Vierailija

Löytyisikö kohtalotoveria ex-lapsettomien äideistä ? Meillä 9kk IVF-poika, ihana lapsi. Lapsettomuus, menetykset ja vaikeudet ovat vaan jättäneet arven, joka näkyy valitettavalla tavalla arjessamme. Menettämisen ja epäonnistumisen pelko istuu lujassa...

Kommentit (18)

Teillä on ihana lapsi, olet todella onnekas ja teidän hoitonne onnistuivat siis loistavasti, eikö? Vaihda vaan ajatukset pään sisällä vähän toisenlaisiksi, kyllä se siitä :-)

Vierailija:

Lainaus:


että pelkoa että lapselle voi tapahtua jokin onnettomuus? Luuletteko, että lapsi ei tunnu erityisen rakkaalta tai ettei voi pitää ihmeenä sitä, että on lapsen ylipäänsä saanut?




Ei varmasti siitä ole kysymys, mutta lapsettomuus jättää usein sellaiset arvet, ettei niitä aikakaan tahdo korjata.



t. ohikulkija

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Minulle oli apua kun pääsin neuvolapsykologille puhumaan tunteista. Oli todella (yllättäen) vaikea muuttaa jatkuva pelko ja menetykset onneksi. Poika oli 11kk kun uskalsin iloita hänet saaneeni. Siihen asti jotenkin kuvittelin, että jos iloitsen raskaudesta ja lapsesta, jotain pahaa varmasti tapahtuu.



Takana oli 7 vuotta hoitoja ja 5 keskenmenoa, yksi kuoli kohtuun viikolla 36+4. On täysin ymmärrettävää ettei uskalla iloita, mutta todellakin tuo psykologin kanssa puhuminen auttoi lopulta. Nyt poika on jo 2.5v ja uskallan jo ajatella että hän on tullut jäädäkseen.

hirmuinen tuska, että lapsi kuolee aivan varmasti, tai sitten minä. Ihan pian.



Juttelin siitä muutaman kaverin kanssa, ja olo alkoi pikkuhiljaa tasaantua ja helpottaa.



Meillä 1 lapsi viiden vuoden odotuksen jälkeen.

Meillä historia se, että saimme esikoisen ensimmäisestä yrityskierrosta. Toinen lapsi sai alkunsa lähes yhtä helposti, mutta oli yllättäen vakavasti sairas ja menehtyi kohtuun pari viikkoa ennen laskettua aikaa.



Kolmosta yritettiin sitten kaksi vuotta tuloksetta, kunnes hakeuduttiin hoitoihin. Kolmen tuloksettoman inssin jälkeen raskauduin spontaanisti ivf-jonossa.



Koko raskausaika oli kovaa huolta lapsen terveydestä. Olin ihan varma, ettei tätäkään onnea meille suoda. Kromosomitutkimuksen jälkeen uskalsin huokaista hetkeksi, tällä lapsella ei ole sitä fataalia kromosomivirhettä, kuin edellisellä lapsellamme.



Pari viikkoa ennen laskettua aikaa en enää jaksanut. Kohdussani on terve lapsi, joka olisi valmis syntymään. Pelkäsin, että hänelle tapahtuu jotain syntymää odotellessamme. Pääsin käynnistykseen, ja kolme ja puolikiloinen vauva syntyi.



Voi sitä onnea! Ensimmäiset päivät ja pari kuukauttakin kului suunnattoman pelon vallassa. Miten meille voitiin suoda tällainen onni kaikkien pettymysten jälkeen? Otetaanko se pois?



Nyt kuopuksemme on jo yli vuoden ikäinen hurmaava taapero! Edelleen mieheni ja minä, me molemmat, olemmevarmasti ylisuojelevia vanhempia. Lasten arvon tiedostettuamme teemme kaikkemme, ettemme menettäisi heitä. Lääkäriin viemme hyvin helposti jne.



Rakkautta riittää perheessämme, sillä emme pidä toisiamme itsestäänselvyyksinä.

että pelkoa että lapselle voi tapahtua jokin onnettomuus? Luuletteko, että lapsi ei tunnu erityisen rakkaalta tai ettei voi pitää ihmeenä sitä, että on lapsen ylipäänsä saanut?

joten kai siitä kohta ihan totta tulee=).

En vain voi oikein vieläkään uskoa tätä. Meillä usean vuoden lapsettomuus taustalla. Jotenkin sitä ehti jo turtua siihen ajatukseen, ettei meille lasta tule, että tuntuisi " luonnolliselta" jatkumolta siihen kärsimysnäytelmään, että jotakin pahaa tapahtuisi...

En tiedä, onko tässä ajatuksessa mitään järkeä tai ymmärtääkö kukaan edes, mitä tarkoitan.

Mukavaa, että on tullut lisää keskustelua. Lohduttavaa huomata, että en ole yksin. Olikohan se nyt kutonen joka sanoi, että en osaa iloita onnistumisestani tai äitiydestäni. Olet ainakin osittain oikeassa. Tätä asenteen vaihtamista olen kovasti tietoisesti yrittänyt tehdä.



Se on tosiaan se epäonnistumisen jatkumo, jota on vaikeaa saada poikki...

Vastakseni kaikkiin kysymyksiisi: En ajattele näin.



Omat pelkoni ovat vaan siinä määrin patologisia, että halusin kuulla muiden saman prosessin käyneiden ajatuksia aiheesta.



Kakkoselle kiitokset kommenteista.



Ap

Vierailija:

Lainaus:


Luuletteko oikeasti että helposti raskaaksi tulleilla vanhemmilla ei ole menttämisen pelkoa tai pelkoa että lapselle voi tapahtua jokin onnettomuus? Luuletteko, että lapsi ei tunnu erityisen rakkaalta tai ettei voi pitää ihmeenä sitä, että on lapsen ylipäänsä saanut?




Kyllä ainakin meidän tuttavapiirissä lapsen saamista pidetään kuitenkin melko normaalina, kun useimmat saa lapsia suunnilleen silloin kun toivovat tai ihan toivomattakin.

Varmasti helposti lapsensa saaneissa on niitä jotka osaavat iloita siitä että ovat onnistuneet samoin kuin ex-lapsettomissa on niitä joille lapsettomuus ei ole opettanut mitään. Omalla kohdalla koen että vuosien odotus on kypsyttänyt minua enemmän äitiyteen ja arvostan lasten saamista enemmän kuin olisin arvostanut jos olisin tullut raskaaksi heti kun olin suunnitellut. Lapsettomuus on lujittanut parisuhdetta ja lisännyt henkisiä voimavaroja ja monin tavoin kasvattanut minua ihmisenä.



-2-

Kirjoituksesi sai kyyneleen silmääni. Elämä on niin epäreilua. Ansionsa mukaan ei saa, sen olen saanut kokea!



Kaikkea hyvää perheellenne!



t. 12

Mutta tiedän tunteen! Voin vain lohduttaa, että ajan kanssa häviää ja opit nauttimaan elämästä lapsen kanssa ilman jatkuvaa ahdistusta ja pelkoa! Tsemppiä!

Ihana yllätys siis. Sanoisin, että eka puolitoista vuotta olin todella ahdistunut ja pelkäsin, että satuttaisin vahingossa lasta, tiputtaisin, joku kaappaisi, pelkäsin joka puliukkoja kadulla kun kuvittelin, että ne kaappaisi lapsen vaunuista. Säpsähdin hereille ja piti mennä tarkistamaan, että vauva oli vielä elossa. En tuntenut itseäni masentuneeksi, mutta oli vain kamala pelko, että menettäisin sen ihmeen jota olin niin hartaasti odottanut ja toivonut. Nyt kun lapsi on kolmevuotias olen alkanut hellittämään ja otan itse asiassa aika rennosti. En kyllä siltikään päästä lasta silmistäni, enkä mielelläni anna edes mummin hoitoon.

Ja kyllä ne hoidot jättävät todellakin pysyvät arvet koska se lapsen saaminen on silloin niin vaikeaa. Tuntuu tosiaan, että eihän tämä voi näin hyvin mennä! Mulla on se, että koska en saa toista lasta koskaan (kaikki hoidot jo tehty ja kokeiltu ja vaikeahoitoinen diabetes) ja tiedän, että tämä lapsi on ainoamme aiheuttaa kamalaa menettämisen pelkoa! On kuitenkin eri asia jos ihminen tietää tai edes olettaa saavansa lapsia kun tämä tilanne jossa tiedän, että en saa enää. Siksi pitää yrittää suojella tätä yhtä ja ainoata maailman rakkainta aarretta.

Ajattelin just itsekin kysellä onko täällä ketään entistä lapsetonta ja että kuinka se tausta vaikuttaa vanhemmuuteen...



Mulla on vuoden ikäiset ivf-kaksoset ja aina joskus tulee sellainen olo että onkohan tällainen onni mahdollista niin monen vuoden toivomisen jälkeen. Sydäntä kylmää ajatus siitä että jotain ikävää sattuu ja pelko lasten menetyksestä on välillä ihan hirveä. Mutta enimmäkseen sitä on ihan normaali vanhempi, ärsyttää kun lapset kiukkuaa ja tekisi mieli viedä ne jollekin hoitoon ;)

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat