Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Vierailija

Toivottavasti joku jaksaa lukea kokonaan, ja vielä kommentoidakin.



Tapasin hänet ensimmäisen kerran puolitoista vuotta sitten. Ensimmäistä kertaa kun hänet näin, jysähti tajuntaani että tuo tuossa on minun tuleva mieheni. Ja ihan todella, tämä ei tosiaan ole tapaistani. Meni päiviä, viikkoja. Tutustuttiin, alettiin kulkemaan samoissa porukoissa. Ilmassa oli flirttiä ja sähköä. Pitkiä keskusteluita, katseita joihin upposi..



Puhuimme asioista parin kuukauden tuntemisen jälkeen, kuin olisimme tunteneet aina. Olimme toisillemme tuki ja turva. Kaikessa.



Hän oli varattu, minä en. Emme koskaan menneet liian pitkälle. En edes uskonut hänen minusta kiinnostuneen, enkä halunnut itsekään sitä. Varattuihin en koske. Mutta hän oli paras ystäväni, yhtäkkiä.



Yhtäkkiä huomasin olevani totaalisen rakastunut. Tunsin hänen ajatuksensa, kosketuksena tuntui kuin valtaislata sähköiskulta.. En halununt tuntea niin, olosuhteitten pakosta. Jäädytin tunteeni.



Mikään muu ei muuttunut. Nyt äskettäin hän erosi. Hänen elämänsä on muutoinkin myllerryksessä, ja ystävyytemme on vahvaa. Olemme toisillemme edelleen se tuki ja turva. Mutta minun tunteeni alkavat heräämään. Muistan liikaa.. Hänen tunteistaan en tiedä. Jotenkin tuntuu epäsopivalta tässä vaiheessa hänen kriisejään edes tuntea rakkautta, rakastaa. Ihan kuin tekisin väärin. Hän on nyt heikko, en vain voi edes ajatella mitään muuta.



Pahin osio. Olen ollut pariin otteeseen yhteydessä tunnettuihin selvänäkijöihin. En ole maininnut tätä ystävääni heille sanallakaan. Ja silti he ovat hänet minulle kuvanneet ja sanoneet että ajan kanssa meistä tulee vaikka mitä. Että hän on se oikea minulle jne. Arvatkaa olenko ymmälläni?



En edes tiedä tuon miehen tunteita minua kohtaan enää. Hän kyllä hakeutuu seuraani. Viimeksi eilen kertoi kaipaavansa minua ja kosketustani. Mutta voihan se olla vain surutyötä? Että hän kaipaa lohduttajaa?



Parisuhdettaan hän ei sure, vaan perheessään taphtuneita vakavia tragedioita.



Mitä teen? Olenko hullu, kun edes odotan mitään? Olenko hullu kun kuvittelen aina tienneeni että hän on se oikea? Alusta saakka.. Ja olenko hullu, kun kuvittelen että välissämme on aina ollut jotain enemmän kuin ystävyys?



Auttakaa.

Kommentit (6)

Sepä tässä just onkin. En voi kysyä suoraan. EN nyt kun miehellä on paljon muutakin ajateltavaa kuin minä ja mun toiveet. Mua vaan ahdistaa, kun omat tunteet on alkaneet heräämään taas. En tahdo painostaa, ja pelkään että mies kokee minut siten. Painostavana, vaativana.



Kunpa tästä joskus tulis jotain. Olen rakastumassa. Minä, joka olen vannonut etten halua yhtäkään ihmisuhdetta enää elämääni.



Huoh.



ap

sanotaan jotenkin että rakkaus on PITKÄMIELINEN, kaiken se kestää, kaiken se kärsii, rakkaus ei etsi OMAANSA jne. Antaa ehkä toisenlaisen perspektiivin asiaan. Jos oikeasti rakastat miestä, jaksat odottaa ja olla hänen tukenaan ja ilmaista rakkautesi ystävän tekoina.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

mies eron jälkeen ei todennäköiseti itsekään tiedä, mitä tuntee, vielä vähmmän siitä voit päästä sinä selville. lisäksi mies ei todennäköisesti oikeasti tunnekaan mitään selkeää, hänen tunteensa ovat vasta kehittymässä tässä uudessa tilanteessa. Epävarmuuttaan hän purkaa sinuun ja läheisyydenkaipuu on vain yksi osoitus siitä. Ei se mitään elämää suurempaa ole.



Tiedät varmaan, että näkijät eivät " näe" mitään, vaan arvaavat äänensävysi ja ruumiinkielesi pikkuvihjeistä, mitä haluat kuulla ja kertovat sitten sen. Sen varaan älä rakenna mitään. Se ei ole totta, se on vain keino saada sinut tulemaan/soittamaan uudelleen, että saisit taas kuulla sen mitä halusit. (Äläkä tuhlaa rahojasi enempään)



Ja vastaus kysymykseen: EI SIINÄ EI OLE MITÄÄN JÄRKEÄ! Jos haluat niin voithan sinä sitä miestä odottaa ja odottaa, josko hän rakastuisi ennen kuin sinä kyllästyt. Mutta ota huomioon, että se on vain yksi mahdollinen lopputulos, eikä mitenkään muita todennäköisempi.

Jaksan odottaa, olenhan jaksanut tähänkin saakka. Mutta välillä mieleen hiipii epäilys, jos tässä ei olekaan mitään muuta kuin minun kuvitelmani ja haaveeni. Jos rakastun turhaan, jos rakastan turhaan.



Kaipuu on vain niin valtava. Ja hänen tuskan seuraaminen on minullekin tuskaa. En tiedä miten lohduttaisin, että riittäisin. Että auttaisin.



En saisi ajatella tätä asiaa. Näin vain lisään polttoainetta omille tunteilleni.



ap

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat