nuorempana (vajaa kymmenen vuotta sitten) oon syönyt masennuslääkkeitä, rauhoittavia jne jopa ongelmaksi asti (oli silloin voimakkaasti itsetuhoista käytöstä), enkä mielelläni lääkkeelliselle linjalle enää lähtisi, mutta jos ja kun nämä olot eivät näytä itekseen ohi menevän ja ne häiritsevät jo elämää, oon kallistumassa siihen että jonkinmoiselle tohtorille tässä olisi pikapuoliin viisainta könytä. Vai?

Kommentit (15)

Vierailija

Mulle kävi niin, että lapsi oli pienenä todella sairas ja oli pitkään todella stressaavaa, tilanne epävarma jne. Nyt lapsen tilanne hallinnassa ja asian kanssa on opittu elämään. Ja nyt kun voisi tavallaan nauttia elämästä, niin sitten itse sairastuin. Kai sitä sairastuu sitten, kun " mahdollisuus" . Onneksi nyt jo parempi olotila, mutta ei vieläkään mikään superhyvä/normaali.

Tsemppiä elämääsi!

Vierailija

Meinasi silmät pudota päästä kun luin tekstiäsi, ihan kuin olisin itse kirjoittanut! Hyvin paljon samanlaista on itselläni ollut useamman kuukauden ajan. Itsekin vasta nyt olen havahtunut siihen että en ole yhtä tasapainoinen kuin ennen. Perusasiat on kaikki kunnossa, mutta jossain mättää.



Olen myös masennustestin tehnyt jonka mukaan jonkinlaista masennusta on, lääkäriin en ole vielä mennyt. Miettinyt kyllä olen että jonkun ammatti-ihmisen kanssa voisi olla hyvä keskustella. Lääkkeitä en millään haluaisi alkaa käyttämään.



Jollain lailla olen myös kuukautiskiertoon nämä ahdistukset yhdistänyt ja juuri lopetin myös hormonaalisen ehkäisyn, koska huomasin sen ainakin omalla kohdallani lisäävän pahaa oloani.



Itseäni on kovasti auttanut ahdistavista asioista puhuminen. Samaten olen huomannut että liikunnan harrastaminen auttaa oloa, liikutko itse minkä verran? Jos pystyisit juttelemaan jonkun kanssa niin sekin voisi auttaa, usein ahdistukset lievenevät kun asiat saa sanottua ääneen.



Uskon että kaikilla ihmisillä on kausia jolloin ahdistaa ja masentaa, mutta missä menee normaalin raja, on tosi vaikea arvioida. Jos normaalit askareet tuntuvat vaikeilta ja ylipäänsä mihinkään ryhtyminen on ylivoimaista on kyllä syytä mennä lääkäriin/psykologille.



Onko sulla sosiaalista elämää, omaa aikaa? Teetkö asioita joista nautit?



On hienoa että olet tiedostanut tilanteesi ja saanut kirjoitettua tuntemuksistasi, se on jo askel siihen suuntaan että jotain pitäisi tehdä. Itse olen nyt ajatellut että katson jonkun aikaa miten lähtee meneen ton hormoniehkäsyn poisjättämisen jälkeen. Säännöllisestä liikunnasta ja tietysti syömisestä pidän huolta ja siitä että teen omia juttujakin säännöllisesti ja tapaan ystäviä.



Sulla tietysti tuo opiskelukin väsyttää, varsinkin jos olet tosi tunnollinen. Koita ottaa löysemmin äläkä väsytä itseäsi liikaa. Hienoa että olet jo voinut kuitenkin paremmin, ei se toipuminen kuitenkaan hetkessä käy ja välillä tulee huonoja päiviä. Mutta jos ei tunnu helpottavan, niin sitten lääkäriin!



Tsemppiä!



Vierailija

Joo se on lohdullista huomata että on muitakin samanlaisten ongelmien kanssa painijoita :)



Mulla on kans tota että ahdistus meinaa jäädä päälle, siitä on jotenkin tosi vaikee räpistellä normaaliin olotilaan. Mutta sit kun se onnistuu niin kaikki on paljon paremmin.



Oon ajatellut että kun on taipumusta masennukseen, täytys jotenkin osata tarkkailla itseään, ettei se olo pääsisi kamalaksi eikä jäisi märehtimään omaa surkeuttaan. Pitää säännölliset rytmit kaikkien asioitten suhteen.



Sitä liikuntaa mä kyllä korostan, sillä on ihan uskomaton vaikutus kun oikein kunnolla hikoilee ja saa happea. Elimistössä vapautuu niitä hyvänolonhormoneja jotka pitää mielen kunnossa.



Puhuminen on tietysti hankalaa jos se ei kuulu omaan luonteeseen, mutta just se että puhusitkin jollekkin ihan vieraalle vois auttaa sua saamaan suuta auki. Ja tietysti kirjottaminenkin varmasti auttaa, harrasta sitä! Tosi hyvin olet pystynyt kuvaileen tilannettasi kirjottamalla.



Mutta ei vaivuta epätoivoon, ollaan kuitenkin oikeilla jäljillä kun vielä tajutaan että jotain tarvis tehdä ;)



Jos nää tämmöset " itsehoito" -jutut ei auta niin sitten täytyy miettiä sitä ammattiauttajaa



Vierailija

Jos testitkin sen osoittavat, sinun varmasti kannattaisi soittaa aika psykiatriselle sairaanhoitajalle joka arvioi, tarvitko ihan psykologia. Minulle terapiassa on sanottu että ihminen jaksaa äärimmäisen rankkoja tilanteita mutta kun alkaa mennä paremmin eli stressitekijät poistuu, ihminen antaa itselleen luvan väsyä, masentua.



Sun varmasti kannattaisi käydä myös otattamassa hormoniarvot, sillä vaihdevuosi voi oireilla monia vuosia ennen juuri noilla sun kuvaamilla tunteilla. Mun äiti oli 35 kun vaihdevuodet alkoivat. Onko suvussasi miten aikaisin alkanut?



Ahdistuneisuus on varsin tuskaista joten hae pian apua. Älä tuudittaudu noihin muutamiin parempiin päiviin. Tsemppiä!

Vierailija

Mun olotila oli ennen lääkäriä suurin piirtein tälläinen. Hermo oli tiukilla. Muuten olen tosi pitkäpinnainen ja rauhallinen, niin välillä lapsen kanssa pinna kiristyi, tiuskimista lapselle. Huomasi itsekkin ettei ole normaalia.

Arkinen olotila aika apaattinen, iloton, itkuinen.

Ei jaksanut arkisia asioita samalla tavalla kuin ennen.

Huono ja ahdistunut olo, jota ei oikein osaa edes selittää.

Lääkäriin lähdin siinä vaiheessa, kun oli 4 pv:n migreeni takana.



Lääkkeenä Mirtzapiini (vai miten kirjoitetaan) 30 mg. Lääkitys alkanut maaliskuussa. Olen saanut myös johonkin rauhoittavaan lääkkeeseen reseptin, kun muutaman kerran on ollut ahdistuskohtauksia. En ole noita rauhoittavia edes apteekista hakenut, eikä ole oikeastaan ollut nyt niille tarvettakaan.



Terapeutilla en käy. En ole kenellekkään käynyt asiasta juttelemassa. Kyllä lääkäri siitäkin puhui, että tarvittaessa laittaa lähetteen. Kyllä varmaan olisi syytä mennäkin. Ja olenkin valmis menemään, jos ei tämä tästä tasoitu.



Vierailija

Ja olin lapsen kanssa pitkään hoitovapaalla. Osittain juuri tuon lapsen sairauden takia. Kotiympyrät ja kuviot oli aika pienet ja selvästi aloin kaipaamaan muutakin elämää kuin keittiö, leikkikenttä, kerho... Nyt olen ollut viikon töissä, lapsi nyt n. 2,5 v. On kiva olla töissä, vaikka töissä on ollut rankkaa. Ennen töitä jännitin kovasti tuota töihin lähtöä. Mitä, jos en jaksakaan tehdä töitä jne. Nyt luottavaisempi mieli, kun työt on alkanut kivasti.



Ja luonteeltani olen kiltti, jollain lailla täydellisyyden tavoittelija, en voi antaa asioiden mennä ohi tuosta vaan, niistä välittämättä. Joten otan turhaa stressiä asioista, mistä ei välttämättä pitäisi.



Ja oman lapsen syntymän jälkeen tuntuu, että on omaa lapsuuttaan ruvennut " kritisoimaan" . Mulla ihan ok lapsuus. Ei alkoholismia tms, mutta erittäin sulkeutunut lapsuuden perhe. Eli en ole tottunut asioita puhumaan. Siksi varmaan olisi oikein hyvä mennä jonnekin ulkopuoliselle ihmiselle asioista juttelemman. Toisaalta pelottaa, että mitä vaivaavia luurankoja siellä munkin lapsuudessa on.



Äidillänikin on ollut jossakin vaiheessa burnout. Että kai se sukuvika on, kun suksi ei luista.

Vierailija

Kuulostaa siltä, että sulla on jonkinlainen murrostila menossa. Ehkä käsittelet nyt alitajuisesti menneitä asioita? Ehkä elämässäsi ei kaikki ole niin hyvin, kuin mitä annat itsesi ymmärtää?



Kiinnitin huomiota siihen, että olet aika altis syyttelemään itseäsi. Miehessäsi ei ole vikaa, sinussa on. Hän on hyvä ja suhde on kunnossa, joten ongelmien täytyy tulla päästäsi. Näin ainakin ymmärsin. Juttu ei kuitenkaan ole välttämättä niin yksinkertainen. Kilteillä ihmisillä on taipumus syyllistää itseään kaikesta ja löytää vika aina itsestään tyyliin " omaa asennoitumistaan voi muuttaa, toisia ei" . tavallaan totta, mutta liiallisuuksiin menevänä aika tuhoisaa. Syyllistyt myös siitä, että sulla on paha olo.



Bipolaarisesta sen verran, että voihan sulla se olla, mutta voi myöskin olla että olet vain tavallista herkempi reagoimaan asioihin. Terapiassa voidaan vaikuttaa siihenkin. Mä aina epäilin itselläni just tota, mut ei se sitä ollut, vaan kasvatuksesta johtuvaa kyvyttömyyttä sietää vaikeita tunteita. Mulla on myös suvussa skitsofreniaa ja bipolaarista, masennusta, ahdistusta ja vaikka mitä..eli geeniperimä, mutta myös sosiaalinen perhetausta voimakkaasti altistavia.



Mulla diagnosoitiin ahdistuneisuushäiriö pari vuotta sitten. Söin lääkkeitä vuoden ja käyn pitkäkestoisessa terapiassa. Vaikka huonoja aikoja tulee (ja niitähän tulee kaikille), koen, että terapia on paras juttu, mitä olen tehnyt itselleni ja ympäristölleni koskaan. Käy ihmeessä edes juttelemassa, kyllä ne sut takas kotiin ohjaa, ellet apua tarvitse! :)

Vierailija

Kiitos vastauksestasi!!!



Hyvin näytät ymmärtävän mun ongelmakohtia, eli just se ns. kiltteys ja itsensä syyllistäminen.



Mulla oli tosi vaikea murrosikä, siihen liittyi tosipahaa sekoilua päihteiden yms. kanssa ja siksi nykyään kammoksun psyykenlääkkeitä (koska niitä käytin myös väärin).



Vähän ennen raskaaksi tulemista lopetin kaikki lääkkeet ja voin oikein mainiosti. Nyt vaan ne menneisyyden möröt tuntuu hyökkäävän taas päälle.



Lapsuudenkotini ilmapiiri oli painostava ja tietyllä tavalla syyllistävä, isäni oli ankara ja muistan että äitikin nyyhkytti silloin tällöin, oli siis samalla tavalla herkkä kuin itse olen, ja isän henkinen vallankäyttö tuntui varmaan meistä molemmista pelottavalta. Isäni, elämässään ns. hyvinmenestynyt mies, mutta harva tietää mitä kotiseinien sisällä on tapahtunut. No ei ollut fyysistä väkivaltaa tai alkoholismia, mutta henkistä väkivaltaa koen saaneeni osakseni niin paljon että siitä kärsin varmaan vieläkin.



Terapiaan tosiaan mielelläni menisin, ne lääkkeet sitten tulee kuvioihin jos ne katsotaan tarpeelliseksi.



Tää on jotenkin vaan niin suuri pettymys. Luulin, että mun teini-iässä kärsimä pitkäkestoinen masennus olisi ollut riittävä, enkä enää uudelleen sairastuisi. Tällä kertaa tätä on vaan vaikeampi hahmottaa, koska ei ole sitä itsetuhoisuutta mikä nuorempana ilmensi masennuksen parhaiten.



Valitettavasti itse ei voi omaa sairauttaan valita, joten kai tämä pitää itselleen tunnustaa ja hakea apua.



Taitaa muuten meilläkin olla suvussa mielialahäiriöitä muillakin, isällä on ollut masennusta ja ahdistusta, ilmeisesti hänen vanhemmillaan myös, ja mun sisaruksilla ainakin kahdella kolmesta on ollut jonkinlaista hoitoa vaativaa masennusta.



Kiva sitten näillä geeneillä jatkaa sukua...

Vierailija

On jotenkin hirveän lohduttavaa kuulla, että en ole ainut!



Toit kirjoituksessasi esiin monta hyvää pointtia - puhuminen, liikunta, ravinto ja sosiaalinen elämä. Niillä ON iso merkitys.



Puhuminen vaan on mulle jotenkin niin vaikeaa, kun oon enemmänkin vaikenevaa sorttia. Kirjoittaminen on aina ollut mulle tärkeää ja kirjoittaminen onkin ainut keino jolla pystyn järkevästi purkamaan tätä ahdistuksen taakkaa tai ylipäänsä kertomaan yksityiskohtaisesti omasta olostani. Miehellekin juuri sanoin, hän kun on huolissaan musta tällaisena, että mulla pitäis olla joku ulkopuolinen jolle puhua, koska mies on jotenkin niin lähellä ja läheinen, että avautuminen tästä siksi on oudolla tavalla vaikeaa. Mä menen tietyllä tavalla ihan lukkoon pahimpina hetkinä. Vaikka mies yrittää avata mun lukkoja puhumalla, mä jotenkin jähmetyn ja tuijotan vaikkapa jotain yhtä pientä kiintopistettä seinässä... juu tosi tervettä... ;) Mun olo helpottaa vaan ajan kanssa itsekseen, se siinä onkin pelottavaa kun ei itse enää hallitse omia mielenliikkeitään ja sitten makaan tuolla sängyssä pitkin päivää apaattisen näköisenä.



Liikunta. Sen tärkeyden oon huomannut. uskoisin, että jos joka ilta voisin tehdä edes puolen tunnin kävelylenkin yksin, jaksaisin huomattavasti paremmin. Mutta mä en pääse menemään iltaisin yksin MIHINKÄÄN, koska mies on silloin töissä ja mä yksin lasten kanssa. Eikä oikein ole ketään, joka voisi iltaisin tänne tulla lastenvahdiksi jotta pääsisin yksin ulos. Tää mua kyllä ahdistaakin, että en pääse mihinkään. Viikonloppuisin lapsivapaat kyllä onnistuu, eli tää ei edes oo semmoista " lapsiin kyllästymistä" vaan pikemminkin KAIKKEEN kyllästymistä.



Ruoka. Oon huomannut, että jos syö paljon marjoja ja hedelmiä (allergiat rajoittaa kyllä paljon...) ja jättää rasvat ja sokerit vähiin niin olo ON parempi. Vaan usein silti tulee karkkia vedettyä makeanhimoonsa. Muuten kyllä syön suht. terveellisesti ja monipuolisesti.



Sosiaalinen elämä. Sitä onneksi on tarjolla mukavasti koulussa ja jonkin verran myös muina aikoina, joskin muina aikoina sosiaalinen elämä on melko virtuaalista. ;)



Kun sitä on väsynyt ja innoton, ei erityisemmin jaksa edes kiinnostua mihinkään lähtemisestä. Ja aina on kiire ja lapset mankuu ja vinkuu jne..



Ulkoilma piristää ja ulkoilua voi onneksi lasten kanssakin harrastaa. Nyt vaan kun on satanut melkein koko ajan niin on oltu liikaa sisällä ja sen kyllä huomaa omasta olosta...



Hormonaalisilla tekijöillä ON vaikutusta mun vointiin myös, ja siksi olikin pettymys kun e-pillereiden poisjättö ei vienytkään mielialan vaihteluja mennessään. Kyllä meillä mieskin huomaa että mulla menkat lähestyy kun alan itkeskelemään ilman näkyvää syytä... Semmoista se varmaan on monilla muillakin naisilla, mutta mulla jää ne olot niin hankalasti päälle välillä että ihan sängynpohjissa tekisi mieli vaan olla ja itkeä tyyny märäksi.



Toisaalta odotan innolla koulun alkamista, saa taas muuta aateltavaa ja tulee lähdettyä pois kotoa, mutta sitten se väsy, kiire ja hermojen kiristyminen on potenssiin kymmenen ja siitä ei hyvää seuraa meikäläiselle. ja se tunnollisuus, piruvie. En halua huonoja numeroita tenteistä, vaikka tiedänkin että sillä ei oo suurtakaan merkitystä loppupeleissä, mutta silti sitä vaan lapsellisesti pingottaa joka asiassa.



KIITOS kun sain taas purkaa. :)





Vierailija

että millä oireilla itse hakeuduit lääkäriin/hoitoon? Millainen masennuslääkitys sulla on? Käytkö terapiassa?



Ite menisin mielelläni oikein kunnon pitkäkestoiseen psykoterapiaan, mutta Kelan korvattavuuden saamiseksi pitää täyttää tietyt kriteerit jne.. että ei ainakaan heti taida semmoseen päästä.



Uskoisin, että mullakin voi olla niin että silloin kun oikeesti ei paljon saanut nukkua ja aina oli joku huoli tai stressi niin silloin ei ollut itsellä varaa väsähtää ja siksipä se tulee nyt moninkertaisena kun pahin rumba on ohitettu.

Uusimmat

Suosituimmat