Millä ikinä selviän veljeni kuolemasta?

Vierailija

Kuolemasta joitakin vuosia jo aikaa...

Muutaman kerran viihteellä ollessani itsemurha-ajatus ollut ajatuksissa.

Paree siis pysyä vissiin selvin päin.

Pelottaa... miksi tällä tavoi tulee " pinnalle" viihteellä ja hauskaa pitämässä ollessa.

Sivut

Kommentit (17)

Vierailija

Menetin itse ainoan veljeni 8 vuotta sitten. Ei se suru häviä, muuttaa vain muotoaan kuten itsekin sanoit. Ikävä on joinain päivinä tosi kova, joinain päivinä en muista koko asiaa. Mutta olisi niiiiin paljon asioita, ihan pieniäkin joita haluaisin hänen kanssaan jakaa koska kukaan muu ei niitä juttuja tajuaisi.





Vierailija:

Lainaus:


En ole kenenkään kanssa oikein päässy puhumaan veljeni kuolemasta. Olen itse pyrkinyt olemaan se " kuunteleva osapuoli" kaikille muille; isälle, äidilleni ynms.

Kukaan ei muistaakseni ole edes kysynyt miltä minusta tuntuu.

Uskon itsekkin siihen että aika parantaa haavat, vaikkakaan ikinähän nuo muistot eivät katoa.

Suru vain muuttaa muotoaan.

Toivon, että tämäkin olisi yksi surumuoto, ohimenevä vaihe...




Vierailija

Joskus enemmän ja joskus vähemmän.

Olisi kuitenkin niin monta (merkityksetöntäkin) asiaa jotka haluaisin kertoa ja jakaa.

Veljeni seurassa osasin kuitenkin olla se oma itseni...

Kertoa ilot ja surut.

Hän kuin täydensi minua.

Jaa juuri tuo, että kukaan muu ei niitä juttuja tajuaisi, kolahti.

Kolahti aika kovaa.... nyt itkettää taas.

Kiitos tuhannesti teille kaikille ketkä olette keskusteluun osaa ottaneet.

Nyt on sellainen pala kurkussa, että.... ap





Vierailija:

[quote]


Menetin itse ainoan veljeni 8 vuotta sitten. Ei se suru häviä, muuttaa vain muotoaan kuten itsekin sanoit. Ikävä on joinain päivinä tosi kova, joinain päivinä en muista koko asiaa. Mutta olisi niiiiin paljon asioita, ihan pieniäkin joita haluaisin hänen kanssaan jakaa koska kukaan muu ei niitä juttuja tajuaisi.





Vierailija

Se on kamalaa kun jää jalkoihin surutyössä. Joutuu olemaan muiden silmissä " se vahva" vaikka oma mieli käy aivan samaa myllerrystä läpi! Tuntuu ettei kukaan ymmärrä omaa tuskaa saati tosiaan kysy että miten sinä jaksat? Miltä tuntuu? Se on musertavaa.



Se on hyvä keino pysyä elävien kirjoissa kun yrittää heikkona hetkenä muistaa sen oman rakkaan perheen ja ymmärtämään, että pääset sitten aikanaan veljesi luokse!



Loppujen lopuksi sitä oppii arvostamaan muistoa kuolleesta läheisestään. Alkaa pikku hiljaa vaalimaan sitä sydämessä. Mutta aikaa se tosiaan ottaa! Askel askeleelta!



Ja kiva että av:lla voi saada tehtyä jotain hyvääkin! Mukava kuulla että ahdistuksesi edes hieman helpottaa :)

Vierailija

Vielä kamalammalta tuntuisi, jos en olisi tuntenut veljeäni juuri lainkaan, eli millainen hän on, mitä hän ajattelee yms. Moni ihminen ei tunne sisaruksiaan kuitenkaan kuin pintapuolisesti ja siksi heidän saattaa olla vaikea ymmärtää, miltä sen täydentävän puolen menettäminen tuntuu.



Itse olen ajatellut sillä tavalla, että meistä tuli juuri siksi niin läheisiä koska aikaa ei ollut rajattomasti. Kuka siitä päättää ja miksi niin on, siihen en osaa ottaa kantaa.



Jaksuja sinulle!





T.11



Vierailija:

Lainaus:


Veljeni seurassa osasin kuitenkin olla se oma itseni...

Kertoa ilot ja surut.

Hän kuin täydensi minua.








Vierailija

ei siitä koskaan selviä, eikä tarvikaan. se, ettei selviä on vain merkki siitä miten rakas ja tärkeä veli on ollut. ei siitä voi selvitä millään, joskus vain tulee vastaan se päivä kun sen kanssa oppii elämään ja sen oppii hyväksymään. joskus tulee se päivä kun se ei enää satu niin tavattoman paljon joka päivä.



*hali*

Vierailija

En ole kenenkään kanssa oikein päässy puhumaan veljeni kuolemasta. Olen itse pyrkinyt olemaan se " kuunteleva osapuoli" kaikille muille; isälle, äidilleni ynms.

Kukaan ei muistaakseni ole edes kysynyt miltä minusta tuntuu.

Pelottaa ihan todella miten kaikki muut menettävät merkityksenä alkoholia nautittua... kuitenkin 3 ihanaa lasta, mies jne.

Siinä tilanteessa vain toivoisin näkeväni veljeni, vaikka sitten tuolla ylhäällä.

Aika.

Uskon itsekkin siihen että aika parantaa haavat, vaikkakaan ikinähän nuo muistot eivät katoa.

Suru vain muuttaa muotoaan.

Toivon, että tämäkin olisi yksi surumuoto, ohimenevä vaihe...

Vierailija

Aika yleensä auttaa! Mutta on niin henkilökohtaista kauan sitä aikaa tarvii!



Itseltäni kuoli tapaturmaisesti anoppi -99 ja ihan viimeisenä kahtena vuotena hän ei ole päivittäin mielessä. Eikä enää ole niin kova ikävä, vaikka haikea olokin joskus vielä vaivaa! Itseasiassa tätä kirjoittaessa huomaan muistelevani häntä ensimmäistä kertaa itkemättä :O



Pikku hiljaa ja päivä kerrallaan on minun vinkit!!!

Vierailija

Minua huolestuttaa eniten tuo, että olet ollut kaikkien muidenkin tukena surussa, mutta itse jäänyt sitä vaille. Olet saanut liian paljon surua kannettavakseni. Kuvainnollisesti sanoen: Astia on liian täynnä ja se läikkyy jo yli. Sinun pitäisi päästä hieman tyhjentämään sitä.

Pahimman ikävän yllättäessä, ajattele lapsiasi; Ethän halua, että he joutuisivat kestämään samanlaista surua läheisensä menettämisestä kuin sinä. Sen voimalla, jos et minkään muun, jaksat eteenpäin.

Vierailija

Kyllä sinä tarvit keskusteluapua. sano, että olosi on ajoittain niin huono että pelkäät ettet jaksa lasten kanssa. Silloin kyllä ottavat tosissaan.

Vierailija

Minun oli tarkoitus neuvolassa asiasta puhunut,mutta en uskaltanut, pystynyt enkä kehdannut.

Mistä siis hakisin apua?

Tai kuka olisi sellainen ammattilainen kenen kanssa tälläisista asioista pystyisi puhumaan?

Mitä sanoisin, aikaa tilatessani?

Ajattelen, että kun kuolemasta kuitenkin jo joitakin vuosia aikaa niin ei kukaan ota minua tosissaan. Että ei sen enään tässä vaiheessa kuuluisi vaikuttaa.

Olen itsekkin ihmeissäni omasta ajatusmaailmasta, kun kaikki muu menettää merkityksensä tuollaisessa tilassa.

En ajattele silloin mitään muuta kuin itseäni sillä hetkellä. En lapsiani, enkä miestäni.

Tahtoisin vaan päästää irti ja uskoa siihen, että jälleen näen veljeni.

Seuraava viikko sitten aivan kamala morkkis tapahtuneesta.... ap

Vierailija

Tarkoitin siis sitä että edes yksi henkilö ei olisi " perseet olalla" vaan osaisi hieman tarkemmin seurailla sinua ja sinun käytöstäsi! Pidä myös huoli ettet jää päihtyneenä yksin!!

Vierailija

Yskin en kyllä yleensä viihteelle lähde.

Aina ovat hyvät ystävät mukana ja " perään katsomassa" .

Edellis kerrasta tosin ystäväni pelästyi, kun olin toivonut olevani näkemäni kaisla koskessa ja itkenyt veljeni perään.

Kiitos muuten tuhannesti, että sain edes teille purkaa tuntojani. Nyt o tuntuu kummasti ahdistuksen laantuvan....

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat