Seuraa 

Minä ekana? Mitä??!



Täällä soi babyblues... Pari kuukautta meni suht.hyvällä ololla ja fiiliksellä mutta nyt alkaa miettimään, että kolmen kuukauden kuluttua on sitten synnytyksen aika ja siitä alkaa elinkautinen tuomio. Nään jo itseni kiikuttamassa huutavaa vauvaa ympäri taloa, näytän zombielta, kiroan lastani, jokapaikka on sekaisin, en ole puhunut kenenkään kanssa useisiin päiviin. Yöt menee tunnin pätkissä kun taas herään vauvan huutoon ja raahaudun sen luokse. Olen yksin, yksin, yksin... Vain vauvan korviaviiltävä huuto kaikuu seinistä.

Pelottaa se synnytyskin aivan hirveesti! Menen sinnekkin yksin. Mä en jaksa enää tätä yksinäisyyttä. Mä hajoon ihan oikeesti. Koko viikonloppu meni itkiessä tota painajaismaista tulevaisuuden kuvaa ja tätä raastavaa yksinäisyyttä. Mä oon jo miettiny, että kuinka surkee äiti musta tuleekaan. Täälläkin saa yhtenään lukea juttuja " perhe-elämästä" jossa ulkoillaan lasten kanssa, pistetään ruokaa uuniin, siivoillaan, pestään pyykkiä, käydään kaupassa, kattellaan miehen kanssa illalla telkkaria. Mä en ees muista koska olisin viimeks tehny ruokaa! Ja mä en edes muista millaista on käpertyä miehen kainaloon.

Antaisin melkein mitävain, että saisin edes yhden illan olla jonkun ihanan miehen kainalossa ja unohtaa hetkeks mun oikeen elämän joka ei tunnu elämisen arvoiselta. Mä en oo ikinä ollu kovinkaan hellyydenkipee ja olen itseasiassa aina inhonnut läheisyyttä mutta nyt jos saisin vain halailla ja pussailla niin se olis suurta luksusta! Tai tuntea, että joku välittää...

Tuossa viikonloppuna puhuin puhelimessa viitisen tuntia yhden poitsun kanssa jota olen tässä vähän ihastellut ja tainnut tunne olla molemminpuolista vaikka kumpikaan ei erityisemmin etsi ketään. Tää poitsu sano mulle, että voisi koska tahansa antaa mulle sydämensä ja kaikkensa. Ainoo miinus tässä on vain se, että hän ei pidä ollenkaan lapsista ja näin ollen " meidän juttu" kuolee ennenkö on alkanutkaan. Mäkin voisin antaa hälle sydämeni tai ehkä oon hieman jo antanutkin. Turhaan kuitenkin.

Pelottaa jotenkin, että aina käy samanlailla, että jos eteen tulee joku ihminen joka menisi mun vaativan seulan läpi niin sitte esteeksi tulee lapsi. Mä en haluis sanoo ääneen mutta kuinka välillä suorastaan vihaan tätä omaa RAKASTA lastani... Ohan se tunne vain hetkittäinen mutta silti oikein puistattaa.

Voisin vain itkee ja itkee. Loputtomiin.



Päivät valuu hukkaan. Kohta on joulukuu jota odotan kuin kuuta nousevaa ja toisaalta mä en haluis, että se tulee koskaan. Mä en haluu synnyttää! Mä en haluu äidiks! Mä en haluu menettää tätä elämää mikä mulla ny on. Mä en haluu vaan olla kotona ja vaihdella vaippoja. Ja laittaa ruokaa uuniin. Käydä puistossa kärryilemässä. Eikai oo pakko?



Oma napa. On pieni. Juurikaan ei huomaa, että olen raskaana. Mikä on kyllä vain ihan plussaa toki. Selkäkivut on kovat mutta mammajumppa kyllä auttaa siihenkin. Närästystä on kanssa ihan vaikka muille jakais. Haluisko joku? ;) Muuten olo (fyysisesti) on mitä mainioin. Painoo ei ole tullut kuin se kilo (eiköstä se vaavelikin jo paina sen kilon?), iho voi jo paljon paremmin ja tunnen itteni kauniimmaks kuin koskaan. Ja kiittelen, että (pilli)lannefarkarkut on muotia! Niitä löytyy monet ja käy mainiosti päälle vaikka massu vähän pömpöttääkin.



Soi lujaa babyblues....



beibi07 ja Wanilla 26+0 tai 26+2 (jos ollaan oikeinoikein tarkkoja)

Kommentit (10)

Kirjoitin extra pitkän tekstin ja se hävis jonnennii....



Yritän siis virittäytyä uudestaan tunnelmaan, tuon 1v:n huutaessa lahkeessa, mutta aihe ON tärkeä. Eli Beibi 07 olisin ensinnäkin esittänyt kiitokset rohkeasta ja koskettavasta kirjoituksestasi, itse olin ajatellut tänään rutista kuinka en jaksa, mutta sait silmäni aukeamaan ja huomasin, ettei ne asiat aina niin huonosti ole. Toivon, että minä puolestani saan sinun silmiäsi edes hiukan raotettua, kun kerron elävän elämäni kokemuksia kantapäiden kautta kokemana. Tunteet raskausaikana on monesti yhtä vuoristo rataa, itse en ole ollenkaan niin innoissani tästä raskaudesta kun aiemmista ja se tuottaa paljon ajatuksia minusta tämän lapsen äitinä. Yksinäisyys on tuttu tunne ja se on raastavaa. Olemme muuttaneet vieraaseen kaupunkiin josta en tuntenut ketään, nyt on muutamia tuttuja, mutta ystäviä ei ensimmäistäkään. Sukulaisia ei näillä nurkilla näy kun ääri harvoin. Minulla on mies ja lapsia, mutta välistä tuntuu, että kun on heille antanut kaikkensa, ei itselle jää jälejelle mitään. Hyvä jos ehtii päivän aikana peiliin vilkaisemaan.

Mitä tulee miehiin, niin niiden kanssa olen oppinut, että hiljaa hyvää tulee... Jos ihastuksesi on tosissaan, niin ehkä aika auttaa totuttelemaan vauvaankin, jos ei ole lapsiin tottunut, ne saattaa tuntua aluksi oudoilta. Minä eron jälkeen , neljän lapsen yksinhuoltajana ajattelin, että mies joka huolii minut lapsineni kaikkineni tulee jos niin on tarkoitettu ja tulihan se, ensin nykyinen mieheni hiukan nieleskeli asian kanssa, mutta hyvin pian asia oli ihan ok. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei uusioperheessä puutu ;-) Kyllä maailmassa on miehiä, joita ei haittaa naisen lapsi/lapset edellisestä elämästä, itse olen tavannut muutaman ja tiedän paljon vielä lisää.

itse olen niin monissa liemissä keitetty, ja aina pääni jotenkin pystyyn nostanut, että uskon asioiden aina järjestyvän tavalla tai toisella. Uskon kohtaloon ja myöhemmin olen ymmärtänyt tapahtumien tarkoituksen, kaikella on ollut elämässäni tarkoitus, aina.

Nämä pienet ihmiset eivät olisi syntymässä ilman meitä, vaikka tulevaisuus tuntuukin tällä hetkellä raskaalta ja pimeältä, niin uskoisin vauvan syntymän jälkeen asioiden muuttuvan paremmaksi, se pieni vaativa ihminen tuo voimaa ja iloa paljon enemmän kun sitä vie. Ja tietysti kannattaa pyytää apua ajoissa jos tunnelin päässä ei pilkahda yhtään valoa. Voimia sinne Beibi07!

Itselläkin on mieli maassa, tyttäreni kohta 8v, on kesästä asti änkyttänyt pahasti, itseään asia ei ole tuntunut vaivaavan. Mutta tänä aamuna koulumatkalla jutteli toivovansa kuolemaa. Minä tietysti kertomaan miten lopullista kuolema on ja hän siihen, että miettii kuolemaa joka päivä. Minä otan asian uudestaan puheeksi illemmalla ja voin kertoa, että mietityttää.

Oma (.)Itu jaksaa iloita elämästään, onneksi, vaikka äiti ei aina omastaan jaksakkaan. Touhuaa ja liikkuu, ettei ainakaan siitä tarvitse huolta kantaa.



ponnari ja itu 26+3

Kiva että muutkin laittelee näitä viestejä, ettei siis kaikki ole aina niin ruusuista.



Ponnari, munkin tyttö täyttää ihan kohta 8v ja meillä äitee itkee kun lapsella ei ole kavereita :(. Siis on toki muutamia kavereita joiden kanssa satunnaisesti on muttei sellaista varsinaista " kunnon" kaveria ole ja tyttö itkee iltapäivät kun ei ole kaveria ja minä itken salaa kun tyttö on yksinäinen, aina äitin ja 1v:n kanssa...ja kohta vielä vauva tähän, tyttö-raukka ihan yksin pikkuveljiensä kera. Koulusta ei saa kutsuja kaverisynttäreille kovin usein, ja muut hehkuttaa niillä kutsuillaan nenän edessä...Pitäis itellä olla enemmän aikaa ja pinnaa touhuta neidin kanssa mutta kun ei jaksa :/. Ahdistaa! Ja meillä myös tyttö on puhunut kuolemasta, toisinaan haluaisi kuolla pois koska ei ole kaveria ja on niin huono matikassa :(, sitten taas miettii voisiko syntyä uudelleen vauvana? En tiedä, kaikkea sitä pitääkin miettiä miten noiden lasten kanssa elämä menee pitkässä juoksussa. Välillä iskee kauhea syytös itseä kohtaan...tyyliin miksen jaksa sitä ja tätä enemmän.



Beibi07, kannattaa tosiaan lähteä liikkeelle vauvan kanssa, kummasti sitä saa virtaa kun vaan saa aikaseksi lähtä ulos vaikka tosiaan srk kerhoon tms..en itekään ole mikään uskovainen mutta kovin on kiva käydä srk kerhossa pienten kanssa. Ja siellä pystyy solmimaan ystävyyssuhteita samassa tilanteessa oleviin eli pienten lasten äiteihin ja voipi sitten kahvitella rauhassa heidän kanssa kotona. Päivä vauvan kanssa menee tuhat kertaa nopeammin ja helpommin kun on joku aikuinen seurana. Itellä on toisinaan niitä päiviä etten saa itseäni liikkeelle lainkaan, olen koko päivän 1v kanssa sisällä, yöpuku päällä. Ne päivät on sitten masentavia, kaikki tuntuu niiiin synkältä. Sitten taas kun saan aikaiseksi jo aamusta lähteä vaikka tyttöä kouluun saattamaan ja siitä intoudun menee leikkipuistoon jne niin päivä lähtee sujumaan paljon paremmin. Ja usko pois ne hiekkalaatikot ei ole niin pahoja paikkoja kuin ajatellaa =D.



Mulla alkoi puolilta päivin supistella hurjasti, särki reisiin ja juili kohdun alaosaa ja tuntui painetta kohdunsuulla! Toista tuntia kesti sitä, nyt on ihan normaali olo taas, outoa!! Onneksi huomenna on se lääkäri naikkarilla. Tuli vaan siinä mieleen kun jo pelästyin pienessä mielessäni jos vauva vaikka syntyisi nyt, mitä sitten? 25 viikkoa vasta täynnä ja selviytyminen olis aika heikkoa vielä, ja mietin että miten onnekas kuitenkin olen kun tämän vauvan saan syliini (täysiaikaisena toivottavasti), niin kovin kun olen minäkin manannut ja miettinyt miten paljon paremmin olisi ilman vauvaa ym tyhmää, yllätysraskaus kun tämä on. No joo, toisinaan olen onneni kukkuloilla vauvasta, toisinaan en usko selviäväni mitenkään neljän kanssa, pinnani on kovin lyhyt ja kodinhoitotaitoni vieläkin enemmän puutteelliset...mutta onneksi lapset antavat niin paljon enemmän kuin ottavat, se vissi ja varma!! Kyllä tästä selvitään..

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

teidän kirjotuksia ja omaa oloa.

Joo, raskaus ei ainakaan tee huolista pienempiä... yritetään ajatella positiivisesti, me kaikki!



Mä huomaan, että alan taas uupua. Muutaman päivän (viikon) olen ollut aika maassa. Uupumuksen huomaan jo siitäkin, että parisuhde tökkii, tuntuu ettei mikään luista just nyt.

Tytöt alottaa viikon päästä espanjalaisessa esikoulussa, 5 v:lle se on jo tuttua, mutta tuo vasta lokakuussa 3 täyttävä onkin eri asia, kun menee sinne ihan ekaa kertaa. Se voi mennä ihan hyvin, mutta en oikein osaa uskoa. Varmaan järkyttyy. Aika näyttää, ei tässä muu auta, joo.



Vauva on tosi rauhallinen, köllii vaan masun pohjalla. Voidaanko me saada vielä yksi terve lapsi? Voiko olla niin hyvin asiat?

Vauva kyllä potkii selvästi mun selkärankaan päin, suolistoon ja istukkaan, mutta tämä on niin erilainen kuin edeltävät masuasukit...



Joo, pitää ottaa taas rauta -kuuri ja kokeilla useammin päikkäreitä. Kyllä tämä tästä.



Tsemppiä beibi ja muut, kyllä me vielä noustaan :)



Doshijas ja Nuppu 26+0

Voi beibi07, tuttuja nuo aatokset, eri asioita vaan mietitään. Mutta siis kuuluu asiaan että välillä on tunne tulevaa kohtaan ihan jotain muuta kuin positiivinen! Mulla on mies ja kolme lasta ja silti toisinaan (päivittäin) tulee ajatuksia että mihin hittoon oon iteni laittanut, että en jaksa enää yhtään vauvaa, yövalvomista, itkuja, oman elämän " menettämistä" , mutta sitten taas tulee toiset ajatukset. Eli melkoista vuoristorataa tämä raskaus on! Uskon että olet kyllä paras mahdollinen äiti omalle lapsellesi!! Et ajattelisi noin vakavasti kaikkea jo nyt jos et omaisi kykyä olla hyvä äiti. Tottakai olisi tosi tarpeellista että omaisit jonkinlaisen apuverkoston johon voit luottaa ja mihin saisit lapsesi tarvittaessa toisinaan hoitoon? Omaa aikaa ja omia menoja ilman lasta tarvii jokainen, se on varma.



Ja hellyyden kaipuusta, se on potenssissa tuhat näin raskausaikana mulla ollut jokaisen kohdalla, itku tulee illalla jos ei kukaan ole mua tarpeeksi silitellyt, ja erityisesti viime ajat on tullut pillitettyä jos mies ei ole ollut innokas vatsaani kuulostelemaan! Loukkaannun tosi herkästi jos mies ei illalla istu viereen mahaani kuulostelemaan, liikkeitä siis. Ja monet mielipahat siitä oonkin saanut, en itse voi ymmärtää miksi miestä ei kiinnosta olla mahassani jatkuvasti kiini? Itse kun niin haikeana sitä paijailen, viimeistä kertaa siis raskaana :((.



No onpas joulutontuilla nyt synkkiä ajatuksia...taidan painua lehteä lukemaan kun kuopuskin nukkuu päiväuniaan! Mutta tsemppiä Beibi07!



t. mariadee ja poika 25+1



Voimia teille kaikille joilla mieli maassa!!

Mullakin on siitä kokemusta..Mulla oli Ensimmäisen lapsen kanssa elämä tosi masentavaa ja tylsää. Toisen lapsen odotus ja syntymän jälkeinen aika oli tosi paljon helpompaa ja nyt odotan hyvillä mielin tätä kolmatta. Vanhempi on 4v ja toinen 2v ja nyt osaa jo ajatella että kaikki aikanaan. Elämä vauvan kanssa on aina (ainakin) aluksi rankkaa. Luultavasti olen taas pitkän aikaa sidottuna siihen uuteen vauvaan mutta sen jälkeen on taas vähän itsellekkin aikaa! Ei ne yövalvomiset ym. ikuisesti kestä, elämä helpottuu kun vauva kasvaa ja jokapäivä sitä rakastaa enemmän ja enemmän! Siihenkin voi mennä aikaa ennen kuin oppii sitä kääröä rakastamaan.

Oikeasti mä olen oppinut vasta ihan lähiaikoina nauttimaan elämästä!! eikä siihen kuulu mitkään baarit tms. Ihan tavallinen arki voi olla mukavaa. Ei tätäkään olotilaan välttämättä kestä ikuisesti mutta aina sitä on eteenpäin mentävä.

Mutta kannattaa hakea apua jos ei mieliala parane!

Jospa nää mun ajatukset ei ihan tyhmiä ole..



Parempaa huomista kaikille!



Puolkymppi rv 27+5

Täällä on vauva pitänyt elämää koko päivän ja tuntuu että pitää koko ajan enemmän ; ) Potkut tuntuu jo selvästi ja näkyy vieläkin selvemmin!! Olo on ollut todella hyvä. Tuntuu vaan välillä että voisin olla jo äitiyslomalla kun ei aina meinaa jaksaa.



Mulla olisi seuraava neuvola 26.9 ke ja silloin pitää palauttaa neuvolaan esitietolomake synnytystä varten. Tuntuu hassulta että jo nyt ollaan niin pitkällä raskaudessa. Nyt lähden nukkumaan kun on huomenna taas aikainen herätys. Hyvää yötä tytöt!!



sannis85 ja masuasukki 27+4

Suuri myötätunnon aalto täältäkin sinulle!!!! En ole paljon joulukuisissa kirjoitellut, vaikka luenkin ahkerasti.



Ymmärrän oikein hyvin että tulevaisuus yksin vauvan kanssa pelottaa ja hirvittää. Mutta muistathan ettei se aina ole ihan herkkua parisuhteessakaan? Ettei kaikki mitä tännekin kirjoitetaan ole välttämättä absoluuttinen totuus päivästä vaan ne kivat ja hyvät hetket, eiköhän meillä kaikilla ole elämässämme ne omat taakamme... En siis tahdo vähätellä pelkoasi tai mitään sellaista!!!!!



Onko sinun pakko mennä synnytykseen yksin? Olisiko sulla joku hyvä luotettava ystävä (esim. vauvan tuleva sylikummi?) joka voisi, ehtisi ja haluaisi tulla mukaan valmennukseen ja synnytykseen? Tai Kenties joku jolla olisi itsellään lapsi? Oletko kysellyt mistään Doulaa, olisiko sellaista saatavana teilläpäin? Entä äitisi?



Älä pelkää sitä että vihaat tai inhoat vauvaa nyt tai sitten kun se syntyy, se on ihan normaalia, vaikkei sitä kaikki haluakaan myöntää. Itse esikoista odottaessa mietin ihan tosissani synnytyksen jälkeen että ei v* tätäkö tää on??? Ja rehellisesti sanottuna opin oikeasti rakastamaan vauvaani vasta kun tunsin oikeasti osaavani hoitaa sitä, kun olin päässyt kaikesta siitä epävarmuudesta (no niin nyt se kuolee jos en tee sitä tai tätä, imetys ei onnistu olen maailman huonoin äiti jne.jne.) jonka uusi ihminen ja vastuu toi tullessaan. Ja vaikka meitä olikin kaksi niin ihan yhtä uunoja molemmat, ensikertalaisia. Kaikkein katkerimmat ja negatiivisimmat ajatukset sai aikaan se, ettei vauvan syntymä tarkoittanut sitä että oltasiii yhdessä kotona ja muuta kivaa, ehei, mies jatkoi omaa elämäänsä ja minä istuin vauvan kanssa kotona kun herra perjantai-iltana lähti pörräämään paikalliseen. Tarjosihan se mullekin sitä vaihtoehtoa, mutten kuitenkaan lähtenyt, ei oma sydän antanut periksi, oli voimakas tunne siitä että minun kUULUU ja mulla on VELVOLLISUUS olla vauvani luona.



Omat menot on kyllä jääneet, siis tuollaiset kapakkamenot, mutta onhan sitä muutakin!! On seurakunnan kerhoja(vaikkei mikään uskovainen olekaan on tämäkin mamma otettu avosylin vastaan tuputtamatta mitään muuta kuin kahvia ja pullaa) jotka on siis ihan loistavia paikkoja tavata uusia ihmisiä ja joissa saa istua rauhassa kahvikupposen ääressä kun seurakunnan tädit hoivaa lasta sen aikaa, näin ainakin meillä ekavauvakerhossa. Ja vielä ilmaista lystiä, kannattaa hyödyntää. Ja perhekerho seurakunnalta, MLL järjestää myös kahviloita eli kerhoja lapsiperheille.. Eli älä jää yksin neljän seinän sisälle vaan hakeudu itse aktiivisesti ihmisten ilmoille. Etenkin jos sulla ei ole toista samassa elämäntilanteessa olevaa ystävää (kaikki siis lapsettomia vielä), on joku tuollainen ekavauva kerho varmasti ihan huippupaikka saada sellainen ystävä! Muista, ettei ne kotiin tule sinua hakemaan.



JA rohkeasti apua pyytämään mummoilta tai kummeilta tai muilta läheisiltä, mulla oli useasti pikkusiskoni meillä yötä kun mies oli työn vuoksi poissa, en silloin lähtenyt minnekään, mutta oli mukavaa kun oli seuraa hoitamassa vauvaa, saunomassa ja juttelemassa. Yksin ei tarvitse jaksaa marttyyrina, katkeroituu vaan!



Toivottavasti aurinko paistaa jo huomenna kirkkaammin sinulle!



Positiivisia ajatuksia lähettäen

Minjuska 28+1

Vaikka tuntuu karsealta ajatukselta hankkiutua muitten mammojen seuraan niin ei se sitten loppujen lopuks ole! Mä ajattelin ainakin, että yäk, en todellakaan mene tonne hiekkiksen reunalle istumaan ja kakkavaipoista juttelemaan... OK, en edelleenkään tykkää jutella kakkavaipoista ;-) mutta ei ole kyllä mitään niin mukavaa kun kaltaistensa seura, ne äidit ymmärtää sua (ei tietenkään kaikki). Mun kaverit, joilla myös lapsia, tekee tästä äitiydestä ja elämisestä paljon tasapainoisempaa! Tuntuu ettei ole yksin maailmassa!



Mene siis rohkeasti mukaan esim avoimeen päiväkotiin sitten vauvan kanssa. Missä päin suomea asustelet? Ainakaan pk-seudulla ei ole vaikea löytää samassa tilanteessa olevia ystäviä kun on paljon paikkoja jonne voi mennä. Yleensä neuvola kertoo vaihtoehdoista.



Voi sua babybluesin valtaama... Raskaudessa on tosi tosi yleistä että tunteet heittelee aika rajusti ja samalla sekä unelmoi ihanasta tulevaisuudesta että pelkää helvetillistä tulevaisuutta...



Yritä ajatella positiivisesti. Ehkä vauva onkin helppo tapaus joka jo kuukauden vanhana nukkuu yönsä eikä paljon huuda. Sellainen oli mun eka lapsi (jonka sain kun olin just täyttänyt 20v).

Kun lapsonen oli 6 viikkoa vanha, kiikutin sen mummulaan ja lähdin bilettämään (oli tuttelivauva.) Siitä n. 1,5v eteenpäin elämä tuntui rankalta, olin musertua taakkani alle! Taakan, joka oli siis tuo ihana kaunis tummasilmä tyttäreni ja se fakta että mun piti hänestä huolehtia seuraavat 18 vuotta ja senkin jälkeen tietty sydän syrjällään huolestua kaikesta mahdollisestä hänen elämässä.

Noina aikoina, siis vähän päälle kakskymppisenä, menin ja liihotin ja ihastuin myös miehiin kuten parikymppiset yleensä vaikka oma ukko odotti himassa ja hoiti vauvaa. Onneksi en mitään tyhmää tehnyt (kuten pettäminen), olen siitä nyt tosi tyytyväinen!

Olisin siis halunnut vaan olla vailla huolen häivää. En sano että jokainen parikymppinen on liian nuori äidiksi, mutta itse taisin kyllä olla, tunnen sen nyt...

Ootko sä nuori?



Mulla tais olla synnytyksen jälkeistä masennusta ihan joku 1,5 vuotta kun tuntui etten jaksa ja tulevaisuus ei näytä miltään. Mulla on edelleen taipumusta ahdistukseen jne ja sainkin apua mielialalääkkeistä. Kehottaisin suakin käymään lääkärissä, masennusfiilis ja tulevaisuuden pelko voi olla merkki siis siitä että sun kropassa on kemiallinen tasapaino järkkynyt ja siihen löytyy apua. Mä syön nyt raskauden aikana ihan minimaalista annosta selektiivisen serotoniinin takaisinoton estäjää (SSRI-lääkettä) ja se pitää oikeasti mun mielen peruspositiivisena ja kaikki ahdistukset ja pelot, joista kärsin, pysyvät lievinä. Arkea jaksaa siis elää. Suosittelen lääkärissäkäyntiä oman itsesi takia jos tuntuu ettei jaksa!!



Nyt olen siis 26v ja odotan kolmatta ja osaan leipoa ja laittaa ruokaa ja vaunujen lykkiminenkin tuntuu mukavalta haavekuvalta :-) Elämä tuntuu tasapainoiselta.



Sellainen tsemppaus sulle, että yksinhuoltaja voi löytää helposti hyvän miehen ittelleen kun on vaan yksi lapsi. Jos niitä alkaa olla useampia, homma vaikeutuu...

Mutta älä kattele alle 27-vuotiaita koska ne ei vielä (" yleistäen" ) ole tarpeeks kypsiä huolehtimaan toisten ihmisten lapsista...



Ja mitä tulee siihen sun rakkauteesi, niin anna vauvan syntyä ja katso mitä mieltä sitten on, voittehan se seurustella eikä tartte heti muuttaa yhteen ja pistää häntä isukin rooliin... Tee hänelle selväksi ettet halua hänestä ensisijaisesti isukkia vaaville vaan miehen sulle itsellesi niin ehkä sitten hän ei pelästy...



En tiiä oliko tyhmiä ohjeita... Mutta jaksamista sulle ja oikeesti hae apua jos tuntuu ettet jaksa. Mee vaikka yksityiselle, ei se maksa kun alle 50 euroa ja on todellakin sen arvoista ja jos sulle niitä SSRI-lääkkeitä määrätään niin nekin on tosi halpoja, vaan euroja ei satoja euroja!



Halit ja jaksamista!!



Sintagma 24+5

Meinasin seuraavan kerran tervehtiä teitä vasta lääkärin jälkeen joka on siis tulevana torstaina, alkaa pikkuhiljaa kauhistuttamaan. Kaikenlisäksi sain kuulla ensimmäisen uuden vauvauutisen viikonloppuna, sai minut aika sekaisin mutta nyt jo on mieli tasoittunut. Aika mullistavia tunteita saa keskenmenokin ihmisen tuntemaan, myönnän olleeni aika hirviö kaikkien ajatuksieni kanssa vielä eilispäivänä, mutta kun hyväksyy tunteensa niin niistäkin näköjään selviää. No noihin km asioihin takaisin sitten myöhemmin viikolla.



Olen siis edelleen käynyt aina välillä lukemassa teidän kuulumisianne, hyvin tuntuu suurimmaksi osaksi menevän ja uusiakin olette saaneet joukkoon =) mutta nyt on pakko minunkin tsempata beibi07!



Vaikka tuntuu, että vauva riistää kaiken niin hän myös antaa valtavasti. Lähde ulos ja kohtaa äitejä, paikkoja sinulle on ehdotettu paljon. Minä olin nuori saadessani esikoisen ja ystäväpiirissäni ei ollut vauvoja tai lapsia, enkä oikein osannut ketään mistään hakeakaan odotusaikana. Mutta alkoi perhevalmennus, jossa oli taas kaikki meitä vanhempia ja suorastaan toisesta maailmasta, pintapuolisesti tutustuttiin, mukavia ihmisiä juu. Tämän jälkeen oli synnytyksen vuoro, meitä sattui laitokselle kolme äitiä samasta ryhmästä samaan aikaan ja päätimme tavata uudestaan ja vaihtaa kuulumisa ja juoda kupin kahvia. Kuinkas kävikään? Trio kokoontuu säännöllisesti ja on saanut paljon lisukkeita, kohta vietämme yhteiset synttärijuhlat, jo viidettä kertaa. Kaikki oli sattumaa mutta me kolme samanhenkistä ihmistä tapasimme ja aloimme pitää yhtä, ja se on ollut minulle suuri ilo, kuin myös muille äidelle varmasti puhumattakaan lapsista.



Yritän kai kertoa, että varmasti löydät sisältöä elämään ilman miestäkin kun pidät itsesi avoimena ja olen varma, että se oikea mieskin tulee eteesi kun sitä vähiten odotat vaikkapa juuri silloin kun sinä lykit niitä vaunuja aivan kamalan näköisenä pitkin raittia ja jostain syystä tuiskahdat nokallesi ja siinä hän on! (Voit keksiä itse parempia ja hauskempia paikkoja tavata hänet mutta aivan varmasti Hän on jossain) Ja toisekseen on hieno ja hyvä asia purkaa ajatukset ulos itsestään, vaikkapa juuri tänne kirjoittamalla, itselleni on ollut valtavasti apua juuri tästä virtuaalisesta ajatuksen vaihdosta.

*halaa ja halaa vielä toistamiseen*



Tsemppiä kaikille muillekin ylä- ja alamäissä, muistakaa, että jos ette tuntisi mitään ette olisi ihmisiä vaan koneita. Olette ihania!



Rilla-ma-rilla





beibi 07!





* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat