Vierailija

Kumpi on kovempi pala vanhanaikaisille, kovaa työntekoa ja statusta arvostaville kuuskymppisille vanhemmille:



1) Lapsi kuolee tapaturmaisesti auto-onnettomuudessa. Onnettomuusautoa tutkittaessa käy ilmi, että auton kuljettaja on yrittänyt laittaa cd-levyä soittimeen ja ajanut ulos tieltä/törmänyt sillankaiteeseen.



2) Opinnoissa hyvin pärjännyt hymytyttöpatsas-lapsi romahtaa jatkuvasti töissä, joutuu lopulta mielenterveyskuntoutuukseen ja tukityöllistetään tms.



Mietin tässä ihan vakavissani, kumman vaihtoehdon valitsen.

Kommentit (24)

kävin kävelyllä ja sitten rupesi jotenkin kaivelemaan nuo itsemurha on pelkureitte teko sun muut heitot. Okei, jos joku sairastuu vaikka synnytyksen jälkeiseen masennukseen, niin toki itsemurha on siinä tilanteessa raukkamainen teko. Tai jos joku uupuu töissä niin toki silloin pitää saada tilanne kuntoon töissä eikä itsemurha ole siihen oikea ratkaisu.



Mutta käsitättekö, että on ihmisiä joilla nämä asiat on niin paljon monimutkaisempia asioita. Elämän läpi kestäneitä. Mistä päättelette, etten ole jo hakenut apua. Olen hakenut sitä jo niin monta kertaa, että en enää usko sitä saavani. Tuo vaihe että " elän omaa elämääni" on tullut ja mennyt lukemattomia kertoja. Olen myös tehnyt isoja muutoksia elämääni, mutta itseään ei pääse pakoon.



Esimerkki ihmissuhteet.



- Oman alitajuntani suurin haave, se mitä juuri minä haluan pohdiskeltuanu syvällisesti ja hartaasti toiveitani ;) : elää yksin jossain mökissä tapaamatta koskaan ketään.

Reality check: ihminen on laumaeläin ja tämä tämmöinen syöksee ihmisen entistä syvenpään kuiluun. Tätäkin olen kokeillut.



- Yleinen stereotypinen toivotus suoraan normaaliväestön alitajunnasta: hanki itsellesi mies ja ystäviä ja vietä iloinen ja onnellinen elämä. Juu, mies on, parisuhde on surkea. Voin erota, mutta olisin keski-ikäinen yh, ei-hyvännnäköinen, enkä pidä että miehet koskevat minuun. Todella hyvät lähtökohdat siis. Tässä maassa etsitään upeille, tasapainoisille yh-äideille miestä oikein television voimalla. Minä voin uskoa ihmeisiin, juu, mutta enpä jaksa enää tällä elämänkokemuksella laskea sen varaan. Mistä palataan takaisin siihen mökkiin, jossa ei tapaa koskaan ketään.



Minun on todella vaikea solmia ihmisuuhteita, nääs. Olen todellakin nähnyt suurta vaivaa saadakseni ystäviä. Mutta kun olen outo! En osaa uskoutua ollenkaan! Ja jos uskoudun, hei, kuka haluaa kuunnella tämmöistä mitä tässäkin nyt valitan. Ei. Kukaan. Ihmiset haluaa iloisia ystäviä, joitten kanssa on hauskaa. Ja niin edelleen.



Äh, kyllästyn jo itse itseeni. Tiedän että kaikki nämä mitä olen tähän kirjoittanut voi dissata lauseella hanki apua! Mene terapiaan! Teillä on kuulkaa joskus liian ruusuiset kuvitelman terapian ihmeitä tekevästä voimasta. Sitäkin on tultu kokeiltua useamman terapeutin voimin.



Tuskin maltan odottaa loppuelämääni.





Oletko koskaan jutellut heidän kanssaan kuin ihminen ihmiselle, ei niin kuin kuuliainen lapsi vanhemmilleen? Oletko aikuistunut, katkaissut napanuoran ja ilmaissut sen selkeästi käytökselläsi vanhemmillesi? Jos et pysty tai osaa puhua, kirjoita kirje ja pyydä heidän apuaan. Kukaan lastaan rakastava vanhempi ei kiellä lapseltaan apua kun lapsi sitä pyytää.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Voi jäädä ikuisesti kasviksi tai jäädä äly, mutta mennä liikuntakyky. Olla sitten kymmeniä vuosia toisten varassa, aivot pelaa täysillä. Voit selvitä itse vahingoittumatta, mutta tappaa jonkun viattoman.



Oma lapsi on aina se rakkain. Aira Samulin on rutkasti yli 60v, ja hänellä on skitsofreninen tytär. Ei häpeillen puhu hänestä ollenkaan.

Olet ilmeisesti lapseton kun mietit itsemurhaa?



Hanki itsellesi kiva elämä, mies, lapsia ja mukavempi työ, ja lopeta vanhempiesi tunteiden pohdiskelu.

PITÄVÄT MIELUUMMIN ELÄVÄN LAPSEN, myös sellaisen joka tarvitsee apua ja on sairas, puhumattakaan sellaisesta joka voidaan hoitaa terveeksi, mitä tahansa mieluummin kuin kuolleen lapsen. Kuollutta lasta pahempi vaihtoehto on vain kaksi kuollutta lasta.



Se on ihmisiin sisäänrakennettu ilmiö, lajin säilymiselle välttämätön piirre. Vanhempi haluaa lapsensa säilyvän hengissä keinolla millä hyvänsä. Ja mielellään sen lisäksi pärjäävän.

Olet ilmeisesti lapseton kun mietit itsemurhaa?



Hanki itsellesi kiva elämä, mies, lapsia ja mukavempi työ, ja lopeta vanhempiesi tunteiden pohdiskelu.

Mä olin parivuotias, isoveljeni jo koululainen. Äitimme oli kotona meidän kanssamme kun yritti sitä... Ja tiedän pari jotka kuolivatkin. Siis vaikka oli lapsia.



Mutta ap:lla on pahasti iso virtahepo olkkarissa ja se pitäs hätistellä muualle. Sun ei tartte peilata elämääs vanhempies kautta. Oma elämä, vaikka välirikko tollaisiin, jotka sut sairastuttaa.

Nyt on viime tinka järjestää toi onnettomuus jos meinaa. Lapsi on niin pieni ettei ole enää täysin kiinni äidissään, mutta kuitenkin sen verran pieni, ettei muista sitten hetken päästä enää mitään. Ja jäähän hänelle isänsä, joka on ihan ok isä.



Ja ap:tä rupeaa niin nolottamaan tämä ketju. Voi kun ihmiset osais katsoa asioita ilman kaikenmaailman ihme sentimentaalisuutta.



Noh, ap ottaisi mieluimmin kuoleman kuin häpeän. Ja ehkä olen sen kotoani oppinut ja vanhepani tekisivät samoin.

Vanhemmissakin on niin monenlaisia.. Sellaisiakin joille on tärkeämpää se miltä pinta näyttää kuin mitä oikeasti tapahtuu. Jotka on kyvyttömiä puhumaan.

En ymmärrä, minkä takia sinun pitäisi välittää siitä, mitä vanhempasi ajattelevat? Olet vastuussa vain omista tunteistasi!

Jos tuo itsemurha oikeasti pyörii mielessäsi, niin ota yhteyttä terapeuttiisi! Itsemurha ei todellakaan ole oikea ratkaisu!





T. Toisen ketjun se 2.

vanhemmat eivät välitä, ovat kylmiä ja pintaliitäjiä, niin mitä sinä heidän hyväksyntäänsä edes haet?



Hoidat itsesi kuntoon ja jätät täysin omaan arvoonsa ihmiset, jotka eivät sinua arvosta sellaisena kuin olet. Et kai sinä nyt voi sen takia itseäs tappaa, että vanhempasi ovat kusipäitä?

Luultavasti mielenterveytesi horjuu juuri suvaitsemattomien vanhempiesi takia. Oletko koskaan voinut olla oma itsesi heidän seurassaan? Olisiko jo korkea aika kohdata omat tunteensa vaikka sitten terapian keinoin! Mitä oikeasti haluat elämältä?



Vain pelkurit tekevät itsemurhan.

Minä olen juuri tuo sinun kakkos-vaihtoehtosi. Vaikka yritin kyllä riistää itseltäni elämänkin yhdessä vaiheessa. Siitä tiedän että pahin mitä vanhemmille voi tehdä, on riistä heiltä itsensä.

päinvastoin erittäin hauraita itsetunnoltaan ja siksi pinta on sisusta tärkeämpää. Ymmärrän että tämä on absurdi kysely normaali-itsetuntoisilla vanhemmilla, mutta näillä minun vanhemmilla...



Apua heiltä on turha pyytää. Tuskin näkevät muuta kuin oman häpeänsä ja tuskansa ja minulle on tarjolla syyllisyyttä; koettu on muissa elämäntilanteissa.

ka häpeälliseksi koettuun, sairauteen!!! Veikkaan, että 99 % vanhemmista silmääkään räpäyttämättä valitsisi hoidettavan sairauden (ja sen hoidon) kuin kuoleman lapselleen. Mikäli ap:n vanhemmat kuuluvat siihen yhteen tunnevammaiseen prosenttiin, joille ulkoinen häpeä on suurempi kuin rakkaus lapseen, niin syvin osanottoni, ja mitä v***ua silloin edes mietit vanhempiesi reaktiota tai tunteita? Ja mitä helvetin merkitystä on ulkopuoleisten säälillä/juoruilulla/vahingonilolla kuolleen lapsen rinnalla?



Ja aika harva meidän vanhempiemmekaan sukuplvesta on ihan säästynyt maailman muutoksilta ja niiden vaikutuksilta ajatteluunsa. Ainakin kaikki sivistyneet kuuskymppiset ainakin teoriassa tunnustavat, ettei mielenterveysongelmat ole häpeä vaan hoitoa vaativa sairaus!



Oiskohan sulla ap nyt sun oma väsymys ja stressi sumentanut tota arvostelukykyä vähän pahemman kerran? Itse aiheutettu kuolema ei ole koskaan ainakaan läheisiä säästävä vaihtoehto!

mietihän jälkeen jääviä ihmisiä. Tuttavia, ystäviä, sukulaisia ja VANHEMPIASI. He syyttävät itseään koko loppuelämänsä.



Toiseksi, jos vanhempasi todella ovat täysin tunnevammaisia, niin mitä ihmettä välität heidän mielipiteistään? Hanki oma elämä ja äkkiä. Hae apua terveyskeskuksesta, seurakunnalta, yksityiseltä lääkäriltä, soita johonkin auttavalle puhelinlinjalle... tee mitä vain, mutta älä tee itsellesi pahaa!



omista tunteistani enkä halua jauhaa niistä. En ole enää mikään lupaava nuori persikkaposki, tottakai kuolemani olisi järkytys mutta ei tässä vaiheessa enää kukaan murehdi nuoruuttani ja keskenjäänyttä sitä sun tätä, kun ei oikein edes ole mitä jää kesken. Kasvoni voisin silti juuri ja juuri vielä pelastaa, pian se ei ole enää mahdollista.



Oikeasti kiinnostaa kumpi on pahempi, _tapaturmaisen_ (eli sataprosenttisesti siksi luullun) kuoleman järkytys ja siitä seurannut suru, vai vuosikausien häpeägrilli.



En voi muuten ymmärtää, miksi äiti haluaisi lopettaa elämänsä.

Oletko terapiassa, oletko puhunut miehellesi tästä? Ajatuksesi ovat nyt pahasti sivuraiteella, ole kiltti ja hae itsellesi apua. Lapsesi tähden.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat