Vierailija

Eilen itkin 3 tuntia. Itkin suihkussa, sängyssä, kasvot turvoksiin ja silmät punaiseksi. Itkin itsesääliä, itkin vanhoja mokiani, virheitäni, itkin surkeita ihmiskohtaloita jne.. itkusta ei tullut loppua ja mies oli jo todella huolissaan. Toissapäivänä mies erehtyi kysymään väärän kysymyksen ja heitin vettä lasista hänen päälle, jonka jälkeen taas itkin, itkin ja itkin.



Koko raskaus on ollut aika masentunutta aikaa. en ole saanut mitään aikaiseksi vaan olen voinut henkisesti pahoin. en ole uskaltanut neuvolassa tästä puhua. pelkään että mut leimataan hulluksi. varsinkin kun mun th on semmoinen "höpö höpö, ei kannata huolehtia mistään"-tyylinen.



lopetin tupakoinnin kokonaan 3 viikkoa sitten (vasta) ja siitä kannoin helvetinmoista syyllisyyttä ja ajattelin että se edes hieman hellittää kun loppuraskauden elän täysin terveellisesti. olo vaan pahenee ja pahenee ja keksin aiheita ruoskia itseäni. vihaan itseäni. olen jopa haaveillut että kunpa kuolisin synnytyksessä niin vauva saisi elämän mutta minun ei tarvitsisi enää rämpiä. olen lihonut muodottomaksi koska olen syönyt myös pahaan olooni enkä jaksa huolehtia itsestäni ollenkaan. nauranut en ole kuukausiin. mitä voin enää tässä vaiheessa tehdä?



eilen kun itkin tunteja tuli mieleen että voi kun joku ottaisi minut hoitoon tai syliin, ettei tarvitsisi tehdä muuta kuin nukkua ja syödä ja voisi puhua pahasta olosta. onko sellaista paikkaa?

Kommentit (8)

Suosittelisin lämpimästi että puhut neuvolassa.

Itse "jäin kiinni" äideille tehtävässä masennuskyselyssä neuvolassa.

Pääsin psykologin juttusille ja lääkärille puhumaan asiasta.

Puhuminen todella helpotti.

Nyt yritän päivä kerrallaan jaksaa ja odotan kovasti synnytystä ja sitä että pääsis taas elämään käsiksi ja siitä nauttimaan.

Olen ollut tosi pohjalla ja pikku hiljaa noussut, en vieläkään voi hyvin ja masennus ja ahdistuneisuus on jokapäiväistä, mutta yritän.

Tsemppiä ja puhu neuvolassa, ei ne hulluks sua leimaa, saat apua ja pääset nauttimaan raskaudestasi ja elämästä yleensäkin.



Ja jos lääkehoitoa suositellaan, niin ota ihmeessä, mua se on ainakin helpottanut.

Sinulla on aivan päivänselvät raskausajan masennuksen oireet, keskivaikean, uskoisin. Itse kärsin sellaisesta viime raskaudessa ja olin todella, todella loppu.



Sain viimein soitettua neuvolaan enkä pystynyt kuin itkemään puhelimessa. Ei ollut sanoja, hoin vaan, että en jaksa enää ja että huitaisin lastamme. Menetin siis sekopäisessä tilassani maltin eräänä aamuna ja mottasin 2v ikäistä esikoistamme kun hän kaatoi maidon. Huusin ja itkin kunnes rauhoittuessani tajusin, että tämä EI ONNISTU enää!



Hirveä syyllisyys lapsen huitaisusta sai mut lopulta soittamaan neuvolaan ja he reakoivat hienosti! Pääsin seuraavana päivänä neuvolalääkärin puheille ja hänen lähetteellään jo siitä kahden päivän päästä kriisipsykologin jutuille. Kukaan ei missään vaiheessa syyllistänyt minua koska selkeästi oli nähtävissä miten masentunut ja sairas olin. Lääkitystä en suostunut aloittamaan mutta sen sijaan suostuin päiväsairaalan asiakkaaksi. Vietin siis päivät eräällä psykiatrian osastolla leväten ja saaden puhe- ja ryhmäterapiaa.



Olo parani todella nopeasti ja päiväsairaalahoito voitiin lopettaa kolmen viikon päästä. Toki se tuntui silloin nöyryyttävältä, mutta jälkeenpäin olen todennut, että lääkäri teki minulle todellisen palveluksen vaatiessaan lääkityksen sijasta mua sinne osastolle. Selvisin loppuraskaudesta hyvin ja samoin synnytyksen jälkeisestä ajasta.



Nyt olen raskaana jälleen eikä vastaavaa ole ilmennyt vaikka uusiutumisriski onkin aika suuri.



Toivon siis sydämestäni, että päätät hakea apua. Puhu asiasta, älä jättäydy yksin. Et ole ainoa joka kokee raskausaikana tuollaista, raskausajan masennus on itseasiassa melko yleistä. Siitä ei vaan häpeän tunteen vuoksi juuri puhuta...



Tsemppiä! Jos tahdot kirjoitella ja saada ehkä jonkinlaista perspektiiviä asiaan tai edes vertaistukea, laita joku sähköpostiosoite. Voimia!!!



T 3v9kk ja 1v7kk ikäisten poikien äiti rv34

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Mulla oli myös vähän sama tilanne. Näin jaljestä päinkin ajateltuna koko raskausaika oli kamala. (mulla oli kyllä kaikki mahdolliset fyysisetkin oireet) Ja pahinta oli kyllä se alakuloisuus, masennus, henkinen pahoinvointi. Olin myös tosi yksinäinen koko raskauden ajan (ei juurikaan kavereita, mies lähes "aina" töissä, työmatkoilla ym.)



Mutta sitten synnytys käänsikin tilanteen:

Minua onnelisempaa ja hyvinvoivempaa äitiä ei varmaan ole ollut!



Terveydenhoitajakin sanoi että jotka kokee raskaudenaikaisen ja jotkut synnytyksenjälkeisen masennuksen.



Toivotaan että sullekin käy juuri niin :)

Voimia!

sulla on ihan selvästi joku raskaudenaikainen masennus.



Itsekin oon raskaana rv 32+. Alkuvaiheessa olin myös vähän tuolla lailla aika sekaisin, ahdistunut, masentunut ym. monta kuukautta.



Nyt se on hellittänyt (tosin perhe pitää mua jonain kiukkuhirviönä edelleen, mikä ärsyttää kauheasti, koska mielestäni sanon niille vaan aiheesta... ja yritän sanoa ihan nätisti...)

Mutta onneksi nuo toivottomuuden tunteet yms. on mulla helpottanut nyt.



Mä puhuin niistä vähän neuvolassa jo sillon alkuvaiheessa kyllä, ihan asiallinen se täti oli ja anto jonkun neuvola/terv.kesk. psykologin numeron ja kannusti soittamaan.

En sit tehnyt sitä kuitenkaan, en vaan saanut aikaiseksi - aavistelin itsekin että johtuisko mun ylireagointi kaikkeen lähinnä hormoneista, ja niinhän se kai oli...



Mä kanssa oon välilllä mässännyt pahaan oloon, mistä tulee hirvee morkkis ja pelkään et vauva kasvaa kauheen isoksi (maha on jo ihan yli-iso). Ja yhdessä vaiheessa oli just tuo etten ollut nauranut aikoihin.



En siis tiedä mitä voisit tehdä, miehetkin on yleensä vähän huonoja tukemaan (ainakin mun mies vaan muuttuu kauheemmaksi jos näkee et mä oon masentunut tai itken, se ei jotenkni osaa yhtään kohdata mun itkua, vaikka oon monesti sanonutkin, ettei sillon tarttis kun jonkun halata ja olla lähellä.)



Mutta ehkä siellä neuvolassa kannattaisi yrittää puhua asiasta kuitenkin - jos saisit lähetteen johonkin, monesti puhuminenkin jo vähän auttaa.

Itse sairastin synnytyksen jälkeisen masennuksen, raskausaika oli yhtä juhlaa. Olet selvästi masentunut, eikä voi tietää varmasti mihin suuntaan tuo kääntyy synnytyksen jälkeen. Jos nyt haet apua, sinulla on jo valmiina tukea kun vauva syntyy jos (kun) tukea tarvit.



Masennus ei häivy hoitamatta. Itse parannuin täysin (toivottavasti lopullisesti) pitkällä terapialla ja elämä kukoistaa, mutta se tuntui juuri noin kamalalta sairaana aikana, kuin itse kuvailit.



Tsemppiä! Jos terkkari on höpöhöpötyyppi, mene lääkärille ja pyydä lähete psykiatrian polille, tai mene suoraan polille päivystykseen. Myös synnytyssairaalassa on aina psykiatrinen sairaanhoitaja.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat