Vierailija

Hävettää myöntää tätä edes itselleni, mutta olen jollain tasolla tosi pettynyt kun sain tietää eilen saavani toisen pojan. En ole pettynyt poikaan sinäänsä sillä tiedänhän tuosta ykkösestä, että pojat ovat aivan ihania :) mutta olen jotenkin vaan surullinen. Pelottaa, että en saakkaan koskaan olla tytön äiti ja olen aina...ihan aina, nähnyt itseni tytön äitinä.



Tässä on nyt turha alkaa heittämään mitään " terve lapsi" läppää...sillä tiedänhän minä itsekkin kuinka naurettavaa tämä on. Ja ennen kaikkea olen yllättynyt omasta reaktiostani tähän asiaan. Lisää lapsia on haaveissa, joten tyttökin on vielä mahdollinen. Mutta jotenkin vaan tuntuu, että kohtaloni on saada katras villejä poikia...aarg!



kysymys kuuluukin, että onko täällä ketään sellaista joka on aina toivonut tyttöä/poikaa koskaan saamatta sitä? Pääseekö siitä kaipuusta sitten koskaan yli vai jääkö aina olo että jotain puuttuu?



nolo äiti.

Kommentit (17)

kun sain selvyyden, että poika on tuloillaan, petyin. itkinkin hiukan. ja kun poika syntyi ja oli ihan veljensä näköinen, petyin silloinkin, tuntui että kaikki on vaan samaa; vaatteet, eleet, ulkonäkö yms.



MUTTA muutama viikko kului, ja yhtäkkiä tajusin, miten erilainen, oma persoona tuo toinen poika on. Ja miten ERINÄKÖINEN kuin veljensä. Ja miten paljon ihanaa meillä on edessä.. :))



Mulla meni tyttölapsen ikävä ohi. Jos joskun kolmannen haluaisin, haluan lapsen. Tästä opin sen, että lapsia ei pidä tehdä, jos sukupuoli merkkaa liikaa. Raskaushormooneissa pettymys voi olla aikamoinen.



Vinkki sulle ap, nauti toisesta lapsestasi, ennekuin käyt väsäämään sitä " tyttöä" . Ei ole sen arvoista..

että mistä nuo tyttöjen-äiti ja poikien-äiti fiilikset kumpuaa? Miksi minusta on aina tuntunut, että minulle tulee monta tyttöä, mutta niin ei sitten käynytkään. Omassa perheessämme on tyttöjä ja poikia, mutta tytöillä on paremmat välit keskenään sekä vanhempiimme. Ehkä se fiilis kumpuaa sitten sieltä?



Ap

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

minulla on ihan tuo sama tunne, että olen vain aina nähnyt itseni tytön/tyttöjen äitinä ja siitä ajatuksesta on tosi vaikea päästä irti. Miten uskallan koskaan tehdä lisää lapsia? Entä jos kolmaskin on poika ja petyn taas näin tai ehkä enemmänkin. En halua pettyä, koska se tuntuu todella säälittävältä käytökseltä! Huoh... ehkä tämä asia muuttuu mielessä ja huomenna tuntuu jo toiselta.

kovasti myös toisesta lapsestamme tyttöä. Jollain lailla petyin ja järkytyin kun ultrassa näkyikin poika. Tämä tunne meni kuitenkin ohi muutamassa viikossa ja aloin iloita siitä että saamme myös pojan. Kun aloin odottaa kolmatta niin taas toivoin sitä tyttöä. Ultrassa veikkasivat tyttöä mutta toinen poikahan sieltä syntyi.



Enpä noita poikia mihikään koskaan vaihtaisi ja aivan ihania ovat, mutta joskus haikeana kaipaan vielä että olisipa se mukava kun talossa olisi toinenkin tyttö. Toisaalta en taida kuitenkaan sitä " tyttöä" ruveta tekemään kun ollaan miehen kanssa sovittu että lapsilukumme on täynnä ja vaikka sieltä tyttökin tulisi niin alkaa sitten ikäero esikoiseen olla jo sen verran iso.

Jokainen on oikeutettu tunteisiinsa.

mutta odotan toista ja meillä on ihana poika, ja KOVASTI toivon tyttöä tällä kertaa. Ultrassa en aio asiaa kysellä, koska se ei ole varma tieto kuitenkaan. Joten ymmärrän kyllä tunteesi. Uskon kyllä, että jos tyttöä ei ikinä tule, elämäni on ihan kunnossa silti, mutta ei se poista sitä, että kovasti tyttöä haluaisin.

Toivoin niin kovasti toisen olevan tyttö. Haluaisin kolmannen lapsen, mutta en tiedä uskallanko edes yrittää, jos se on taas poika, kun haluan sen tytön.. Toisaalta on ollut helppoa kun kaikki esikoisen vaatteet käy nuoremmalle ja nyt kun ovat 1 ja 3 vuotiaat niin leikkivät jo kovasti yhdessä.

mulla ei sama tilanne, mutta lohdutuksen sanoja tarjoan, nimittäin aivan varmasti pääset tuosta tunteesta yli sitten kun pikkuinen on sylissäsi!!!



Kieltämättä muakin " harmittaa" , kun mulla ei ole siskoa. Millainen olisikaan siskoni? Ihan ihmeellistä kuvitella. Toisaalta eihän tää ajatus vaivaa mua kuin silloin, kun oikeen kaivelen sen muistini lokeroista.



Toivottavasti saat vielä äiti-näkökulman vastauksia!

niin kyllä tässä varmasti raskaushormooneilla on suuri vaikutus asiaan. Raskautuminen ei ole ollut minulle mitenkään helppoa ja yleinsä se, että saan toisen lapsen on jo onni sinäänsä. Ehkä olisi ollut parempi olla kysymättä se sukupuoli etukäteen....sillä sitten kun vauva syntyy niin sukupuoli on taatusti merkityksetön. Nyt raskausaikana taas sitä tulee mietittyä liikaa..! Mutta en voinut tietää/arvata, että reaktioni olisi tämä! En aavistanut toivovani tyttöä niin paljon.



AP

olisin halunnut että olisi tyttö ja poika mutta kyllä tuo toinen tyttö on niin ihana etten nyt osaa ajatella että olisi ollut poika enkä tiedä tuleeko koskaan enempää edes lapsia meille

ja asiallisista sellaisista! Tiedänhän minä, että kun sen pienen pojan syliini saan, niin en mihinkään koskaan vaihtaisi! Mutta on se jännä kuinka kovasti ihminen sitten kuitenkin toivoo huomaamattaan tiettyä sukupuolta....olen tänään ihan itkenyt tätä asiaa moneen otteeseen. Ja ei voi kun ihmetellä, että onko päässä vikaa! Vissiin!

Nyt meille on kolmas lapsi tulossa, osittain siitä syystä että jos tästä tulisi vaikka se tyttö mutta tottakai poikakin saa tulla. Joten sikäli en osaa kyllä vastata kysymykseesi.



Meille oli se kolmas tulossa ja joku aika sitten, mutta se meni kesken ja poikahan se olisi ollut. Tämä muutti kyllä sikäli käsitystäni että nyt se terve ja elossa on ihan ykköstoive, toki se siis oli aiemminkin mutta nyt on käynyt ilmi että kaikki ei menekään niin helposti....

Minä olen taas aina tuntenut olevani poikien äiti :) Tokasta toivoin poikaa. Tai ei voisi varsinaisesti sanoa, että toivoin, vaan ajattelin myös niitä hyviä puolia mitä on, kun lapset ovat samaa sukupuolta. Petyin siinä, kun poikaa ei tullut, mutta iloinen olin toisesta tytöstä :) Uskon, että sinäkin tunnet lopulta niin: olet iloinen pojasta, mutta surullinen kun sitä tyttöä ei tullut. Kolikolla on kaksi puolta, niin kuin joku aikaisemmin kirjoitti. Olen surullinen, jos koskaan en voi saada poikaa. Suru on vain surtava, ettei se jää painamaan mieltä ja vaikuttaa vauvan tulevaan elämään. Varmasti jokainen haluaisi olla äiti kummallekin sukupuolelle. Mutta lasten tehtävä on opettaa meitä täällä elämässä ja jostain kumman syystä minulle kaksi tyttöä annettiin, minulle " poikien äidille"

ja niin olen saanutkin, tyttöjä kaksikin kappaletta. Kaikki lapset ovat kuitenkin yhtä rakkaita, sukupuolesta huolimatta. Minun mielestä ei pidä liikaa ajatella sitä, että on joku menetys äidille jos perheessä ei ole tyttöä.. Voin kyllä ymmärtää pettymyksen, mutta yli pääset varmasti. Lapset ovat yksilöitä ja jokatapauksessa erilaisia vaikka samaa sukupuolta olisivatkin:) Ja kolmatta en alkaisi hankkimaan sen tytön toivossa..

onko sillä tekemistä sen kanssa, kumpaan vanhempaanne teillä itsellänne on parempi suhde?



ymmärrän kyllä tietyllä tasolla sen, että haluaisi kokea äitinä olon sekä pojalle että tyttärelle ja halun saada seurata tyttöjen ja poikien kasvua ja kehitystä. Mutta silti minusta on vähän erikoista, jos reaktio sukupuoleen on noin voimakas pettymys. Vai onko kyse vaikeudesta alistua elämässä siihen tosiasiaan, että on paljon asioita, joihin ei voi vaikuttaa. En kaipaa vastauksia teiltä, jotka olette lapsenne sukupuoleen pettyneitä. Heitin vaan tällaisia ajatuksia ilmaan pohdittavaksenne.



Toivottavasti saatte työstettyä asian mielessänne ennen lapsen syntymää. Hyvä, että uskallatte myöntää asian itsellenne. Vain sitä kautta voitte tietoisesti vaikuttaa siihen, millainen suhde teille muodostuu tähän tulevaan lapseen, joka mielestänne väärää sukupuolta.

10 päivää vanha. Maailman suloisin vauva, jota en vaihtaisi pois. Silti suren samalla sitä, etten ehkä koskaan saa olla tytön äiti. Koen sen menetyksenä, vaikka kolikon kääntöpuolena onkin se, että saan olla kolmen pojan äiti.



Voihan olla, että meille vielä tulee tyttö, mutta sen varaan ei voi laskea. Mielestäni vanhemmilla on oikeus kokea jääneensä paitsi jostain, jos he eivät saa poikaa tai tyttöä toiveistaan huolimatta, eikä asian suremisessa ole mitään väärää. Väärin on sen sijaan se, jos olemassa olevista lapsista ei osata iloita tai heitä hyväksyä sellaisina kuin he ovat.



Itse muuten kysyin sukupuolta jo ultrassa, etten alitajuisesti kasaisi odotuksia lapsen sukupuolesta. Lisään vielä, että ennen esikoista kuvittelin aina itseni tyttöjen äidiksi, mutta asemani alkaa jo selkiytyä mielessäni :) Luulen, että siinä vaiheessa kun lapsilukumme on lopullisen ja ehdottoman täynnä, lopetan haaveeni tytöstä ja hyväksyn asian hiljaisesti. Nyt voin vielä haaveilla.



tulevaäiti

hirmuisen vanha viestiketju, mutta helpotti lukea.

itse olin ihan varma että vauva on tyttö, ja ultrassa selvisi, että onkin poika. nyt olen jotenkin ollut hämmentynyt siitä, että asia harmittaa mua. tuntuu jopa syylliseltä... eikö kaikesta vauvaan liittyvästä pitäisi olla iloinen? pelkään jopa että en jotenkin alitajuisesti hyväksy lasta sellaisena kuin hän on... vaikka tuskin asia niin on ja kyllähän nyt jo rakkaus tätä pientä kohtaan on suuri.

sitä oli vaan elätellyt haaveita tytöstä. nyt en oikein tiedä, miten osaan olla pojalle äiti. en voi pukea lasta niihin prinsessamekkoihin ja pelkään että meille ei koskaan synny niin läheistä suhdetta kuin tytön kanssa. mutta eihän pelkät sukupuolielimet vielä sitä määrää? joten ihan tyhmältä tuntuu tämä...

ultrasta on jo muutama viikko aikaa. ultraan asti olin jonkunlaisessa raskaushuumassa. nyt pikkuhiljaa on tullut olo, että apua, mitä tästä kaikesta edes tulee. tajusin, että en tunne ollenkaan sitä tyyppiä, joka mun mahassa kasvaa. en edes tiennyt hänen sukupuoltaan... kuinka osaan häntä hoitaa?

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat