Seuraa 

Meillä on 8-v poika, joka ei uskalla olla yksin ollenkaan. Hän esim inhoaa kaupassa käyntiä, mutta ' vääntäytyy' vastentahoisesti aina mukaan, koska ei uskalla kotiinkaan jäädä, jos kotosalla ei satu olemaan muita. Eikä auta, vaikka kerron, ettei siihen mene kuin puoli tuntia ja, että olen puhelinsoiton päässä. Hän pelkää mm, että ajan matkalla kolarin tai kuolen tai vain " lähden jonnekin" enkä enää tule.. syytä tähän " lähtemis-pelkoon" en ymmärrä, sillä hänellä ei todellakaan ole aihetta sellaiseen pelkoon, eikä hän ole joutunut koskaan meitä odottelemaan missään yli sovitun ajan.



Lapsemme pelaa jalkapalloa, mutta jomman isin, kumman, minun tai mieheni on seistävä kentän laidalla joka kerta, koska muuten hän ei uskalla jäädä. Hän pelkää taas samoista syistä, ettei häntä noudetakaan ja kyselee, että mitä hänen kuulu sitten tehdä " jos et sinä äiti tulekaan" ? Eikä siinä mitään, kentän laidalla on oikein mukavaa ja useimmiten siellä tulee seistyä ihan mielelläänkin, mutta joskus voisi olla muuta tekemistä.. eikä kentän laidalla useinkaan ole muita vanhempia joka kerta seuraa pitämässä arki-ilta, vaan he saattavat piipahtaa vaikka kaupassa tms lasten harrastaessa. Tosin se, että ylipäätään uskalsi mennä futisjoukkueeseen tuntuu työvoitolta! Ja hän onkin mukavasti kehittynyt lajissa ja tutustunut uusiin poikiin.



Pojallamme on vaikeuksia mennä kavereiden luoksekin kyläilemaan, mieluiten kutsuu heitä meille. Vaikka olisi tuttukin paikka. Kavereita siis kyllä on ja hyviäkin kavereita, mutta joskus mitein, että kuinka kauan, kun poikamme ei uskalla kyläillä heillä..



Poikamme miettii muutenkin ennen kaikkia uusia tilanteita niihin liittyvät riskit. Hän esim oli kesällä kyläilemässä pari yötä (pakon sanelema juttu, kun minä ja mieheni vielä töissä) tutussa perheessä, niin hän jo viikkoa ennen kyläilyä mietti, että jos hänellä tuleekin yöllä pissahätä kyläpaikassa, niin löytääköhän hän yöllä itse vessaan ja onkohan siellä joku yölamppu päällä jne..



Niin, eli näin pitkä viesti tuli. Jäi mainitsematta, että kyseessä on ainoa lapsi, eikä ihan naapurustossa ole oikein kavereita, vaan autolla kuljetetaan lapsia toistesa tykö. Miten teidän lapset, ja jos jolla kulla on myös arka lapsi, niin miten olette toimineet? Oletteko odottaneet, että aika ja vuodet kasvattaa vai oletteko alkaneet " pikku-pakolla" harjoitella vaikka kaupassa käynnin ajaksi yksin olemista? Nimittäin, täytyy muistaa, että ainakin meillä tänä vuonna vielä (onneksi) koulun jälkeen iltapäiväkero pelastaa yksinäisiltä tunneilta, mutta ensi vuonna ei enää..

Kommentit (6)

Ei meilläkään uskalleta olla vielä yksin kotona. Poika on kolmannella ja tyttö tokalla. Yhdessä uskaltavat olla kotona, samoin jos on joku kaveri kylässä mutta ihan yksin ei halua jäädä, enkä ole tosiaankaan pakottanutkaan! Eikä mielestäni kannatakaan ellei ole mikään pakko. Itse olen hoitovapaalla ja uskon että kyllä ne vielä oppii ja tulee aika jolloin eivät tosiaan enää lähde mukaani kauppaan ym., eli olkoon lapsia vielä kun ovat. :)



Itse en kyllä mielelläni edes jättäisikään eskari- tai ekaluokkalaista yksin, eli järjestäisin jotenkin hoidon jos tarve vaatisi. Itse muistan pelänneeni vielä päälle 10 vuotiaanakin yksinoloa, vanhemmat oli vuorotöissä ja siitä ehkä jäänytkin pieni kammo päälle jättää lapsia yksin koska tiedän miten hurjaksi mielikuvitus voikaan yltyä pienen mielessä. Ja onhan monessa maassa jopa laitonta jättää alle 13v yksin kotiin!

viestisi. Meillä myös tokaluokkalainen poika. Viime vuonna ei kulkenut koulumatkaakaan yksin eikä suostunut kulkemaan koulun pihan poikki ovelle ellen odottanut kellon soittoon saakka portilla.

Nyt on tilanne jo helmpompi joten uskon että ensi kesän jälkeen poika on taas pikkuisen rohkeampi. En oikeasti edes hirveästi haluaisi hänen olevan yksikseen kotona mutta kieltämättä on hankalaa ettei hän suostu olemaan yhtään yksin.



En olisi vielä huolissani siis. Kukin omassa tahdissaan.



Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

tokaluokkalainen halusi jo eskariaikana olla yksin kotona, katseli enimmäkseen videoita. Meillä on vielä lankapuhelin, josta olin näyttänyt miten ja mistä painamalla soitetaan äidille, isälle tai mummolle, jos tulee jotain asiaa tms. Totuttelun jälkeen ensimmäiset yksinolot oli 15 min (kävin pikaisesti autolla kaupassa, matkaa 6km), sitten puolituntia ja siitä pikkuhiljaa nykyiseen kahteen tuntiin. Ja välillä kuulee kotiin tullessaan: miksi te nyt jo tulitte? :D



Ettei ensi syksy tunnu ylipääsemättömältä, kannattaisi mun mielestä jo vähitellen yrittää yksinoloa (keväällä tai kesällä viimeistään), aloittaisit vaikka 5 minuutista käymällä esim. kävelyllä. Siitä sitten pikkuhiljaa pidentämällä. Meillä auttoi ainakin se, että näytin kellosta ennen kävelylle lähtöä milloin tulen takaisin, ja sai sitten katsoa ikkunasta koska äiti tulee (meillä näkee 300 m päähän). Ja puhelimella sai soittaa...



Samoin lähtee mielummin kauppaan mukaan kuin jää yksin.



Toisin kuin teillä on super-sosiaalinen, ei ikinä ole halunnut tehdä tai leikkiä mitään yksin, kavereiden kanssa taas viihtyisi tuntitolkulla.



Nyt iltapäiväkerho loppuu klo 16, tulen kotiin pikkuveljen kanssa noin 16.45, ehtii siis kotimatkan jälkeen olla kotona noin 30-35 min. Toistaiseksi notkunut sen ajan pihalla, yleensä jonkun luokkakaverin kanssa (onneksi pihapiirissä asuu saman luokan poikia, jotka vielä kelpaavat hyvin seuraksi). Ei halua myöskään kulkea muutaman sadan metrin tuttua koulumatkaa yksin tai tulla lähikaduilta kavereiden luota yksin kotiin, kerjää aina jonkun kaverin mukaansa.



Uskon ja toivon että yksin olemisen uskallus tulee pikkuhiljaa. Ei voi pakottaa jos toista selvästikin se kauhistuttaa (vaikka tuo puolen tunnin pakko nyt meillä onkin). Ensi syksynä onneksi pikkuveli menee kouluun ja voivat sitten tulla kotiin molemmat ja pitää toisilleen seuraa, jos niikseen tulee.

Oma esikoinen ei ole ollut erityisen arka, mutta viime syksynä tokalle mennessä mietin koulukulkemisia etukäteen. Sinänsä se ei olisi ollut ongelma, pikkuveljet kun koulun viereisessä päiväkodissa ja olisi voinut kulkea kanssamme, vain aamut olisivat itselle olleet kiireisempiä koululaisen aikataulujen kanssa. Mutta jo alkusyksystä halusi itse ruveta kulkemaan koulumatkaa kaverin kanssa ja tulla myös itsenäisesti välillä puistosta kotiin ja olla yksin kotona.



Tämä halu tuli varsin nopeasti, koulun alkaessa ei vielä ollut merkkiäkään siitä että uskaltaisi olla yksin. Luulen että kypsyys tähän tulee yksilöllisesti enkä yrittäisi jouduttaa sitä ellei ole ihan pakko.



Teillä voisi helpottaa se, että käytte yksityiskohtaisesti läpi, mitä pitää tehdä jos jotain odottamatonta tapahtuu. Vaikkapa jos äiti jää kauppamatkalle eikä vastaa puhelimeen, kenelle silloin soittaa tai minne mennä. Tai jalkapalloharjoituksissa sopia jonkun kaverin äidin/isän kanssa, että jos omaa äitiä ei harjoitusten loppuessa näy, kaverin vanhempi huolehtii siihen asti että äiti on paikalla. Eli pojalla olisi suunnitelma (ja suunnitelman varasuunnitelma) selvänä tiedossa. JOs lapsi tosiaan on sellainen, että haluaa ennakoida kaiken ja jännittää uusia asioita, ennakointi usein auttaa.



Mutta toistaiseksi ei ole kuitenkaan jäänyt, eikä meidän kotimaassa saa lain mukaankaan jättää alle 12 v yksin! Koulu päästää yksin kotimatkalle 12 v huoltajan kirjallisella pyynnöllä/ilmoituksella. Vielä on monta vuotta siihen matkaa ....



Pari kertaa on poika nyt jäänyt yksin kotiin noin 3-5 minuutiksi kun ole kipaissut kiskalla noin 100 m päässä. Samoin poika on alkanut itse käydä kiskalla, mutta silloin kurkin kotiovella.



Maassa maan tavalla ja kyllä tämä täkäläinen meno on raskasta tässä mielessä. Kaikeen kuitenkin tottuu ja ihmettelen suomalaisten lapsien yksinoloa nykyisin - kunnes muistan että olinhan minä itsekin yksin 7 v 5-6 tuntia koulun jälkeen eikä ollut ongelmia.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat