Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

hanko apua vai mitä mä teen? parisuhdeasiaa.

Vierailija

meillä on kaksi lasta, 2v ja pieni vauva, ihania lapsia. esikoisen syntymän aikaan mun ja miehen parisuhde oli vähällä mennä vessasta alas. olrtiin kumpikin jotenkin hämmentyneitä eikä osattu tulkea toisiamme ja ajauduttiin negatiiviseen kierteeseen: mies vetäytyi, minä vaadin ja raivosin, mies vetäytyi visummin, minä tunsin tulevani hulluksi.



muutettiin erilleen asumaan, ja se rauhoitti tilanteen. muistimme taas rakastavamme toisiamme. haettiin apua perheneuvolasta ja se olikin hyvä homma. siellä epäiltiin miehen olevan vakavasti masentunut, minkä lääkäri vahvisti. asiallisella hoidolla ja työtilanteen muutoksella mies toipui ja palasi normaaliksi itsekseen.



nyt meillä on siis taas pikkuvauva-aika perheessä. kaikki on oikeasti hyvin, olemme huomattavasti kypsempiä tähän vanhemmuuteen ja arki on periaatteessa onnellista. MUTTA.



se aika kun mies oli masentunut (saamaton, haluton, vihamielinen, muistamaton zombie) oli mulle tosi rankkaa, luulin oikeasti tulevani hulluksi. monta kertaa olin niin vihainen että mulla pimeni näkökenttä. luulin päässeeni asiasta yli kun mies parani. mutta nyt uusi vauva on ilmeisesti laukaissut mulla niitä muistoja ja jotkut vanhasta muistuttavat tilanteet saavat mut välillä lähes tolaltani.



esim. kun mies menee parvekkeelle tupakalle ja lukee siellä kirjaa niin mun tekee mieli joskus syöksyä sinne ja heittää hittoon sen kirjat (ja tupakat ja mies), oikeasti meinaan suuttua. sinänsä kirjan lukeminen ei ole minusta väärin, mutta muistoissa on se 8kk kun mies upposi kirjoihinsa ja peleihinsä eikä kuullut puhetta, ei reagoinut mihinkään eikä tehnyt mitään. mä olen kai yliherkkä tietyille asioille.



haenko apua itselleni? puhunko neuvolassa?

Kommentit (3)

Vierailija

neuvolantäti tietää meidän historian, hänelle on helppo puhua.



siitä perhenevolasta oli tosiaan aikoinaan iso apu, ja siellä ne hoksasivat heti mikä miesta vaivasi. minä en ollut hoksannut mitään, varmaan koska mulla oli jatkuva vitutus päällä ja kahden ihmisen hommat hoidettavana. mutta koska miehestä tuli virallisesti potilas, niin minusta tuli tietysti tukeva puoliso enkä saanut ikinä käsitellä omia vihantunteitani, jotka sitten vaan hautasin.



olin päättänyt etten puhu tietyistä asioista miehelle, mutta eilen puhuin. en mielestäni voinut muuta. mies sanoi että hänestä meillä on minun hulluuttani lukuunottamatta kaikki kunnossa, eikä hän voi käsittää miten mulla heittelee mieliala miten sattuu. mun oli pakko mainita sille tästä mun yliherkkyydestä tietyille asioille (tai tietyistä asioista muistuttaville asioille). mieskin tuumasi että ymmärtää paremmin mun käytöstä, joka hänen mielestä on ollut paikoitellen aika irrationaalista.



kerroin siis miehelle eilen kuinka olen vihainen tietysitä asioista joita hän minulle teki. mies sanoi ettei mielellään puhu niistä ajoista (ymmärrettävää), ja minusta näytti että sen sydän hiukan särkyi. ei kai kukaan halua kuunnella itsestään sellaista.



enempää en aio puhua miehelle, mutta ehkä neuvolapsykologille?



ap

Vierailija

olisiko nyt linjoilla ketään jolla vastaavia kokemuksia? puolison pettämisen jälkeen on kai tavallista tuntea inhoa siitä muistuttavia asioita kohtaan (kännykän piilottelu yms.), varmaan muutkin kriisit aiheuttavat tällaista?



olisin kiitollinen kokemuksistanne.

Uusimmat

Suosituimmat