Entiset koulukiusatut, mitäpä kuuluu elämäänne tällä hetkellä?

Vierailija

Sivut

Kommentit (19)

Vierailija

Minua kiusattiin lähinnä 1-3 luokilla ja sen jälkeen en ole enää ollut mitenkään kiusattu. Mä olen niitä, joita kiusattiin erilaisuuden tähden ja pystyin sen kääntämään vahvuudekseni.



Olen onnellisessa aviossa, lapsia kolme, työssäkin menee kivasti.



Kiusaajilla ei puolestaan kenelläkään mene hyvin. Sen verran aina kuulen kotipaikkakunnalta vielä kuulumisia, että useimmat ovat eläneet melkoisen rankan elämän - omilla tavoillaan.

Vierailija

... elän onnellisesti avioliitossa kahdeksatta vuotta. Miehen ja minun lisäksi perheeseemme kuuluvat 7-, 5- ja 0-vuotiaat lapset. Asumme unelmieni projektitalossa kirkonkylämiljöössä. Olen yrittävä kotiäiti, joka osallistuu aktiivisesti paikallisasioihin. Mieheni työskentelee läheisessä kaupungissa, eikä hänen tarvitse johtotehtävistään huolimatta tehdä ylitöitä.



Olen iloinen, että parikymppisenä tuli pahimman kiusaajan kanssa juteltua kaupungilla ja kaveri pyysi silloin käytöstään anteeksi sekä olisi halunnut seurustelusuhdetta. En seurustelemaan hänen kanssaan alkanut, mutta erittäin iloinen olen, että asia tuli hänen kanssaan selvitettyä, sillä joitakin kuukausia tämän jälkeen hän menehtyi onnettomuudessa.



Yllättävää kuitenkin, että aikanaan lapsena, kun olin todella kiusattu, vaihdoin lapsuudenperheemme muuton vuoksi koulua. Ensimmäisen kouluvuoden uudessa koulussa sain paljon ystäviä ja tulin ihan suosituksi, mutta poljetun itsetuntoni vuoksi sepitin erilaisia tarinoita elämästäni. Yläasteelle siirryttyämme kiusaamiskierre jatkui, tosin lievempänä (vaikka yläasteella ei ollut ketään aiemmasta koulustani, jossa olin kiusatuksi tullut). olin ilmeisesti omaksunut kiusatun roolin...



Kiusaamisesta voi selvitä, vaikka töitä se vaatiikiin!

Vierailija

Elämä täysin mallillaan, vaikka ala-asteen lopun ja etenkin koko yläasteen ajan olin koulussa täysin yksin ja kiusattuna. Luulisin, että minut " pelasti" harrastukseni, joka vei kaiken vapaa-ajan. Minulla oli siellä hyvät ystävät, jotka tunsivat täysin erilaisen tytön kuin kiusaajani.



Niinpä minusta on tullut sosiaalinen, ystävystyn helposti ja tulen ihmisten kanssa toimeen - juuri sellainen, kuin voisi kuvitellakin vanhempieni luonteet tietäen. Kiusaajat eivät saaneet minua koskaan poljettua maanrakoon, sillä menestyin erinomaisesti koulun ulkopuolella, ja myös koulussa.



Nyt minulla on kolme lasta ja aviomies, vakityö unelmapaikassani ja mahdollisuus luoda uraa, kun lapset vähän kasvavat. Asumme mukavassa kodissa pk-seudulla. Elämä hymyilee, ja minä hymyilen takaisin :)

Vierailija

Muuten menee hyvin! Olen sairaanhoitaja. Minulla on mies ja 3 lasta. Lapset sosiaalisia ja toisten kanssa toimeen tulevia. On talo ja auto ja asuntovelkaa. Ihania harrastuksia! Tukiverkko minulla on, mutta muuten minun on vaikea sitoa ystävyyssuhteita. Ei siis paskempi elämä mutta itseluottamukseni, ja itsekunnioitukseni ovat kyllä ihan surkeat.

Vierailija

onnellisessa parisuhteessa ja lapsiakin kaksi. Mutta kuten muutkin ovat kirjoittaneet, niin hiljainen ja arka olen. Hyviä ystäviä ei ole, muita kylläkin, mutta en uskalla heille tunteitani kertoa. Muutenkin uusissa tilanteissa vetäydyn helposti ulkopuolelle ja olen hiljaa.

Vierailija

Naimisissa ja ensimmäinen lapsi tulossa. Omistusasunto ja lapsityössä. Kovan työn kautta opetellut olemaan ihmisten kanssa, vain niihin lähimpiin ihmisiin jotka tunnen varmasti voin luottaa. Edelleen vaikeuksia saada kavereita ja olla

isommassa porukassa. Itsetunto hyvin matalalla ja yritän sitä vähitellen hinata ylemmäs. Eipä tästä varmasti koskaan aivan kokonaan eheydy.

Vierailija

Voihan sitä tietysti sysätä epäonnistumisen elämässä muiden syyksi, mutta todellisuudessa olet itse syypää. Vastoinkäymiset voivat myös vahvistaa. Julkisuudessakin on nähty esimerkkejä, kuinka koulukiusattu on toipunut. Helppoa se ei ole! Älkää syyttäkö milloinkaan toisia ihmisiä epäonnistumisistanne. Kun tajuatte, että itse määräätte elämänne suunnan, voitte vaikuttaa siihen.



Koulukiusaajat on perseestä ja saisi viedä vaikka ladon taakse, mutta ei kiusattukaan voi koko elämäänsä sen takia hassata.

Vierailija

kerran eronnut ja nyt uudessa liitossa. Itsetunto ei ole paljon kummentunut lapsuusajoista, jolloin se poljettiin maan rakoon. Ystäviä ei kummemmin ole, kun en uskalla keneenkään luottaa, ja tunne, että koko ajan puhutaan selän takana paskaa, on läsnä koko ajan. Että todellakin kiitti niin v-sti kaikille kiusaajilleni!

Vierailija

Suunittelen (sala)häitä ja häämatkaa. Asun omakotitalossa ihana perheeni kanssa,lapset jo tehty/saatu.

Vielä on vaikea saada ystäviä,onneksi ne muutama joihin luotan ovat vielä kuvioissa.



Nuorempana hain hyväksyntää miehiltä ja olin todella huorahtava. Sain esikoisen 16 vuotiaana. Nyt olen rauhoittunut.

Vierailija

Vierailija:

Lainaus:


en edelleenkään halua seurustella vieraiden ihmisten kanssa, olen hidas tutustumaan, äärimmäisen epäluuloinen. Arvioin ihmiset nopeasti tyhmiksi, yksipuolisiksi ja ilkeiksi, enkä halua sellaiten ihmisten kanssa olla tekemisissä. Miksi olisin, sellaisista minulla on jo tarpeeksi kokemusta eikä se kokemus oli erittäin epämiellyttävää. En halua sitä toistaa, enää ikinä. Tästä minut on tälläkin palstalla moneen kertaan haukuttu, kun en viitsi seurustella sen enempää lapseni tarha- tai luokkakaverien vanhempien kanssa: tevehdin kyllä, mutta kävelen ohi, enkä jää selittämään mitään sen enempää.




Näin mullakin.

On ihanat lapset, perhe ja oma koti. Mutta epäluuloinen olen kaikkia vieraita ihmisiä kohtaan. Onneksi ammatti on sellainen, että tällä alalla aika harvoin törmää kusipäihin. Mutta itsetunto on heikko, voisin tehdä mitä vaan, pätevä kun olen, mutta olen niin " epäsosiaalinen" . Vaikka oikeasti olen omasta mielestäni pohjimmiltani sosiaalinen luonne, muiden mielestä varmaan ihan jotain muuta.

Loukkaannun myös helposti, jos joku on epäystävällinen tai suhtautuu epäluuloisesti minuun.

Vierailija

On mies ja lapset ja elämä silleen mallillaan...mutta sen kaiken ulkopuolelle jättämisen, mollaamisen ja vähättelyn ym jäljiltä itsetunto aika heikoilla, vieläkin.

Nyt kun nuorin täyttää 3v ja lähestyy se, että pitäis alkaa etsiä töitä niin alkaa ahdistaa ja pahasti. Kun ei edes ole mitään vakipaikkaa jonne palata (mikä varmaan helpottaisi paljon, ja ikääkin jo 36v). Ammatti on mutta niissä hommissa en ole päivääkään ollut, taisin sinnekin kouluun hakea vain kun en muuta keksinyt ja silloin tuntui että kiinnosti.



Vaikea hakea mihinkään kun ei vieläkään tiedä mikä olisi se oma juttu ja pelkkä ajatus työhaastattelusta hirvittää, kun oon kauhea jännittäjä (en tiedä oikein onko se kiusaamisen seuraus vai syy). Ja monesti tuntee itsensä tyhmäksi kun ei saa suuta auki vaikka haluaisi, kun miettii ja pelkää mitä tuokin ajattelee.

Mulla on myös vaikea ystävystyä/tutustua ja ystäviä/kavereita ei olekaan kovin montaa. En ole edes pystynyt kunnolla näistä asioista puhumaan kenellekään kun tuntuu ettei kukaan ymmärrä, sanovat vaan että se oli silloin ja on nyt ohi ja että pitäis unohtaa. Välillä onnistuikin mutta nyt on noussut noita asioita pintaan, aina vähän kerrallaan.

No juu, eli tällaista päivä kerrallaan räpistelyä eteenpäin tää on, edelleen niin kuin silloinkin.

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat