Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Seuraa 

miehen sukuun en oikein ole edes kunnolla tutustunut,miehen isä juoppo ja ihan kakara maiset jutut,siskotkin vain juoksevat bilettämässä! ei olla ahkeraan käyty kylässä ja jotenkin tuntuu tyhmältä koittaa näin vuosien jälkeen edes aloittaa ns.alusta ja tutustua,ei kiinnosta. oma sukunii aivan erillainen,halaavat miestäni kun näkevät ja juttelevat,kaikilla yhdessä kivaa,onnittelivat MOLEMPIA vauvatulosta,toisin kuin mieheni vanhemmat. harmi että miehen suku asuu lähempänä kuin omani.että tervetuloa sukuun! mieheni isä sanoikin humalapäissään että kuulun sukuun vasta sitten kun täytän 30..juuri tuollaisia päättömiä idiootti juttuja saa kuulla

Kommentit (13)

Etenkin anopin kanssa, kun menemme kylään anoppi ei edes vilkaise minuun puhumattakaan että tervehtisi kun tulee avaamaan ovea, ei soita minulle koskaan, ei ole kiinnostunut kuulumisistani ym.

Kaikki asiat kuulen miehen kautta. Ja tätä on jatkunut niin kaun kuin olemme tunteneet, 14 vuotta, vuosien varrella vain pahentuen.

Lasten odotuksista ei ole minua onnitellut, ei noteerannut millään lailla koko raskauksia. Lapsiemmekin kanssa on kuin heillä ei olisi äitiä ollenkaan, vain isä ja mummo.

Onneksi näemme suht harvoin pitkän välimatkan takia, vain muutaman kerran vuodessa. Mutta nuo tapaamiset ovat sitäkin piinallisempia kun tuntee olevansa kuin näkymätön..

Minulla on mieheni kanssa asiat hyvin, mutta ei hänen perheensä. Kukaan heistä ei koskaan soita minulle, ei vastaa yhteydenottoihini, kerro mitään asioitaan (vaikka he tietysti haluavat tietää kaikki minun asiani). Saan kuulla/tietää kaikki vain ja ainoastaan mieheni kautta.



Kasvokkain tapaamisissa ollaan perusystävällisiä, sukeltamatta kuitenkaan small talkin alle.



Tunnen oloni ihan ulkopuoliseksi ja mietin, mikä vika minussa on. Pitäisivätkö he sitten minusta, jos olisin iloisempi/surullisempi/puheliaampi/hiljaisempi jne.? Olen puhunut asiasta miehelleni, ja hän yrittääkin saada esimerkiksi äitiään puhumaan kanssani puhelimessa. Itseäni vain stressaa tämä ulkopuolisuus.



Onko täällä muita kohtalotovereita? Miten olette toimineet?

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Noin 5-6 krt vuodessa kahvittelua pikaisesti ja pinnallista pulinaa tyyliin jakkupuku päällä, itselläni ihan kotivaatteet vaan. Lapsiamme ei vahdita, miehen sisaruksen yksittäistä kyllä. Enää en haluaisikaan, kun eivät ole missään vaiheessa edes tukeneet meitä lapsien sairauksien ja leikkauksien aikana. Omaa sairastamistani on vähätelty aina, tabu puheenaihe, enhän näytä sairaalta (laiska kaiketi). Itse emme kyläile heillä muutaman kerran petetyn luottamusasian takia enkä ole itse aina kotona heidän saapuessaan. Yritetty on keskustella asioistamme, olen liian avoin ihminen kaiketi. Olen kertonut sähköpostitse paljon lapsistamme, yms. mutta jos vastaus on, että mulla on nyt kova kiire enkä ehdi vastailla eikä koskaan vastailla niin silloin tunnen, että asiamme ei ollut riittävän kiinnostava saati sellainen, että kannattaisi koskaan aiheeseen palata. Toinen vastaustapa heillä on jättää kommentoimatta kokonaan kaikki tärkeät asiat esim. lapsen leikkaus ja keskittyä vaikka naapurin kummin kaiman nimipäiviin ja kertoa niistä.Enää emme mieheni kanssa riitele asiasta, vaikka olenkin hänen suvultaan tapaamisissa saanut sivalluksia riittämiin, jolloin mieheni ei ole puolustanut minua, istunut vain hiljaa enkä ole oikein osannut itsekään vastata. Siihen olen mieheni osalta pettynyt, mutta muuten olen vihdoin tajunnut, ettei hän vastaa vanhempiensa puheista. Nyt olen yrittänyt kääntää tämän asian voitoksemme, olemme tekemisissä niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa haluamme ja jotka haluavat olla kanssamme. Mitä vähemmän vierailuja heidän kanssaan, sen paremmin perheellämme menee. Mieheni on samaa mieltä asiasta, hän huomaa, etten ole pidetty ja väittää syyksi kateutta ja vanhempiensa heikkoa itsetuntoa. Itse myös mietin, kärsivätkö he esim. narsismista tai muusta psyykkisestä ongelmasta. Anoppi on pahempi, appiukko piikikäs, mutta ehkäpä olosuhteiden uhri. Välillä/usein olen myös hakenut syytä itsestäni, löytänyt olen sen, että en ole samanlainen kissanristiäisihminen, vaan haluaisin myös puhua asioista ja uskallan elää omien normieni mukaan, en naapurien. Joku minussa vain on, että minua ei siedetä. Eivät taida ajatella paljon vanhuuttaan, sillä kyllähän se myöhemmin näkyy lapsenlapsien osaltakin. Ei varmasti ole paljoa tekemisissä mummun ja vaarin kanssa, jotka eivät vietä heidän kanssaan paljoa aikaa lapsena, vaikka etäisyyttäkään ei paljoa ole. Onneksi on toiset välittävät ja läsnäolevat isovanhemmat. Näin meillä.

aika samoin...tuskin minkäänlaista yhteydenpitoa miehen sukuun. pinnallista ja muodollista kaikki kanssakäyminen.



mieheni on jopa väittänyt että hänen äitinsä pitää minusta, ja silti meidän lapsienkaan odotuksista ei olla oltu iloisia, eipä oikein ikinä ole ollut tunne että sukuun kuuluisi...mutta vuosien varrella on oppinut olemaan välittämättä kun miehen kanssa menee hyvin...

Mutta sinun tilanteestasi tuli mieleen etta ehka heilla on vain eri tyyli tai kulttuuri; kaikki ihmisethan eivat mielellaan puhu, tai edes osaa puhua, mitaan small talkia syvallisempaa oikeastaan kenenkaan kanssa. Oletko varma etta sinua kohdellaan jotenkin eriarvoisena vai puhuvatko he kenellekaan toivomallasi tavalla? Ja viela: vaikka tama ei sinua varmasti autakaan, niin oikeastaan minusta tilanne kuulostaa jopa kadehdittavalta ;-), itsekin haluaisin etta valit miehen sukulaisiin olisivat kohteliaat mutta etaiset (nyt on ennemminkin niin etta usean aika ikavan yhteenoton jalkeen olen itse paattanyt etta pidan mieluummin etaisyytta); on paljon ihmisia joiden kanssa tama on se paras mahdollinen suhde.

Ex-anopin kanssa jo vuosia hyvissä väleissä ja kahvitellaan ym.

Kyllä sitä usein miettii miksei niin voi olla, tai edes jossain väleissä..

Minä käänsin tilanteen mielessäni päälaelleen ja tunnistin itseni :-o En koskaan soita anopille tai kälyille, paitsi jos on jotain aivan megatärkeää asiaa, joka ei voi odottaa muutamaa tuntia että mies hoitaa sen. Jos on synttärit ym emmekä pääse paikalle huikaan puhelimessa onnittelut, en sen enempää. Kohdatessamme puhumme niitä näitä, ei sen enempää. Lapsistamme he ovat olleet iloisia.



Eipä minunkaan vanhempani tai sisarukseni soittele miehelle - ja miksi pitäisikään? Me tapaamme välimatkan vuoksi harvoin ja silloin kun tapamme ihan peruspäivityksessä riittää juttua paljon. Jos heidän soittaessaan mies sattuu vastaamaan puhelimeen, he puhuivat muutaman minuutin ja sitten jo minua huhuillaan.



En ole kokenut tätä mitenkään kummalliseksi? Olenko hylkiö?

Me ei olla oikeastaan edes väleissä. Pakon edessä puhutaan. Asiat hoidetaan yleensä miehen kautta. Välillä tulee tuutin täydeltä haukkumista ihan asiattomuuksista. Ulospäin näytellään niiiiin onnellista sukua.

Mustasukkaisuus on paha tauti. Onneksi mies aivan ihana ja yhdessä kivaa.

pahalta tuntuu ennen kaikkea kahden ihanan pienen lapsukaisen puolesta.



Kysyin kerran ihan suoraan mieheni isältä, "olisit ilmeisesti toivonut pojallesi toisenlaista vaimoa"? Hän vastasi "tärkeintä on että poika tyytyväinen".



Joten en todella ole yhtään mitään mieheni suvulle tai lähinnä perheelle. Olen kuitenkin 8vuotta asunut ja elämää viettänyt puolisoni kanssa ja kaikkia apu mitä ollaan tarvittaessa saatu on ollut kyllä juuri=ei yhtään mitään.



Aina jos joku heistä tarvitsee apua, niin oletetaan, että mieheni juoksee suoraan auttamaan mm.auton korjauksissa ym.



Ja se mikä minua eniten inhottaa, niin on tämä; mieheni isä polttaa tupakkaa sisällä heidän asunnossaan, kun kerran pyysin, että voisitko polttaa parvekkeella, jos tulen tyttöjen kanssa kylään niin vastaus oli, että ei käy. Joten onpa kiva sitten olla heillä kylässä ja sakeassa savussa pienen vauvan kanssa. Joten kyläilyt ovat jääneet minimiin, mikä on taas sääli mieheni äidin kannalta, joka on ihan ok.



En viitsi sanallakaan mainita miehelleni hänen perheestään yhtään mitää, koska riita on heti valmis ja vika minussa. Etenkin jos erehdyn sanomaan yhtään mitään hänen siskostaan, niin silloin helvetti pääsee valloilleen.



Eli meikäläinen on hiljaa hissukseen ja tyytyy tilanteeseen.

Tiedän, että tilanne voisi olla kovasti pahempikin. Anoppi/appi voisi olla moniongelmainen tai suoraan solvaava, siitähän meilläkään ei ole missään nimessä kyse.



Appivanhemmat auttavat ja joskus jopa kysyvät kuulumisianikin (tosin kuuntelu voi olla jo vaikeampaa). Olen ymmärtänyt näiden 8 vuoden aikana, etten ole mikään toiveminiä - miehen veljen vaimo on selvästi mielekkäämpi. Auttavat lasten hoidossa tarpeen tullen kuitenkin ja pitävät kovasti pojastamme - se lienee tärkeintä.



Ongelma lieneekin, että itse elättelen aina välillä toiveita, että minut vihdoin hyväksyttäisiin osaksi perhettä tällaisenään. Että minustakin tulisi tärkeämpi osa miehen perhettä. Miehen äiti on vähän töksäyttelijä tyylilajiltaan ja usein loukkaannun pienesti siellä käydessämme - mies tavallaan puolustaa minua, mutta niin hienovaraisesti, ettei anoppi varmaan edes tajua taas sanoneensa jotain vähän tyhmää. Kyse on siis melko pienistä asioista ja kovanahkaisempana ja toisesta-korvasta-sisään-toisesta-ulos menetelmällä asia hoituisikin. Jotenkin sitä kuitenkin toivoo parempaa kohtelua, jatkuva kiltteily ei muutosta tuo, mutta pienistä asioista on toisaalta turha riitaa nostattaa. Kai taas vierailut harvenevat minun osaltani. Ei kai suhteen anoppiin täydy niin lämmin ollakaan? Ehkä riittää, että meitä yhdistää toisenlainen rakkaus: rakastamme molemmat samoja ihmisiä (mieheni ja poikamme), vaikkemme toisiamme.



Silti sitä jaksaa toivoa ja siksipä juuri pettyy. Toivoisin joskus olevani parempi anoppi itse, ehkä se tästä oppina ja hyötynä.



Iloista alkanutta vuotta kaikille.

Mua ei koskaan kutsuttu mihinkään, kukaan ei noteerannut. No, minähän olin se ydinperheen rikkoja koko suvun mielestä. No ei miehen suku tiennyt sitä, että mies oli itse pettänyt vaimoaan toisen naisen kanssa. Mutta se nainen en ollut minä.

mutta mitä jos päättäisit vaan että näin on ja tuo on vaan kestettävä (helposti sanottu vai?). Mäkin olen rajannut niin, että mies hoitaa sukunsa ja mä omani. En tykkää yhtään, kun anoppi soittaa, jopa töihinkin...enkä jaksa miehen sisaruksiakaan puhelimessa kuunnella. Mieluummin soitan omalle äidilleni ja sisaruksilleni.



Mieskään ei soita suvulleen kuin että mä kehotan. Miehen vanhempia nähdään ainakin kerran kuussa, ja ihan hyvin tapaamiset on menny. välillä anoppi itkee mun äidille, kun olen niin kylmä enkä pidä yhteyttä! Mut ei mene anopin jakeluun se, että mä hoidan siellä käynnit (mies ei lähtis) ja mä kutsun miehen sisarukset kylään ja jopa viime jouluna oli vain miehen suku meillä joulun. En viitti alkaa stressaan, kunhan tullaan sen verran toimeen, että lapsilla kivaa nähdä KAIKKI isovanhemmat.



niin silloin otetaan yhteyttä. Jos taas itse miehenä tarvitsen apua niin kaikilla on hirveästi muuta tekemistä. Kesällä hankin peräkärryn ja kysyin ketkä lähtevät kimppaan mukaan niin kaikki ilmoittivat etteivät tarvitse peräkärryä, mutta nyt kyllä kaikki haluaa lainata. Kuvastaa suvun asennetta. Jos lapset tarvitsevat hoitoa minun menojen (yleensä työhön liittyvää), niin edelleen kaikilla on kiire. Jos taas vaimon menoihin kun olen esim. viikonlopun työvuorossa, hoito järjestyy varmasti. ÄRSYTTÄVÄÄ...

Ps omat sukulaiset asuvat 600km päässä ja vaimoin koko suku 10 km säteellä.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat