Alusta asti yksin lapsen kanssa?

Vierailija

Kuulisin mielelläni kokemuksia äideiltä, jotka ovat olleet alusta asti yksin lapsen kanssa. Itselläni mahdollisesti edessä samanlainen tilanne, kiinnostaisi kuulla miten siitä voi selvitä. Toisaalta kaipaan rohkaisua, mutta mieluiten kuitenkin rehellisiä kuvauksia arjen sujumisesta odottaessa ja sitten lapsen kanssa.

Sivut

Kommentit (16)

Vierailija

Hänellä on kaksi vanhempaa sisarusta. Isä ei ole kuvioissa ollenkaan mukana. Olen alle 3-kymppinen yh-äiti, opiskelen, töissä, lapset terveitä, heillä on ystäviä ja harrastuksia. Nuorin on vasta päälle vuoden, mutta jatkoin jo opintojani ja tänä vuonna valmistun... Eli ei se elämä siihen pääty ;) vaikka aivan kaaottiselta saattaa tuntuakin varsinkin kun on yksin! Minulle ystävät ja isovanhemmat ovat olleet suuri apu ja tuki, mutta ennen kaikkea se jaksaminen pyörittää arkea ja jatkaa eteenpäin toiveikkaana, lähtee minusta itsestäni ja suuri kiitos lapsilleni! Eikä se lapsi /ne lapset tosimiehiä karkota tulevaisuudessa! ;)

Vierailija

Tuntuu vaan niin siltä, ettei minusta yksinkertaisesti ole äidiksi tässä elämäntilanteessa. Vauva muuttaisi kaikki suunnitelmat. En tiedä, miten ikinä pystyisin valmistumaan (yliopisto-opinnot kesken)... Enkä koskaan todella oo suunnitellut hankkivani lapsia yksin. Miten tää osaa olla näin vaikeeta... No, kai tää tästä kunhan pari päivää sulattelee asiaa, ehkä tää on vaan tällanen ensireaktio...

Vierailija

uusperhekuviot tulivat kun hän oli 9 v ja hän sai sisarukset 12 ja 16 vuotiaana. Rakastettu isoveli kummallekin pienemmälle. Isä ei ollut kiinnostunut lainkaan pojastaan, odotin, synnytin ja kasvatin hänet yksin.

Vierailija

Noi on ihan tavallisia ajatuksia varmaan kaikille jotka odottavat. Oli itsellläkin kaikkea kun tätä kuopusta aloin odottaan kun ikäeroa tuli lasten välille jo yli 13v. Että mihin oon pääni laittanut ja kun olin vain määräaikasessa työssä ollut silloin jo 3 vuotta. Mutta noi kaikki huolet hälveni sitten ajan myötä.

Vierailija

Itse sain esikoiseni 19 vuotiaana. Suuri rakkaus häipyikin yllättäen kuvioista. Nuoruuden innolla vauvaa hoitelin ja olin kertakaikkisen " täydellinen ja kaikki tietävä" . Lapsen ollessa 3v lähdin opiskelemaan Nyt tuo ihana " pikku" mukula aikoo kirjoittaa ylioppilaaksi ensi keväänä. Yh: olin 12v, nyt naimisissa pikkusisarukset esikoisella 1 ja 2 v. (hetkittäin ihmettelen, että vielä lähdin tähän rumbaan...:)

Vierailija

Koko raskauden ja ensimäiset 1½vuotta. Tulin raskaaksi ihan parin viikon seksisuhteesta. Mies asui 500km päässä ja ei halunnut osallistua lapsen elämään mitenkään. Raskausaika meni oikeestaan uutuuden huumassa ja viehätyksessä, ja kaikinpuolin hyvin. Synytyksessä mulla oli parasystäväni mukana. Arki oli totuttelua, mulla oli onnekksi " helppo" vauva, söi ja nukkui. Mulla oli laaja tukiverkosto, äitini ja isäni, ilman heitä tuskin olisin jaksanut niin hyvin. Toisinaan hampaanpuhkeemis vaiheessa olin ihan loppu kun vauva heräili, mutta pian ne ajat oli ohi. Riippuu kamalasti vauvan luonteesta ja omasta asenteesta miten pärjää ja jaksaa ja asiat sujuu.

Mä oon sen kannalla että ainakinpitäs olla auttajia ja apukäsiä jos ihan yksin meinaa hommaan ruveta. Omaa lasta rakkaampaa ja rasittavampaa ei ole. Oli sitten yksin tai yhdessä jonkun kanssa.



Nyt äiti kolmelle ja naimisissa siis

Vierailija

Ajatukset melkolailla sekaisin päässäni nyt, toisaalta olen ollut enemmän ja vähemmän vauvakuumeinen jo useita vuosia, mutta hetki ei nyt ehkä ole paras mahdollinen, olen aika nuori ja opiskelut täysin kesken. " Turhiakin" ajatuksia pyörii päässä, kuten löydänkö koskaan ketään miestä tai et saanko omaa perhettä koskaan... Vaikka tietty tärkeintä ois kai ajatella vauvan parasta eikä olla näin itsekäs tuollaisine ajatuksineni. Ääh, kun en tiedä...... ap

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat