Onko kenelläkään tallessa niitä KP-fanien seksitarinoita?

Vierailija

Aikanaan niitä joillain oli. Olisi hauska lukea, oliko ne niin hauskoja, kuin mitä muistelen. Tosin iso osa hauskuudesta syntyi kyllä kommenteista ja niitä ei varmaan kenelläkään ole tallessa. Silloinhan ei mahtunut kuin 1400 merkkiä viestiin, joten ne tarinat oli useissa pätkissä ja välissä aina kommentteja.

Kommentit (6)

Vierailija

2

Valkoinen peura I

Olen maalaistyttö ja asun Inarin sivukylällä. Itse asiassa olen nuori opettajatar kyläkoululla. Kylässä on talo, jossa asuvat kuulut ja komeat

Kyrön veljekset. Nuorin on Antti, keskimmäinen Jukka ja vanhin on Kari-Pekka.

(Muut nimet fantasiaa, uneksijan huom.)



Eräänä iltana lähden koulun jälkeen hiihtelemään pellolle tarkoituksenani rentoutua päivän työstä. Lapset ovat muuten oikein suloisia, mutta muuan vintiö on päivän aikana ehtinyt saada aikaan monta kiperää tilannetta nuorelle opettajattarelle. Hiihtelen hissuksiin, kunnes löydän hurjan mäen, ja päätän laskea sen sivakoillani, villinä ja vapaana kuin Lapin uljas luonto.



Mutta luonto on nuorta opettajatarta ovelampi. Kesken haavekuvien tarttuu suksi lumen alla törröttävään puunjuureen. Kaadun. Menetän tajuntani.



Herään tunteja myöhemmin heinäladossa, jossa tuntematon, komea mies on kumartuneena vierelleni. -Sattuiko sinuun, pikkuinen, hän sanoo äänellä, joka herättäisi prinsessankin satavuotisesta unestaan.

-Sattuu... vähän, saan soperretuksi.

-Sinulla on kai nilkka nyrjähtänyt. Olen koulutukseltani liikuntafysiologi,

joten pystyn kyllä parantamaan sinut, sanoo mies. Hän riisuu varovasti mononi ja ottaa varmalla otteella kiinni kipeästä nilkastani.



- Oih!

- Anteeksi, jos satutin. Tämä täytyy nyt kyllä sitoa. Mutta voi, ensiapulaukkuni jäi erätuvalle. Mutta ei hätää. Mies riisuu sarkapusakkansa ja repäisee ruudullisen flanellipaitansa pitkiksi

suikaleiksi. Samalla paljastuu miehen upea rintakehä, jonka sisällä pamppailee vahva urheiluvalmentajan sydän.



Pamppailee... ooh. Minun sydämeni alkaa pamppailla kuin viimeistä päivää.

Huuleni kostuvat ja suuni avautuu vahingossa raolleen.

-Oh.

-En kai satuta sinua vieläkin?

-Ei, e-et oikeastaan, kuiskaan.

Tuijotan nyt miehen huulia. Ne ovat aistilliset, kuin villin luonnon muovaamat (luonto muovaa kaiken niin tarkoituksenmukaisesti), uhkeat, pehmeät...



Mies riisuu sukkani, kohottaa nilkkaani yhä ja laittaa samalla yhden flanellisuikaleista huuliensa väliin. Toisella kädellä hän alkaa kierittää

sidettä nilkkani ympäri.



Pidätän henkeäni.

En tiedä teenkö sen kivusta vai kiihkosta.



Kun nilkka on sidottu, ja mies on tekemässä solmua siteeseen, hän katsahtaa minuun. Hän ehkä lukee silmistäni Lapin luonnon villin kaipuun tai sitten nuoren opettajattaren hieman kaatumisesta typertynyt ilme saa hänessä jotakin värähtämään.



Jäämme tuijottamaan toisiamme. Mies laskee nilkkani varovasti pehmeään heinäkasaan ja kumartuu lähemmäs kasvojani. Hän alkaa hengittää kiivaammin. Minä tuskin uskallan hengittää. Hän kumartuu vielä lähemmäs ja huuleni raottuvat lisää. En kestä enää - sydämeni

pakahtuu - hengitykseni salpautuu - tajuntani alkaa hämärtyä... Hän riisuu minua hiljaa. Kaikki kipuni ovat tipotiessään.



Hän ottaa minut hiljaa, lujaa, voimakkaasti, rytmikkäästi, vimmalla kuin villi, uljas Lapin luonto.



Ja siinä me lepäämme vieretysten, hikikarpalot poskelta toiselle yhtyen. Siinä me lepäämme, eikä huomiseen ole kiirettä.



Suomi-Filmi ja Valkoinen Peura Productions esittävät:

Valkoinen peura II



Pohjoisen luonnon armoton lumous:

Nuori opettajatar joutuu jälleen kiusaukseen - kuka on se, joka päästää hänet pahasta? Onko KP veljensä vartija? Pysyvätkö puukot kiivasluonteisten nuorukaisien tupeissa?



Oi, miten kyllästynyt olenkaan elämääni! Makaan nilkka paketissa hämärässä, pienessä opettajattaren-asunnossani, joka sijaitsee koulun itäsiivessä. Huimapäinen mäenlaskuni oli murtanut nilkkani, mutta niin oli murtunut nyt myös mieleni, kun en päässyt enää keväthankia kokemaan.

Ja sydämeni... sen mursi tuo komea tuntematon urheilufysiologi, joka niin näppärästi sitoi kipeän jalkani ja jonka kanssa sain tuona iltana kokea elämäni intohimoisimmat hetket Kontiovaaran heinäladossa.



Mutta nyt. Täällä makaan. Ei tee mieli lukea, ei laskea, ei lauleskella. Sijaiseni, täkäläinen ystävättäreni Inga-Maaret, on yrittänyt joka

päivä käydä piristämässä minua. Ja oppilaat ovat piirtäneet suloisia kortteja minua ilahduttaakseen. Olin kuitenkin oikea onnen tyttö, kun olin saanut viran näin ihanain ihmisten keskeltä. Kuitenkin mieltäni korvensi muuan epäkohta, ehkä jonkun elämää nähneemmän

mielestä vähäpätöinen, mutta minun nuorelle sydämelleni miltei suurempi kuin mitä se jaksoi kantaa. Minä olin rakastunut. Ihan selvästi

ja selkeästi - rakastunut. Ja ilmeisen onnettomasti. Noiden heinäntuoksuisten huippuhetkien jälkeisenä aamuna tämä komea tuntematon oli tuonut minut ahkiossaan asunnolleni ja huolehtinut, että

kaikki on kunnossa.



Vieläpä hän lupasi soittaa kunnanlääkärin paikalle tarkistamaan haavoittuneen tunturilintunsa vointia , mistä kylläkin kieltäydyin

jyrkimmin. En olisi voinut sallia mitään mahdollisuutta salaisten hetkiemme paljastumiselle, sillä se olisi varmasti ollut maineeni menoa ja - mikä vielä pahempaa - onnellisesti alkaneen opettajattarenurani varma loppu. (Olin kyllä hyvin tietoinen, että koulumme johtokunnan vanhoillisimmat jäsenet olivat olleet kovasti varmoja siitä, että

mitään etelän tytönheilakkaa ei opettajattareksi kannattaisi huolia, ties mikä kevytkenkä tämä olisi. Ja minä olin päättänyt - kun kuitenkin, onnekkaasti, tulin valituksi - että en antaisi _minkään_ tulla mustaamaan mainettani tahi häiritsemään työni sujumista. Sillä opettaja minä tahdoin olla, ja niin minä tahdon edelleen. Sitä eivät keväiset rakkaushuumatkaan voisi poispyyhkäistä.) Pois lähtiessään mies oli esitellyt itsensä, ja niin sain tuntea pelastajakseni (ja sydämeni ryöstäjäksi) kuulujen Kyrön veljesten vanhimmaisen.

Kuitenkin kunnanlääkäri tuli ja kirjoitti minulle sairaslomaa ensin viikoksi, ja kun nilkkani ei vielä olisi kestänyt villikko-opettajattaren (kuten lääkäri minua hyväntahtoisesti oli nimittänyt) kateederitanssia,

olin saanut lomaa vielä toiseksi viikoksi.



Havahdun mietteistäni, kun ovelta kuuluu koputusta. Hätkähdän. Tietysti, joka ikinen kerta, kun ovi käy tai puhelin pirisee, toivon

salaisesti, että siellä olisi... hän. Tätä en tahtoisi itsellenikään myöntää, mutta jopa Inga-Maaret on aistinut minussa jotakin uutta. - Uusi koputus. Huh.

Sipaisen hiuksiani ja nipistän sisäilmasta kalpeille poskilleni punajäljet (joskin taisin punastua jo nipistämättäkin...)

- Sisään, sanon melkein kuiskaten. Ääni ei tuntunut etenevän

kurkussani.



Ovesta astuu yksi oppilaistani, Tervaniemen Niilo, mietteliäs ja hyväkäytöksinen neljäsluokkalainen. En halua myöntää pettymystäni, enkä oikeastaan pettynyt olekaan, sillä oppilaideni seura on minulle parasta lääkettä niin ruumiin kipuihin kuin sydämen särkyihinkin. Ja Niilo varsinkin on aina mieluinen juttukaveri!



- Hei opettaja. Minä... me ajateltiin luokan kanssa, että teillä on varmasti täällä yksin kovin ikävä. Saisimmeko järjestää teille huomenna luokassa pienen juhlan? Inga-Maaret varmasti auttaisi meitä siinä, ja olisi niin hauskaa... kun meillä jäi ne laskiaisjuhlatkin väliin, kun te loukkasitte jalkanne.

- Oi, miten hauska yllätys. Sinäkö sen keksit, Niilo? - Järjestäkää toki, minä tulen vaikka jalkani olisi Kalmankurun kivenkolossa!



Juttelimme hetken Niilon kanssa, kunnes hän alkoi tehdä lähtöä hiihtämään kotiinsa Tervaniemeen.

- Teille on näköjään tulossa uusi vieras. Minä menenkin nyt,

taitavat odottaa jo kotona, sanoo Niilo.

- Vieras? Kuka? Hätkähdän taas, toivottavasti Niilo ei huomaa.

- Näkyy olevan Kyrön poikia. Hei sitten, opettaja. Niilo painaa karvalakin päähänsä ja lähtee.



Sydämeni takoo kuin tuhat seonnutta seppää. Päässäni alkaa humista, veri kohoaa kasvoille... Olen varmasti ihan hirvittävän näköinen! Hiukset... hiukset hapsottavat... ja nämä vaatteet! Voi ei. En kai ehdi vaihtaakaan... yritän rynnistää vaatekomerolleni, mutta kaatua rojahdan saman tien lattialle. Ja juuri silloin ovelle koputetaan.



Ei, nyt en vastaa.

Uusi koputus.

Voi ei!

Koputus.

- Odottakaa... odottakaa hetki, yritän sanoa lattialta.

Samalla ovi avautuu. Oviaukossa seisoo komea nuorukainen, vahvahiuksinen, huulet kuin mehukkain Lapin hilla. Ja hymy... tuo hymy...

- Iltaa, opettaja-neiti. Minä olen Kyrön Jukka. Piti vihdoin viimein tulla oikein katsomaan tätä loukkaantunutta linnunpoikasta, kun tuolla

kylillä sanovat, että täällä on niin sorja neiti ihan avutonna aivan.



Nielaisen. Tämä on Kari-Pekan veli. Hämmästyttävän yhdennäköinen isoveljensä kanssa. Melkein erehdyttävän yhdennäköinen.



- Iltaa... Ilona Vanne. Esittelen itseni sopertaen ja yritän nolona kömpiä ylös lattialta.

- Tämä lintunen se näyttääkin päättäneen lentonsa sangen lyhyeen, naurahtaa Jukka ja tarttuu käteeni.



Väistän Jukan katsetta. Nolottaa niin vietävästi! Tässä minäkin röhnötän lattialla kuin mikäkin... Hiukset hapsottavat entistä enemmän. Ja Kari-Pekkaa minä odotin enkä mitään Jukkaa! Kiukuttaa!

Yritän kohottautua seisaalleni.

- Aihhh!

Nilkka ei kestä.



Jukkaa hymyilyttää.

- Annas kun minä.

Hän auttaa minut pystyyn ja katsoo koko ajan silmiini ärsyttävän intensiivisesti. Jukka taluttaa minut sängylleni, vaikka mieleni tekisi

rimpuilla irti hänen otteestaan. Mokoma rauhanhäiritsijä! Mutta tietenkään en kehtaa tehdä mitään vaan istahdan pielukselle ja annan Jukan nostaa kipeän jalkani sängylle.



- Hiihtelin tuossa koulun ohitse, ja ajattelin tulla vihdoinkin esittäytymään. On niin monta kertaa pitänyt, mutta on ollut niin kovasti

kiirettä. Teistä puhutaan paljon tuolla kylillä, ja oli pakko tulla toteamaan omin silmin, millaisen uuden opettajattaren olemme saaneet.

- Toivottavasti eivät pahaa ole puhuneet.

- No eihän nyt toki, Jukka naurahtaa. - Vaikka villikoksihan teitä tituleerataan, mutta enemmän se taitaa olla kunniaksi. Lapset ovat ainakin viihtyneet koulussa paremmin kuin koskaan. Eikä täällä erämaissa ihan hentoisella luonteella pärjäisikään.



- Olen kasvanut ainoana tyttönä poikaserkkujeni kovassa koulussa. Se selittänee hillitöntä käytöstäni. Toivottavasti en kuitenkaan enää ole ihan mahdoton.



Alan jo hieman lauhtua. Jukka vaikuttaa ihan mukavalta mieheltä, niin ärsyttävä kuin hänen kaikkitietävä katseensa onkin!

- Olen aina hiihtänyt ja uinut kilpaa poikaporukassa. Ja kiipeillyt hurjapäänä puihin ja kallionkielekkeille. Ja totta puhuen he minut

opettivat lapsena myös tappelemaan.



Yritin asettaa sanani jotenkin niin, että vaikuttaisin vahvemmalta kuin olenkaan. Ihan niin kuin Jukan kaltainen urheilullinen mies nyt olisi

hätkähtänyt minun lapsellisia uhittelujani. Ihan kuin olisin uhannut, että

ellei hän lopeta ärsyttävää tuijotustaan ja ärsyttävää KAIKKEA, olisin muka ryhtynyt tappeluun häntä vastaan!

Hah. Puraisen huultani. Minä typerys! Nyt vain annan itsestäni sen kuvan, kuin olisin aivan lapsi vielä!



- Se on vain hyvä se. Ette kai olisi sellaisessa serkkuporukassa muuten pärjännytkään, sanoo Jukka vain ja hymyilee. Hymyilee. Hymyilee niin kuin tuo eräs, jota en saa mielestäni; en kertaakaan ole saanut mielestäni tuon ihmeellisen yön jälkeen.



Yritän olla järkevä. Pyydän kohteliaasti Jukkaa istuutumaan ja tiedustelen, maistuisiko vieraalle kahvi. Jukka on sitä mieltä, että

toisen kerran sitten; nyt hän ei tahdo minua kipeine nilkkoineni kahvilla vaivata. Juttelemme niitä ja näitä, kylästä, tuntureista, lapsuudenkodistani, Jukan eräretkistä. Aika on kulunut rattoisasti, olemme keskustelleet jo ainakin pari tuntia, me ventovieraat!



Mutta kuitenkin olen levoton. Haluaisin kysyä Kari-Pekasta, mutta en uskalla. Miksi Kari-Pekka ei ole käynyt? Miksi hän ei ole ottanut mitään yhteyttä? Oliko tuo ihmeellinen yö hänelle pelkkä sattuma, ohikiitävä

intohimon hetki, vain hippusen Lapin luonnon tarjoamaa lumousta nuoren neidon seurassa - eikä mitään sen enempää? - Voi, kunpa tietäisin, mitä hän minusta ajattelee!



Olin unohtunut näine ajatuksineni tuijottamaan ulos ikkunasta.

- Taidatte olla jo uupunut, Ilona-neiti. En tahdo väsyttää teitä enempää, sanoo Jukka ja astahtaa kohti sänkyäni.

- Ei... tai kyllä... anteeksi hajamielisyyteni. Tämä alituinen liikkumattomuusuuvuttaa ulkoilmaihmisen.

Jukka tarttuu käteeni, lujasti kuin jotakin vaatien.

- Te olette vielä ihmeellisempi, kuin mitkään tarinat. Luvatkaa, että saan tulla teitä vielä tervehtimään.



Olen järkyttynyt. Jukan katse porautuu syvälle silmiini. Lävitseni kulkee sähköisku, joka väistämättä muistuttaa tuon heinälatoyön tapahtumista. Ihoni menee kananlihalle. Jukka taatusti huomaa senkin, vaikka ei irrotakaan katsettaan minusta. Mikä minun on! Miksi värisen tämän miehen kosketuksesta! Tämä ei ole Kari-Pekka! Ei ole, vaikka kauempaa katsottuna Jukka onkin kuin kaksoiskappale veljestään.

Jopa ääni on erehdyttävän samankaltainen.



Jukka puristaa kättäni yhä. Sydämeni pysähtyy, aivan varmasti se pysähtyy!

- Luvatkaa, Ilona! Luvatkaa, että pian voimme jatkaa tarinointiamme!



Jukan ääni on vaativa, vähän hengästynyt ja miltei epätoivoinen. Minä lupaan mitä tahansa, että tämä rauhanrikkoja, tämä kiusanhenki

irrottaisi heti otteensa minusta, lähtisi ja jättäisi minut rauhaan ikuisiksi ajoiksi!

- Minä lupaan.



Jukka huoahtaa ja irrottaa otteensa, vaikka ilmiselvästi hänen tekisi mielensä laskeutua vierelleni ja avata sylini ja omistaa minut kokonaan, nyt ja aina. Ilmiselvästi tuo vahva mies joutuu kamppailemaan haluaan vastaan. Niin kuin kamppailen minäkin kummallisia, peljättäviä tuntemuksiani vastaan.



Sillä minähän olen jo toisen oma!



Jukka nousee hiljaa, painaa hatun päähänsä ja lähtee. Ovelta hän vielä katsoo minua.



- Näkemiin, Ilona. Pikaisiin näkemiin.

Vierailija

1

Hotelli

On Sen Suuren Doping-paljastuspäivän ilta, oikeastaan jo puoliyö. Olen töissä helsinkiläisen hotellin respassa, ja KP on sattumoisin yötä juuri tässä hotellissa. Hän on äsken tullut sisään uupuneena koko illan

" kanavapujottelusta" - hänhän on esiintynyt suunnilleen joka keskusteluohjelmassa tänään. Hän soittaa ja pyytää

tuomaan huoneeseensa vahvaa särkylääkettä. Työvuoroni on

juuri päättymässä, joten tarjoudun viemään lääkkeen samalla kun lähden kotiin.



Koputan oveen, joka on jätetty raolleen. Saan kehotuksen astua sisään, ja näen huoneessa väsyneen miehen, joka istuu lattialla sänkyyn nojaten, avaamaton viskipullo kädessään. Kysyn mitä hän oikein aikoo, ja ehdotan että voisin soittaa jollekin, vaikka hänen vaimolleen. Mies toteaa sarkastisesti, että vaimo ei halua kuulla

hänestä sanaakaan. Ennen kuin keksin parempaa ehdotusta, KP

alkaa vuodattaa tarinaansa - tosin hieman eri versiota kuin se joka on

pyörinyt tv:ssä koko illan. Saan kuulla totuuden koko sotkusta - ainakin hänen totuutensa.



Yön tuntien vieriessä käy ilmi että totaaliselta mokaamiselta näyttänyt kärähtäminen oli likaiseen peliin kyllästyneen urheilumiehen epätoivoinen keino paljastaa Suomen ja koko maailman hiihtourheilun alennustila, johon hän itse joutui olemaan osallinen, ja josta hän urheasti ottaa vastuun kantaakseen. Tämä ripittäytyminen tekee meidät hyvin läheisiksi toisillemme lyhyessä ajassa ja kun tarina päättyy, istumme hetken aikaa hiljaisuudessa vain katsoen toisiamme.

Viskipullo seisoo lattialla edelleen avaamattomana. Yhtä aikaa nojaamme kumpikin hieman eteenpäin ja huulemme kohtaavat ihanassa, tutkivassa, kiihkeässä suudelmassa...



Säästän teidät jatkon yksityiskohdilta, paitsi että se mitä yöstä on jäljellä, ei haaskaudu nukkumiseen. Aamun koittaessa ja KP:n täytyessä valmistautua jälleen uusiin hyökkäyksiin aamu-tv:n haastatteluissa hän sanoo minulle, että tämän jälkeen hän on valmis kohtaamaan mitä tahansa. ;-)



Kohtaus hotellissa, puoli vuotta myöhemmin

Syyskuun alun iltapäivä on vielä lähes helteinen, vaikka syksyn kuulaudesta on jo aavistus ilmassa. Tosin minusta kaikki tuntuukin

nykyisin ja erityisesti tällä hetkellä hikiseltä. Yritän saada selkoa hotellin ensi viikonlopun varaustilanteesta tietokoneelta, mutta jokin takkuaa koko ajan. Jos ei kone, niin sitten ajatukseni, jotka eivät millään tahdo asettua aloilleen varaustietojen kiehtovaan maailmaan.



Ehei, ne risteilevät sinne tänne, ovat tehneet niin siitä asti kun aamun lehdestä luin, että KP on palannut maahan todistamaan oikeudenkäynnissä, jossa edellistalven doping-sotkuja selvitellään. Hänhän on viettänyt viimeiset liki puoli vuotta Espanjassa konsultoimassa sikäläistä maastohiihtomaajoukkuetta. Puoli vuotta...

niin kauan on kulunut siitä kun vietimme yhden ainoan yön yhdessä. En odottanutkaan kuulevani hänestä sen jälkeen, eikä hänkään luultavasti minusta. Yritän jälleen koota hajanaiset ajatukseni ja keskittyä näyttöpäätteeseen, mutta huomaan jonkun tulleen seisomaan kohdalleni tiskin toiselle puolelle. Hieman ärtyneenä nostan katseeni, koska kollegani tiskin toisessa reunassa on vapaana

palvelemaan asiakkaita ja minä selvästi työhön keskittyneenä. Kysyn kuitenkin ammattimaisella ystävällisyydellä: " Voinko auttaa?"

En näe edessäni seisovan miehen kasvoja, koska myöhäiskesän

aurinko paistaa kirkkaana ikkunoista hänen selkänsä takaa, mutta jokin hänen olemuksessaan saa minut nielaisemaan. Kun kuulen hänen äänensä, ei epäilykselle ole enää sijaa.



" Olet jo auttanut minua enemmän kuin voisin ikinä toivoa. Tulin kiittämään sinua siitä, että pelastit henkeni" , KP sanoo rauhalliseen

tapaansa. Sydämessäni jysähtää - tähän en ollut osannut valmistautua! " Ole hyvä vain" , saan soperrettua ja haluaisin puraista kieleeni. Olipa typerästi sanottu!



Silmäni ovat jo tottuneet taustavaloon ja näen hymyn nousevan miehen veistoksellisille kasvoille. " Kuule, voisitko pitää paussin ja vaikka juoda kahvit kanssani? Tuntuu että olen sinulle jonkinlaisen selityksen velkaa" , hän toteaa. Selityksen, toden totta. Taitaa käydä niin, että se selittäjä tulen olemaan minä, ajattelen mielessäni, mutta vastaan: " No, minulla on kyllä kahvitauko vielä pitämättä. Juodaan kahvit vaikka tuossa aulabaarissa, se on tähän aikaan melko

hiljainen - toimittajat taitavat taas olla aika kiinnostuneita sinusta?"



KP on vastaamassa jotakin, mutta sanat katoavat, kun nousen päätteen takaa ja tulen tiskin etupuolelle. Hän tuijottaa jo kohtuullisen kokoiseksi kasvanutta vatsakumpuani puhekykynsä unohtaneena. Kohautan hartioitani ja tunnen äkkiä itseni aivan rauhalliseksi, vaikka äsken ajatus tästä hetkestä sai minut vapisemaan jännityksestä. " Anteeksi röyhkeyteni, mutta milloin lapsi syntyy?" hän viimein saasuustaan. " Laskettu aika on marraskuun lopulla" , vastaan, ja näen ettei hänen tarvitse kuluttaa montakaan sekunnin murto-osaa ynnätäkseen mielessään yksi ja yksi.



Ohjaan KP:n baarin nurkassa olevaan rauhalliseen pöytään ja

pyydän baarimikkoa tuomaan kahvit. Niiden tultua ja meidän jäätyämme jälleen kahden KP kysyy: " Mikset ilmoittanut minulle mitään? Lapsihan voi olla minun." " Ei se kenenkään muun voi ollakaan" , sanon huolettomasti, " mutta miltä se olisi vaikuttanut, jos olisin ottanut sinuun päin yhteyttä ja sanonut odottavani sinulle

lasta? Olisitko edes uskonut minua? Aioin kyllä jossain vaiheessa ilmoittaa sinulle, mutta vasta lapsen syntymän jälkeen. Sitten olisit voinut teettää isyystestit samantien."



" Suhtaudutko todella minuun noin kyynisesti sen jälkeen, mitä puoli vuotta sitten tapahtui?" hän kysyy pehmeästi ja katsoo minua silmiin

vakaasti, ilman paniikin häivääkään katseessaan. En osaa vastata. Täytyyhän minun suojella omia tunteitani, en voi vain heittäytyä hänen armoilleen - entä jos hän ei olekaan sama mies kuin silloin?

Kaikesta jakamastamme huolimatta olimme kuitenkin vain kuin

ne kliseiset yössä kohtaavat laivat. Ei hän tullut takaisin etsimään minua, vaan lähti toiselle puolelle Eurooppaa. Ei ennen kuin nyt.



Hiljaisuuden vallitessa KP katselee minua, minä pöydän pintaa. En pysty kohtaamaan hänen katsettaan, en tahdo jatkaa tästä aiheesta. Se on juuri nyt enemmän kuin kykenen käsittelemään. " Oletko viihtynyt hyvin Espanjassa?" kysyn ja uskallan jo katsoa häneen, nyt kun olen ottanut tuttavallisuudessa askeleen taaksepäin.



Hän näyttää kummastuneelta, mutta kertoo viihtyneensä. " En kuitenkaan aio enää palata sinne. Etsin töitä täältä Helsingistä" , hän jatkaa.



Olen ihan tyhjä. En osaa ajatella yhtään mitään. En halua antaa mielikuvitukseni laukata liian lujaa, samaa tahtia sydämeni

kanssa. " Olen viipynyt jo ihan liian kauan, mun täytyy kyllä mennä jatkamaan töitä" , sanon ja nousen nopeasti. Hän nousee myös ja tarttuu käteeni ennen kuin ehdin kauemmas, ja sanoo haluavansa

tavata minut myöhemmin. " Meillä taitaa olla aika paljon puhuttavaa" , hän toteaa lakonisesti. Tunnen samassa kuinka vauva liikkuu, ja nostan

vaistomaisesti käden vatsalleni.



" Potkiiko se? Saanko minäkin kokeilla?" hän kysyy innokkaasti. Ohjaan hänen kätensä oikeaan kohtaan ja annan omani levätä hänen kätensä

päällä, kuin vahingossa.



Vauvan takoessa raivoisasti kantapäätään isän kättä vasten KP:n kasvoille nousee haltioitunut ilme. Hän alkaa suoltaa kysymyksiä raskauteeni ja vauvaan liittyen, mutta näen jo työkaverini äkeän katseen vastaanoton tiskin takaa. Rustaan nopeasti osoitteeni paperilapulle, ojennan sen KP:lle ja sanon: " Tule seitsemän jälkeen,

niin olen ehtinyt töistä kotiin. Kerron sitten ihan kaiken mitä ikinä haluat

kuulla." No niin, pallo on hänellä. Hän joko tulee tai sitten ei. Mutta minä

en lähde mihinkään odottelemaan häntä.



Illalla hän tulee luokseni ja kertoo käyneensä eräällä lääkäriasemalla keskustelemassa työn aloittamisesta siellä urheilufysiologina. Työn etuihin kuuluu asunto, jota hän on myös ehtinyt käydä katsomassa - se kun sattuu sijaitsemaan kävelymatkan etäisyydellä omastani.



Syömme laittamaani iltapalaa - olen alituisesti nälissäni - ja juttelemme tulevasta.

" Jyväskylällä ei ole minulle enää mitään tarjottavaa ammatillisessa mielessä. Olen siellä kuin Musta Pekka" , hän selittää. " Mutta luonnollisesti aion käydä siellä niin usein kuin voin. Nämä kuukaudet erossa lapsista olivat raskaita, mutta paluuta entiseen ei ole."

Hän näyttää pohjattoman masentuneelta, olen kerran aikaisemmin nähnyt saman tyhjän ilmeen hänen kasvoillaan... Menen hänen luokseen ja kiedon käteni hänen ympärilleen. Hän vetää minut syliinsä ja suutelee minua kuin nälkiintynyt eläin.

Kuin hän olisi odottanut tätä hetkeä puoli vuotta... HVY





Vierailija

Valkoinen peura II:

Osa 3: Kahden tulen välissä



Kevät on ehtinyt jo kaikkein pohjoisimpaan kairaan. Vielä hanget hohtelevat kirkkaina, ja yhä vielä paksu jää peittää Inarinjärven salaperäiset vedet. Mutta kevät tuoksuu jo selvästi, ja etelämmässä ei ole enää lunta. On pääsiäinen.



Minä, Ilona Vanne, opettajatar Pohjoisen pienessä koulussa, pakkaan

matkalaukkuani. Olen lähdössä pois. Etelään. Ensin pääsiäislomaa

viettääkseni, sitten, heti pääsiäisen mentyä menen Keski-Suomeen parin koulun johtokunnan kuultavaksi: olen hakenut opettajanvirkaa näiltä kouluilta.



Miksikös jättäisin unelmieni työpaikan ja Lapin taianomaiset maisemat

tuntureineen, karuine järvineen ja omintakeisine, sisukkaine mutta

sydämellisine eläjineen? Miksikös luopuisin siitä kaikesta ihanasta ja

hienosta, jonka täällä olen saavuttanut? Miksi villi naisen luonto hylkää

villin Lapin luonnon?

Siitä kerron teille, rakkaat lukijani, nyt muutamalla rivillä.

Jukan käynnin jälkeen jäin ristiriitaisin tuntein odottelemaan oppilaideni

järjestämää piristysjuhlaa sekä paranemistani ja pääsyäni takaisin

koulutyöhön - jotta saisin muutakin ajateltavaa kuin onneton rakkauteni ja Kyrön veljesten hämmentämät mietteeni. Juhla olikin seuraavana päivänä.

Mitä hauskimmat ohjelmanumerot siellä esitettiin oppilaideni toimesta.

Sijaiseni Inga-Maaret (joka nytkin, pääsiäisen jälkeen, on luvannut minua lomittaa) oli ohjannut ja valmistanut lasten kanssa ratkihauskan

jännitysnäytelmänkin. Se kertoi opettajattaresta, jonka lentävä lautanen sieppaa mukaansa ja josta paetessaan (hyppäämällä) opettajatar taittaa nilkkansa. Juhlan lopuksi pidän lapsosille kiitospuheen, jossa kerron, kuinka onnellinen olen, kun minulla on niin hienot oppilaat. Ja kuinka kiitollinen olen siitä, että saan heidän kaikkien kanssa työtäni tehdä. Juhlan päätyttyä kutsun Inga-Maaretin asuntooni kahville ja juttelemaan. Tuntuu niin tyhjältä palata yksinäisyyteen särkyneen sydämen kanssa.



Mutta pahin oli vielä edessä. Siinä jutellessamme Inga-Maaret käänsi

viattomasti puheen kylän naimattomiin nuorukaisiin. Olihan totta, että

kaikkia kiinnosti, kuka saa uudesta opettajasta emännän itselleen (onhan toki tapana, että nuori, naimaton opettajatar tulee naiduksi johonkin pitäjän taloista; ellei aivan vanhapiikatyyppiä liene hengeltään).



Jostakin ihmeestä sana Jukan vierailusta oli jo kiirinyt ympäri kyliä,

koska Inga-Maaret leikkisästi siitä minua alkoi kiusoitella.

- Nyt minä taidan ymmärtää sinun poissaolevat hetkesi ja harhailevat

ajatuksesi. Oletkin tainnut menettää sydämesi sille Kyrön Jukalle! Hyvä

poika se on, ota ihmeessä mies komeasta veljessarjasta! Sitä tuskin kadut, sillä niin kuin Kyrön pojat ovat iloksi silmälle, ovat he myös luonteeltaan kelvot. Ja järki leikkaa kuin partaveitsi joka ainoalla heistä.



Punastun korviani myöten, mistä Inga-Maaret tulkitsee tietysti arvauksensa osuneen oikeaan.

- Kerro nyt, Ilona, kuinka vakavissanne te olette! Minä lupaan vaieta kuin kallio! Joko Jukka tuo kihlat pääsiäispyhiksi?

- Ei, ei sellaisesta ole ollenkaan kyse. Ystäviähän me vain. Emmekä ole

edes tavanneet kuin kerran.

- Nyt narraat, rakas ystävä! Sinä muutuit ihan kummalliseksi, ihan... no, rakastuneeksi jo niihin aikoihin, kun nilkkasi mursit! Et kai käynyt

hiihtelemässä Kyrön tiluksilla?

- Inga-Maaret, ei todellakaan ole kysymys nyt siitä, mistä luulet. Antaisit tämän aiheen nyt olla. Minä en ole menossa kihloihin Jukan sen paremmin kuin kenenkään muunkaan kanssa.



Sitten juttelemme hieman niitä näitä, kunnes Inga-Maaret ei malta olla

palaamatta veljeksiin.

- Mutta jo vain se olisi luontevaa, että Jukkakin nyt vaimon ottaisi.

Kari-Pekallahan on jo nuorikko katsottuna.

-Niin ison talon pojat voisivat vaikka pitää kaksoishäät ensi kesänä. Kovin läheisetkin he ovat, varmasti he vaimotkin ottavat yhtä aikaa, Inga-Maaret huokaa.



Tuntui kuin moukari olisi iskenyt minuun. Tai salama lyönyt täysin

kirkkaalta taivaalta. Istuin järkyttyneenä paikoillani. Kahvi jäätyi

kurkussani ja katseeseeni iski tuska. Käänsin silmäni lattiaan, en halunnut järkkymistäni Inga-Maaretille näyttää. Kari-Pekalla nuorikko katsottuna. Taivas varjele! Mitä tämä tarkoittaa!

-Kuka... kenen... kuka se... nuorikko on? Saan soperrettua vihdoin.

-Riekkovaaran Merjahan se, Tervolasta. Merja on opiskelemassa samassa etelän yliopistossa, missä Kari-Pekkakin, ja siellä kuuluvat menneen jo alkusyksystä kihloihin. Häitä odotellaan kesäksi, ja sitten he varmaankin asettuvat yhteiseen kotiin sinne etelään. On se niin ihanaa, kun kaikista etelän houkutuksista huolimatta valitsi se Kari-Pekka kuitenkin Lapin tyttären! Ehkäpä minullakin on toivoa, jos vaikka pääsen Jyväskylän opettajaseminaariin ensi syksynä, virnisti Inga-Maaret, eikä onneksi huomannut, että puna alkoi kohota kasvoilleni uudelleen. Vai on Kari-Pekka kihloissa. Minä hän minua oikein pitää! Mitä tarkoitti se ihmeellinen yö Kontiovaaran heinäladossa? Mitä oli se kaikki hehku, intohimo, kahden sielun yhteinen ja vastaansanomaton tuli? Pelkkää leikkiä, pelkkää pilaako

vain? Pelkkä leikkikaluko minä olinkin? Tyttö, jonka voi sydämen rikkoa ja jonka sitten voi viskata pärekoppaan muiden raajarikkojen leikkikalujen sekaan?



Minua alkoi pyörryttää ja pyysin, että Inga-Maaret lähtisi jo, koska olin

mukamas niin kovasti väsynyt. Kun Inga-Maarit oli huikannut iloisen

hei-heinsä ja sulkenut oven jälkessään, upotin minä kasvoni tyynyyn ja

itkin lohduttomasti.



Sinä iltapäivänä laskeutui suruvaippa keväthangelle. Tuntui, kuin tumma verho olisi vedetty auringon eteen tai niin kuin sydämeni olisi kiedottu jääkylmään, kireään kankaaseen. Niin minun sydäntäni suru puristi.



Kari-Pekkaa ei näkynyt, tietenkään, tottapa hän oli etelässä nuorikkonsa luona. Jukka sen sijaan oli sekä vakituinen että sinnikäs vieras luonani. Kieltämättä Jukan käynnit piristivät muutoin niin synkeää olemistani, mutta sydän oli kipeä, eikä siihen Kari-Pekan kaksoisolentokaan voinut parantavaa henkeä puhaltaa.



Mutta kuitenkin. Kuka voi pahimmassakaan mustuudessa loputtomiin vastustaa komeaa miestä, joka piirittämistään piirittää, on komea, salskea, hurmaava ja ihastuttava luonnoltaan; joka nokkelimmin osaa sanansa asetella minun masentunutta olemustani virkistääkseen; joka vie minut väkisin hiihtämään hohtaville hangille; joka esittelee rakkaimmat paikkansa ja muistonsa; joka kotiinsakin johdattaa ja äitinsä leipomaa leipää lempeästi pakottaa syömään. Miltei päivittäin tuli Jukka luokseni.

Ja kylällä tietävät kielet lauloivat varmaa viestiään meidän kahden

rakkaudesta ja tulevista kaksoishäistä Kyrön isossa talossa.



Mutta kaikesta huolimatta minä olin vielä säikähdyksestä jäässä, vaikka

järkenikin (Inga-Maaretin kannustusten lisäksi) alkoi jo taipua Jukan

puoleen. Vielä en täysin uskonut, että sydämeni voisi täysin sykkiä vain

Jukalle. En, vaikka tiesin kyllä, että Kari-Pekka oli vain erehdys, joka

olisi kaikkein parasta unohtaa. - Vain erehdys? Sydämeni jaksoi kyllä olla toista mieltä. Mutta nuori sydän on niin erehtyväinen...



Sitten, eräänä iltana, Jukka tuli taasen luokseni. Hän astui asuntooni

hämärissä, paksu lammasturkkinsa lumisena, pitkät silmäripset kuurassa ja hengitys pakkasesta höyryten. Minä istuin kirjoituspöytäni ääressä korjaamassa lasten ainekirjoituksia, ja käännähdin hätkähtäen Jukkaa kohti. En ollut edes kuullut kunnolla koputusta, tai ehkä olin vain täysin ajatuksissani pyytänyt hänet tulemaan sisään. (Ihan kuin maailma olisi tätä nykyä pyörinyt ympärilläni ilman, että minulla ylipäätäänkään olisi siihen mitään osaa tahi arpaa.)



-Nyt sinä, Ilonaiseni, lähdet kanssani hieman tuulettumaan! Jukan miehekäs ääni kajahti huoneessa, ja jostakin ihmeellisestä syystä

tunsin vereni hypähtävän suonien laidasta toiseen. (Olimme tehneet

sinunkaupat noin pari viikkoa sitten, Kyrölässä käyntini jälkeen.)

- Tuonne pimeäänkö sinä minut tyttörievun ajattelit houkutella, vastasin, enkä voinut estää hymyn kohoamista huulilleni katsoessani tuota höyryävää, miehekästä pohjanpoikaa.

- Tuonne pimeään. Eiköhän sinun silmistäsi löydy valoa meille ihan

riittämiin, naurahti Jukka, sieppasi naulakosta takkini ja astui pitkin

askelin huoneeni poikki kietomaan takin ympärilleni.

Puin nopeasti (ja nauraen!) kengät jalkaani, asettelin lapinhilkan

hiuksilleni ja nappasin mukaani lämpöisimmät kintaani. Jokin ihmeellinen ja leikkisä tuntui leijailevan huoneessa - se saapui sinne ihan varmasti Jukan turkin uumenissa! Ja sai minut melkein kikattelemaan jännityksestä.



Yhdessä astahdimme ovesta ulos. Pihassa odotti uljas porouros jäljessään komea ahkio vällyillä ja karhuntaljoilla pehmustettuna.

- Nyt, tyttö, mennään! Jukka tarttui minua vyötäisistä, ja kuin heinänkorren, kevyesti nosti minut ahkioonsa. Hän itse asettautui minun taakseni, ja levitteli yllemme lämpöisen röijyn. Siinä me, karhuntaljoilla miltei sylikkäin istuen, lähdimme matkaan. Lumi pöllysi, kun Staalo, Jukan porouros veti meitä hurjaa vauhtia pitkin pimeää erämaata. Jukka piti ohjakset varmoissa käsissään, ja noiden käsien

välissä minä istuin, jälleen itseni villiksi ja vapaaksi tuntien. Minä en

pelännyt, vaikka vauhti oli huima, ja vaikka erämaa oli vain taivaan kuun ja sen tähtitytärten valaisema. Jukka tuntui tuntevan erämaan kuin omat taskunsa.



Sitten pimeän laidalta alkoi pilkottaa valo. Pikkuinen mökki seisoi vaaran rinteessä, sen piipusta nousi savua ja se näytti kuin odottavan meitä. Jukka kaarsi mökkiä kohti, ja tuossa tuokiossa me olimmekin jo mökin pihassa. Luuta nojasi mökin ovea vasten - muuta lukkoa kairoilla ei ollut totuttu käyttämään. Sillä Lapin ihmiset ovat, paitsi kestäviä ja lujia, myöskin rehellisiä laadultaan, eivätkä kulje ovista, jotka heiltä ovat suljetut. (Näin ei tosin aina liene rakkaudessa laita, kuten sydämeni oli saanut karvaasti kuluneena talvena kokea.)



- Tässä on minun majani ja valtakuntani. Tervetuloa, rakas Ilona!

- Onpa romanttinen paikka! Huokaus purkautui huuliltani samalla kun nostin jalkani ahkion pehmeydestä.

Jukka johdatti minut, kättään vyötärölläni pidellen, sisään räkämppään. Kämpässä oli tulisija, pöytä, jolle oli katettu pieni ateria sekä pieni monin taljoin ja röijyin pehmustettu vuode. Katosta roikkui öljylamppu. Takassa palava tuli valaisi pehmeästi koko pienen tuvan.

- Tiedätkös, Ilona. Tässä paikassa ei ole kukaan nainen ennen sinua käynyt, sanoi Jukka hiljaisesti ja auttoi takin yltäni. Kun hän riisui oman

turkkinsa, paljastui sen alta komea villapaita ja komea, komea rintakehä.

Miltei näin tuon villapaidan lävitse, kuinka vahva ja miehekäs sydän

pamppaili Jukan rinnassa. Minunkin sydämeni (jo kauan sitten murskaksi muserrettu) tuntui sykkivän rinnassani kovemmin kuin ehkä koskaan. (Koskaan? - Ei, hätistin ajatuksenpoikasen tiehensä jo ennen kuin se ehti aivoihini asettumaan.)



- Olen valmistanut sinulle pienen aterian. Onhan matkamme ollut pitkä

tuolla pakkasyössä. Ja sinun täytyy syödä, jotta jaksat minun kanssani.

Jukan hymy oli ilkikurinen, kun hän otti tulisijasta höyryävän padan ja

ammensi siitä lautasillemme tulista keittoa. Ulkoa, oven suusta, hangesta hän oli nostanut sisälle hileisen pullon, josta hän kaatoi hivenen juomaa poronsarvesta vuoltuihin pikareihin.

- Tässä pikarillinen lemmenjuomaa palanpainikkeeksi.



Minä en osannut sanoa mitään, etten olisi rikkonut eräkämpän suloista

lumousta. Jukan siniset silmät katselivat minua tutkivasti, mutta tuskin

löysivät enää sitä samaa pidättyväistä ja surumielistä Ilonaa, joka hänen seurassaan oli pitkin kevättä ollut. Minun oli kummallisen keveä olla. Asetuimme pöydän ääreen. Juttelimme aterioidessamme jälleen niitä, näitä. Miten helppoa Jukalle olikaan puhua! Miten mukavaa häntä olikaan kuunnella! Niin jännittäviä tarinoita hän osasi kertoa erämaista, joissa hän oli pienen ikänsä asunut ja kulkenut. Minä olin aivan vakuuttunut, että täällä pohjoisen perukoilla eli ihmislaji, jonka miehet olivat miehekkäämpiä kuin missään muualla, ja joiden rohkeus oli aivan toista maata kuin etelän miesväellä.



Kun viimeinenkin lusikallinen tuota herkullista ja tulista keittoa oli

kadonnut vatsoihimme, ja kun viimeinenkin pisara lemmenjuomaa oli juotu pikareistamme, nousi Jukka penkiltään, tuli seisomaan eteeni ja tarttui kiinni molemmista käsistäni.



- Ilona. Jukan ääni oli käheä.

- Sinä... ja minä... Kenenkään kanssa en ole tuntenut niin kuin sinun

kanssasi, Ilona.

Tunsinhan minäkin sen. Toveruuden. Ystävyyden. Helppouden puhua, helppouden olla. Ihan kuin olisimme aina olleet. Ja nyt, nyt tunsin myös sähköä, kummallista, miltei lamauttavaa sähköä välillämme. Oliko se ollut olemassa koko ajan? Enkö minä ollut antanut itseni sitä huomata, tuo Kari-Pekan kanssa koetun yön jälkeen? Nyt Kari-Pekka tuntui jo kovin kaukaiselta. Oliko se ollut vain unta kaikki? Ehkä Kari-Pekka oli nähnyt saman unen ja aamulla herättyään pyyhkinyt sen silmistään samalla kun katsahti morsiameensa, kietoi kätensä

tämän ympärille ja kuiskasi rakastavansa.

Nyt minä olin Jukan kanssa tämän " kaikkein pyhimmässä" , hänen eräkämppänsä suojissa, minä, ensimmäisenä naisena koskaan. (Ja tiesin kyllä kyläläisten jutuista, että tunkua tännekin olisi taatusti ollut.)



Minä en sanonut sanaakaan. Minä en voinut. Oli kai riekko kieleni vienyt (kuten Jukka joskus aiemmin oli hiljaisuuttani kiusoitellut). Hiljaisuus puhui tarpeeksi. Missään en ollut koskaan tuntenut niin polttavaa hiljaisuutta kuin täällä, keskellä ei-mitään, erämaan sydämessä.



Minä vastasin Jukan katseeseen. Ja ties mitä hän minun silmistäni lukikaan. Minä nielaisin, nielaisin uudelleen ja yritin pysyä jaloillani. Jukka piti kiinni minusta, katsoi syvälle silmiini kuin olisi tutkinut sieluni

syvimmätkin salat. Ja hänen huulensa - nuo mehukkaat, aidot, lappilaiset hillamarjat - aukenivat hieman, sanoakseen jotakin. Mutta nyt juuttuivat sanat myös Jukan kurkkuun.



Hän kumartui minua kohti, enkä minä väistänyt enkä sivuuttanut. Katsoin rohkeasti häntä silmiin. Ehkei yhtään ajatusta liikkunut päässäni, mutta arvelen sydämeni minulle sanoneen: " Mene rohkeasti kohti onneasi. Älä piiloudu enää, äläkä väistä."



Enkä minä väistänyt. Se suudelma oli kuumempi kuin tulisijan tuli. Varmasti minuutteja seisoimme siinä, ainoastaan kädet kiihkeinä puhuen, huulet toistemme huulilla. Jukan kädet liikkuivat jo puseroni alla, vyötärölläni, pitkin kylkiäni pakottaen. Minä pusersin käsissäni Jukan tuuheita hiuksia ja kuljetin kättäni pitkin lihaksikasta selkää.



Me kaaduimme huohottaen vuoteelle, ja silmät kuumeisina alkoi Jukka riisua vaatteita yltäni. Tuli rätisi ja loimotti. Se tanssi ja se vavahteli. Tuli pakeni ja roihahti uudelleen. Minä olin valmis, ehkä valmiimpi kuin koskaan ennen. Ja tuo mies, joka hengitti kiihkeästi kaulaani vasten, tuntui olevan valmis viemään minut lopullisesti.



- Ei. Jukka, rakas, ei! Sain huohottaen, huumaavan haluni keskeltä soperretuksi.

- Jukka, anna anteeksi...



Tiesin tekeväni pahoin, sillä sytytettyä tulipaloa ei ole helppo sammuttaa, ei vaikka palo olisi vain ihmisruumiin sisällä ja tuntemuksissa. Jokin syvällä sisälläni vain jäykisti minut.



- Ilona, sopersi Jukka ja tempaisi minut ylös vuoteelta. Hän puristi minut itseään vasten vahvana, vaativana.

- Ilona, minä haluan sinut vaimokseni! Ilona, menetkö kanssani naimisiin? Jukka kuiskasi korvaani ja yritti pidätellä itseään. Täysi työ minullakin oli, sillä roihu sisälläni oli niin valtaisa, että edes järjenhiven ei sitä voinut lannistaa.

En tiedä vielä tänäkään päivänä, oliko Jukka suunnitellut kosintaansa jo

ennen eräkämpälle lähtöämme vai ajatteliko hän empimiseni johtuvan

kunniallisuudestani, siitä, etten tahtonut heittäytyä hänen syliinsä noin

vain. Oliko kosinta pelkkä tapa saada minut antautumaan, sitä en

lopultakaan usko.



Mutta hänen kiivaat huulensa minun huuliani vasten lannistivat kaikki

sieluni pohjilla vastaansanovat soraäänet. En tiedä, mikä elämässä on

oikein ja mikä väärin, mutta ainakin tuolla hetkellä tuntui olevan väärin

kieltää kaikki se, mitä meidän vartalomme ja mielemme vaativat.



Ja niin minä avasin sylini, minä avasin sydämeni ja minä avasin sieluni.

Minä annoin tuolle miehelle kaiken, mitä nainen voi miehelle antaa. Ja hän antoi minulle itsensä samassa määrin, kaikkinensa. Ja minä koin niin järisyttäviä asioita tuona yönä, keskellä erämaata, että minä lupasin. Minä lupasin itseni Jukalle vaimoksi.



Ja tuon saman taivaan alla jossakin makasi Kari-Pekka Merjaansa pidellen. Jossakin kaukana sykki tuo sydän, jota kerran omanani pidin, toiselle. Ja täällä me kaksi, hänen veljensä, samaa lihaa ja verta, lepäsi vierelläni minun kihlattunani.

Palasin tuolta eräkämpältä siis Jukan kihlattuna morsiamena. Inga-Maaret ja koko kylä ottivat kihlauutisen vastaan innoissaan, joskin lievästi itsestäänselvyytenä. Oli kuulemma ollut selvää, että Jukka oli vihdoin löytänyt vertaisensa minussa, ja oli ollut vain ajan kysymys, milloin etelän tyttö huomaa olevansa nuorena emäntänä isossa Kyrön talossa.



Koulutyöhöni oli jälleen löytynyt ilo, ja jaksoin riehakkaana leikkiä

oppilaideni kanssa välituntisin. Iltaisin teimme hiihtoretkiä Inga-Maaretin kanssa tai sitten Jukka tuli luokseni, mikä tarkoitti hyvinkin intohimoisia hetkiä.



Mutta mitä pidemmälle kevättalvi kului, sitä levottomammaksi mieleni kävi. Jotenkin minusta tuntui, että kuitenkin olin kieltänyt jotakin itsestäni. Tiesin haaveeni Kari-Pekasta täysin typeräksi ja lapselliseksi, ja yritin ajatella, että jos olisin kohdannut Jukan ensimmäisenä, olisi hän vienyt sydämeni saman tien ja kokonaan, eikä Kari-Pekka, toiselle varattu, olisi koskaan alkanut kummitella mielessäni.



Mutta naisen sydän on arvaamaton. Se ei vaikene, vaikka sitä vaiennetaan. Se puhuu, vaikka siltä ei kukaan mitään kysyisi. Minä rakastan Jukkaa, ajattelin. Minusta tulee Jukan vanhemmille loistominiä, ja mikä parasta, Jukka on jo antanut siunauksensa sille, että voisin jatkaa edelleen opettajana, siitä huolimatta, että minusta tulee hänen vaimonsa. Etelässä olivat naispuoliset sukulaiseni jo aloittaneet kapioideni viimeistelyä ja pakkaamista. Hurjapäät poikaserkut ilkkuivat hyväntahtoisesti, että mieletön on se miesparka, joka minut, tytönriiviön, emännäkseen huolii. Häitä puuhattiin syyskesäksi, mutta ei sentään kaksoishäitä. Jostakin syystä Jukkakaan ei sellaista edes ehdottanut. Ja jos olisi ehdottanut, olisin kieltäytynyt jyrkästi.



Mutta kummallinen morsian minä olin kuitenkin. Rakastin Jukkaa suuresti. Halusin häntä, nautin hänestä. Ja jokainen hetkemme oli onnellinen ja nuoruuden iloa täynnä. Tai olisi ollut, ellei jokin riivajainen olisi minua alinomaa häirinnyt.



Eräänä iltana, pääsiäisen alla, kun Jukka oli lähtenyt Rovaniemelle

työasioitaan hoitamaan, ja olin yksinäni asunnossani, istahdin jälleen

pöytäni äärelle korjatakseni joitakin viides-kuudennen koevastauksia.

Yritin tyynnyttää mieleni kaikelta häiritsevältä. Mutta levottomuuteni oli

silminnähtävää (jos joku olisi sitä kärpäsenä katossa voinut tutkailla).



Keväinen ilta oli valoisa, ja kuten kaikki tietävät, on tuo keväisen illan

valo usein pahinta yllykettä kaikenlaiselle kaukokaipuulle ja levottomalle mielelle. Niinpä koevastausten korjaaminen oli minulle aivan ylenpalttisen vaikeaa. Päätinkin siis lähteä haukkaamaan vähän raitista ilmaa. Otin koulun seinustalta sukseni. Mieli tyhjänä lähdin hiihtelemään keväthangille, sen kummemmin suuntaa miettimättä. Hiihtelin ristiin rastiin, kunnes huomasin sattumalta joutuneeni taasen lähelle Kontiovaaraa. Tätä paikkaa minä olin koko kevättalven halunnut vältellä.



Vanhat jälkeni olivat peittyneet jo moneen kertaan. Tuolla pellon laidassa seisoi edelleen muuan lato. Sinne en sentään kestänyt hiihtää. Seisoin mäen laella katsellen alas ladolle. Tuolla taaempana oli se mäki, jossa villi Lapin luonto oli kerran tehnyt minulle tepposet, houkutellut hurjapään laskemaan kylkeään pitkin ja ilkikurisesti kaatanut minut sitten, nilkkani murtaen.



Yhtäkkiä kuulin selkäni takaa tutun äänen.

- Kaihoisia maisemia, vai kuinka, Ilona? Sydämeni oli pysähtyä.



Käännähdin katsomaan puhujaa, joka samalla liu´utti suksensa rinnalleni. Kari-Pekka.



- Hei, sanoin yksikantaan, säikähdystäni peitellen. Siinä tuo pettäjä,

huijari, sydäntenmurskaaja seisoi ilmielävänä vierelläni. Nyt en antaisi

hänelle sitä iloa, että näyttäisin, kuinka hän on minua satuttanut.

- Kaihosta en tiedä, mutta autiota täällä näyttää olevan. Tai näytti, ennen kuin sinä tulit.

- Tulin tänään juuri etelästä. Minä en malttanut olla tulematta näille

sijoille. Sillä se, mitä välillämme kerran tapahtui, ei ole jättänyt minua

rauhaan.

- Niin varmasti. Yritin kuulostaa tylyltä ja taisin onnistuakin.

- Työnikään ei ottanut sujuakseen, sillä ajattelin sinua koko ajan.

Uskothan sen, Ilona? K-P puheli hiljakseen, ihan kuin olisi puhellut enemmän itselleen kuin minulle.

- Olen tehnyt koko talven tutkimusta, mutta nyt kevättalvella kaikki on

pysähtynyt kuin seinään. Päätin tulla tänne hakemaan vahvistusta uskolleni. Raikkaasta Lapin ilmastosta. Ja... erään tyttösen silmien sinestä, jos rohkenen sanoa tämän vielä ääneen.

- Jätä minut rauhaan!

Tiuskaisin itku kurkussa ja käänsin katseeni pois, ettei K-P näkisi

kyyneleitäni.

- Miksi kiusaat minua!

- Kuinka minä sinua kiusaisin, Ilona? Minähän...

- Sinä petollinen, petollinen ihminen! Kuinka uskallat vielä tulla eteeni!

Minä miltei huusin. K-P katseli hetken hölmistyneenä mutat tarttui sitten

molemmin käsin hartioistani.

- Ilona, sinun on pakko sanoa, mitä tarkoitat! Sinun on pakko!

Hän miltei ravisteli minua.

- Sinä... sinä olit kihloissa koko ajan!

Kun sain nuo sanat huudahdetuksi, ryöpsähti itku. Oli kuin viikkojen,

kuukausien paine ja ikävä olisi purkautunut yhdessä rysäyksessä. Nyyhkytin koko ruumis vavahdellen K-P:n rintaa vasten. Halusin koko ajan riutaista itseni irti, mutta itku vei kaikki voimani. Minä vain nyyhkytin lohduttomana, itkien ulos kaiken sen pettymyksen, odotuksen, ikävän.

- Minäkö? Kihloissa?

- Niin niin! Inga-Maaret sen minulle kertoi ensimmäisenä! Ja häät... Mikset ole Merjasi luona, miksi tulet tänne minua kiusaamaan ja pilkkaamaan!



K-P otti taskustaan puhtaan nenäliinan ja painoi sen nenääni vasten.

- Niistäpä nyt, niin jutellaan. Sitten hän kuivasi kyyneleet poskiltani.



- Merjan ja minun kihlaus purkautui jo loppiaisena. Ennen kuin me kaksi tapasimme.

- Puhutko sinä totta?

Kyyneleet valuivat yhä silmistäni, ja K-P kuivasi niitä sormillaan sitä

mukaa, kun niitä ilmestyi.

- Puhun. Totta joka sana.



K-P oli siis vapaa! Vapaa!

Mutta minä en.

Minä olin kihloissa hänen veljensä kanssa.

En tiedä, kuinka toimisin, jos saisin vielä kerran elää nuo hetket siinä

mäenharjanteella. En tiedä, valitsisinko toisin, ehkäpä. Luultavasti

kohtaloni kuitenkin olisi kuljettanut minut nykyhetkeen, toiminpa kuinka

hyvänsä. Sillä paloa, joka on kerran syttynyt roihuksi asti, on kovin

vaikea saada sammumaan. Ja kun se lopulta sammuu, jäävät jäljelle palaneet rauniot, joille on kovin vaikea mitään eheää ja uutta rakentaa. Ja kun savu hälvenee, kirvelevät silmissä yhä kadonneen onnen kyyneleet.



K-P puristi minua rintaansa vasten. Minä tunsin olevani juuri siinä, mihin

sydämeni kuuluu: hänen sydäntään vasten. Ja minä tunsin olevani täysin väärässä paikassa, poissa kihlatun sulhaseni viereltä. Minä tunsin totisesti olevani kahden tulen välissä. Ja molemmista tulista

saisin sieluuni ikuiset arvet.



K-P ei odottanut minun sanojani vaan nosti kasvoni omien kasvojensa tasalle ja painoi huulensa huuliani vasten. Minä tiedän, että tein väärin ja pahasti, mutta ei kestänyt kauaakaan, kun jo vastasin hänen suudelmaansa. Tuhat tulimmaista kulki lävitseni, ihan kuin olisin seisonut myrskyn silmässä. Ja niiden kulku oli sanomattoman pakottava, samalla se koski ja samalla oli kovin suloinen.



Minä tiedän, että minun toimintani on pelkästään tuomittavaa. Ja minä otan kaikesta täyden vastuun, josta syystä nyt, tässä hetkessä, olen pakotettu tekemään juuri ne ratkaisut, joita teen. Mutta tuona hetkenä en kuunnellut tuomion kelloja eikä syvästi rakastuneen naisen omatunto muistanut millään tavalla virkaansa hoitaa. Ja niin me

hiihdimme sanaakaan sanomatta tuohon täyttymyksemme temppeliin, pieneen heinälatoon Kontiovaaran kupeessa.



Lieneekö Lapin noituus minut, viattoman ja kiltin opettajattaren vietellyt. Vai olinko se noituus minä itse? Asuiko se minun levottomassa sydämessäni jättäen jälkeensä savuavia raunioita missä sitten liikkuikin? Sitä en tiedä, en vielä tänäkään päivänä. Enkä sitä ajatellut tuona kuulaana kevätyönä, jolloin minun sydämeni valittu otti minut, otti yhä uudelleen, uudelleen ja uudelleen niin, että ilta muuttui yöksi, yö aamuksi ja aamun kirkkaus valaisi meidän hteenkietoutuneet olentomme kuin anteeksi antaen.



Tämä kaikki tapahtui viikkoa ennen pääsiäistä. Ja, kuten rakkaat lukijani, saatatte aavistaa, ei tämän kaiken jälkeen ollut enää mitään muuta mahdollisuutta kuin lähteä. Heti maanantaina soitin Keski-Suomeen, niihin kahteen paikkaan, joiden tiesin uusia opettajia hakevan. Minun onnekseni Jukka ilmoitti työasioiden viivyttävän häntä aina pääsiäiseen saakka, joten minun petturin ei tarvinnut onneksi tavata häntä kasvotusten. (En ymmärrä, kuinka olisin hänelle saattanut valehdella, mutta en ymmärrä, kuinka olisin saattanut kertoa tottakaan!)

Kari-Pekkaa välttelin parhaani mukaan koko viikon, vaikka niin sieluni kuin ruumiinikin kaipasi hänen seuraansa.



Ja niin olen nyt pakkaamassa mustaa laukkuani ja lähden heti aamuvarhain matkalle, jonka todellista tarkoitusta en ole uskaltanut kertoa edes Inga-Maaretille. Toivon totisesti, että Luojani saattaa minulle tämän kaiken joskus anteeksi antaa. Veljesten anteeksiantoa en saata edes toivoa.



Rakkaudella,



Ilona



- Loppu -









Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat