Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Seuraa 

Halusin tulla tänne kertomaan meidän kivisestä tiestä... Kirjoittaminen auttaa muutoinkin ja tiedän, että täällä jos jossain osataan ainakin aavistella, miltä tämä meistä tuntuu. Tässä siis arvattavasti pitkä tarina...



Melko tasan kaksi vuotta sitten, syyskuussa 2005, teimme viimein suuren askeleen ja aloimme yrittää kauan toivomaani lasta. Ensimmäiset kierrot menivät suuremmitta tuskitta ja vaikka plussaa ei tullut osasin ottaa rauhallisesti kun tiesin, ettei tärppi heti tule. Kului puoli vuotta, kului vuosi, kuukaudet alkoivat edetä vain ja ainoastaan kierronpäiviä, ei enää kuukauden päiviä laskien... Monia verikokeita, ultraamisia ym. tehtiin ja marraskuussa 2006 oli Taysin ensikäynti, josta varsinaiset tutkimukset ja hoidot lähtivät käyntiin. Verikokeiden ja simppatestien tulokset olivat enemmän kuin ok, ultrissa kaikki näytti hyvältä, ssg:ssa munatorvet todettiin hyvin aukioleviksi - mitään syytä ei siis löydetty meidän lapsettomuudelle, tosin kroppani ja kiertoni huomattiin jatkossa kulkevan aivan omia polkujaan...



Hoidoiksi meille suunniteltiin inseminaatioita toisensa perään, yhteensä 5 suunniteltua ja 3 toteutettua. Lopulta lääkäri totesi, että inseminaatiot ovat meidän tapauksessa aivan turhia, joten " pääsimme" melko pikaisesti koeputkihedelmöityshoitoihin. Nämä hoidot koin kovin raskaiksi, mutta helposti niistäkin selvisi, kun tiesi mikä voi olla palkintona.



13.7.07 oli elämäni siihen asti onnellisin päivä, kun se selvä plussa sitten testiin piirtyi. Siitä alkoi elämäni onnellisin aika, aivan hurmiossa elelin enkä edes suostunut ajattelemaan että jokin voisi mennä mönkään - olin päättänyt että nyt nautin täysillä raskaudesta, kävi miten kävi kun sitä kerta oltiin niin pitkään toivottu! Pahoinvoinnit ja muut raskausoireet olivat vaan ihana muistutus siitä, että sisälläni kasvaa pieni elämä... Alkuraskauden ultrassa todettiin kaiken olevan hyvin ja se vasta onneamme vahvistikin. Jostain syystä mieleeni hiipi kuitenkin (ekaa kertaa) rv 10 tunne, että kaikki ei ehkä olekaan ok. Neuvolakäynnillä sydänääniä ei saatu kuuluviin rv11+0 ja lääkärin rauhoitteluista huolimatta varasin ajan ultraan. Ja tuolloin, keskiviikkona 29.8. meidän maailmamme suorastaan romahti: pieni oli kuollut kohtuuni, vastasi kokoa 9+2. Täydellinen, pieni lapsemme, nöpönenineen ja minikäsineen, sydän vain ei lyönyt. Shokki oli täydellinen, sekä mies että minä romahdimme täysin, itku ja huuto kuului varmasti klinikan joka kolkkaan... Uskomaan en tätä suostunut vaan pakotin lääkärin ultraamaan vielä uudelleen ja kolmannen kerran vielä seuraavana päivänä, jolloin sain Mifegyne-tabletin valmistelemaan kohtua lääkkeelliseen tyhjennykseen. Vielä tässä vaiheessa (ja itse asiassa vielä osastollakin) olin sitä mieltä, että Pieni on aivan kunnossa ja että hänet vaan halutaan meiltä ottaa pois - niin kovin vaikeaa oli uskoa että noin julmaa kohtaloa voi pienellä vauvalla olla!



Perjantaina sitten menimme osastolle aamuvarhain ja sain ensimmäiset Cytotecit (4kpl) 8.30. Supistukset ja poltot alkoivat välittömästi, samoin kuin valtava pahoinvointi. Kipulääkkeitä en suostunut ottamaan (koin, että halusin tuntea kaiken niin kuin se on, mitään helpotusta en huolinut) ja voi että sitä tuskaa! 3,5 tuntia kieriskelin tuskissani ja mies oli täysin neuvoton, olimme kaksistaan huoneessa ja hoitaja tuli vain jos mies kävi erikseen hakemassa. Puolilta päivin suostuin vihdoin ottamaan kipulääkettä, jatkuvat poltot ja oksentelu olivat vieneet voimani ja koin, että oli pakko " antaa periksi" . Supistelut olivat senkin vuoksi rankkoja, että ne eivät tulleet aaltomaisesti vaan tuon aamupäivän aika minulla oli pari n. 2-3 minuutin pituista vähemmän kivuliasta pätkää, muutoin kipu oli jatkuvasti katossa. Cytotecejä lisättiin kahteen kertaan, eikä mitään tuntunut tapahtuvan kipujen lisäksi. Sitten lopulta, klo 15.30 kalvot puhkesivat ja " vedet" tulivat, siitä tasan 2 tuntia lähes tajuttomana hoippuen ja vauva " syntyi" klo 17.30.



Minä koin (monesta muusta poiketen lukemani perusteella), että olisin voinut pitää vauvan kohdussani vaikka loppuikäni! En olisi millään suostunut Pienestä luopumaan, ja vielä osastolla tuskissani hoin toiselle, että " Pysy siellä vaan, älä tule pois!" . Luopuminen jostain niin toivotusta ja rakastetusta oli niin vaikeaa, että en vaan olisi suostunut sitä tekemään... Samalla ajattelin niin, että Pieni oli niin hyväksi paikaksi äidin masun kokenut, että vaikka voimat ehtyivät, ei hän siltikään halunnut ulos tulla - joten mikä minä olen häntä sieltä pois ottamaan!



Ja vaikeastihan se sitten kävikin... Ennen sairaalasta poistumista vielä saimme nähdä Pienen - ja voi miten pieni hän olikaan. Ne kädet ja sormet eivät koskaan unohdu mielestämme!



Kotona kivut jatkuivat, varsinkin yöt olivat kauheita. Päivystykseen mentiin su-ma yönä (synnytysvastaanotolle, kiva kiva, mukava kuunnella muiden lasten sydänääniä samalla kun oma vauva on juuri kuollut!) ja lääkäri repi kohdusta tulossa olevan istukan ulos. Taas kotiin, mutta kivut eivät merkittävästi helpottaneet. Keskiviikkona uudelleen lääkäriin ja sieltä suoraan osastolle, labran kautta. Tulehdusarvot olivat tuossa vaiheessa 65 ja hCG 350, joten osastolle jäin tippaan ja seuraavana päivänä kaavintaan (koska antibiooteilla ei tulehdusarvoja oltu saatu tarpeeksi laskemaan ja kohdussa näkyi vielä jotain jämiä).



Nyt fyysinen olo alkaa olla ok (tosin niukka jälkivuoto on muuttunut runsaammaksi??) ja henkinen toipuminen on saanut alkaa. Niin kovin vaikeaa se on, vieläkään ei tahdo uskoa tapahtunutta. Ja varmaan koskaan en ymmärrä, miksi näin piti käydä! Miksi meidän Pienen piti kuolla, miksemme saaneet häntä pitää sylissämme ja tutustua häneen?



Hietakehdossa olemme Pientä jo käyneet muistelemassa ja näitä käyntejä aiomme tehdä jatkossakin. Meille merkitsi todella paljon se, että tiedämme, että Pieni sai " arvokkaan" lähdön, että hänet tuhkattiin ja tuhka pääsi juuri tuonne Hietakehtoon. Meidän Enkelivauva Pieni...



Sivut

Kommentit (32)

Ei ole lohdutuksen sanaa, eikä aikomustakaan ihmetellä kirjoitustasi. Olen vain kovin pahoillani puolestanne.

Arjen kohtaaminen on rankkaa mutta joskus tulee parempiakin päiviä, usko siihen auttaa jaksamaan.



Minä ainakin ajattelen heti plussattuani odottavani vauvaa, luultavasti jokainen meistä, oli viikko mikä tahansa.



Jaksamista toivottaa Rilla-ma-rilla

Olit kirjoittanut niin kauniisti pikkuisestanne, ihan on itku kurkussa.

Hyvä että olet saanut kirjoitettua asiasta, ehkä se helpottaa ajan kanssa. Olet usein ajatuksissa, on se vaan niin väärin että teille kävi näin. Eipä tässä oikein ole sanoja, joten *halaa lujasti*!



t:mushu

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Mine: Voi kuinka pahoillani olenkaan teidän puolesta... Sanat ei tosiaan riitä, mitään ei voi sanoa mikä auttaisi. Teidän surunne on varmasti musertava... Voimia siihen!



Vehnis: Jokos teillä siis on IVF käynnissä? Tiedän, että on vaikeaa tasapainoilla keskenmenoasioiden ja uuden yrityksen, uuden toivon välillä - silloin on vaan tehtävä ja ajateltava niin kuin tuntuu. Ja välillä on oikeesti näköjään otettava etäisyyttä tähän tilanteeseen, muu ei auta...

Me olemme päättäneet, että teemme valituksen siitä, miten meitä sairaalassa kohdeltiin. Tosin sen aika ei ole vielä, mutta sitten kun voimia on, aiomme asialle tehdä jotain. Ja näin meitä itseasiassa neuvottiin toiselta hoitotaholta, sanoivat että ON PAKKO tehdä valitus, muuten tuo asia ei muutu koskaan. Itse koen myös siis, että mulla on velvollisuus tehdä asialle jotain, kukaan ei ole ansainnut sellaista kohtelua mitä itse sain! Ja käsittämättömintä on, että tuo tilanne ei ole mitenkään äidistä kiinni ja silti koin, että hoitsut suorastaan rankaisivat minua jostain, niin sairasta se heidän kohtelunsa oli! Kun on juuri tipahtanut elämänsä syvimpään (siihen asti) onkaloon ja pää on täysin pyörällä, suru tukahduttaa hengityksenkin ajoittain ja sinua potkitaan vielä tämän lisäksi henkisesti päähän " ammattilaisten" taholta, niin jo on kumma!

Kiitos kysymästä, tällä hetkellä on jo helpompaa... Aikaa on tosiaan kulunut vasta vähän, mutta ihmeen hyvin olen noussut jaloilleni. Se ensimmäisten viikkojen suru oli jotain niin kokonaisvaltaista, niin 100%:sta, että näinköhän surin siinä suurimmat suruni - tarkoitan että itkin itkut ja huusin tuskani jne. Nyt suru on lähinnä sisäistä, ei ulospäin niin selvästi näkyvää. Meidän Pieni on edelleen jatkuvasti mielessä ja ehkä se on minun tapani surra häntä - se, että hän on ajatuksissa kokoajan. Edelleen muiden raskaudet ja pienet vauvat repivät sisintäni, siitä ei vielä ole päässyt mihinkään - enkä usko että ennen pääseekään ennen kuin uusi raskaus on saanut alkunsa. Ja paljon mietin sitä, miten pitkällä olisin nyt jo raskaudessani, miten tuntisin liikkeet jo, miten maha olisi jo iiiiiso jne. Laskettu aika ja sen jälkeinen aika tulevat varmasti olemaan vaikeita jos silloin vielä näin vahvasti mietin, että lapsi olisi jo syntynyt ja minkälainen hän olisi...

Väsymys ja sellainen välinpitämättömyys (en tiedä onko tuo nyt oikea sana...) ovat kyllä koko ajan vielä läsnä. Ja sen voin kyllä sanoa, että tämä kokemus on muuttanut minua ihmisenä, mahdollisesti pysyvästi. Eli olen joutunut hyväksymään itsessäni sellaisia uusia asioita, joita en aiemmin ole tunnistanut itsessäni ja se on ollut myös vaikea juttu.

Mutta tsemppiä teille tosiaan uuteen hoitoyritykseen, siitä totta vie toivon teille plussaa ja loppuun asti kestävää raskautta ja tervettä vauvaa!

Tays:n lapsettomuuspuolella on tosiaan huippulääkärit. Mutta tämä mun hoitoa suunnitteleva on Hämeenlinnasta.

Lekuri soitti ma ja selitti mulle asiat hyvin. Hän sanoi, että pitkään kaavaan on puhtaasti aikataululliset syyt, koska he lapsettomuuslääkärit ovat Hämeenlinnassa vain kaksi kertaa viikossa ja punktioiden sopiminen Tays:n on muuten vaikeeta... Oli ihan mukava lääkäri.



Niin, mulla oli ekalla pitkän kaavan hoitokerralla Synarelaa aluksi molempiin sieraimiin kaksi suihketta aamuin illoin! Tosin sitä pudotettiin sitten. Ehkä syynä ollut kans mun epäsäännöllinen kierto tms. (21-29pv)Tätä tuo Hämeenlinnan lääkärikin vähän ihmetteli kuitenkin...



Mutta päätimme mieheni kanssa nyt sitten mennä tämän IVF:n yksityisen kautta, kun ei tiedä mitä noi mahdolliset irtisnaoutumiset vaikuttaa. Eihä sitä tiedä, vaikkei niitä tulisikaan ja ei vaikuttaisi mitenkään. Mutta en tarvitse nyt sellaista epävarmuustekijää tähän enää lisää... Ja yksityisellä (Väestöliitto Tre) mennään lyhyen kaavan mukaan. Lääkäri perusteli sillä (siis yksityisellä puolella), että laadullisesti ollaan saatu parempia munasoluja ja alkioita lyhyellä kaavalla, pitkällä saatiin enemmän munasoluja ja niitä hedelmöittyikin, mutta vain kaksi " ei top-luokkaista" oli siirtokelpoisia, eikä pakkaseen saatu.



Tämä Väestöliiton lääkäri on muuten sama, joka mua hoiti julkisella.. Vaikka en pitänyt hänen " ihmiskäsittelytaidostaan" julkisella, hän vaikutti osaavan hommansa. Joten olin loppujen lopuksi tyytyväinen, että sain saman lääkärin, koska hän jo tuntee tapaukseni. Soittelin eilen useampaan yksityiseen lapsttomuusklinikkaan, mutta aikoja olisi ollut vasta marraskuun puolivälistä eteenpäin. Viimeiseksi soitin Väestöliittoon Tampereella ja sain ajan täksi päiväksi! Enpä siinä sitten miettinyt, vaan menin sinne. Mieheni on ulkomaanmatkalla ja yleensähän puolisonkin pitää olla suunnittelukäynnillä. Mutta koska tämä lääkäri on jo tavannut mieheni julkisella puolella, se ei ollut aivan välttämätöntä. Mutta seuraavalla kerralla miehen on tultava jo senkin takia, että täytyy allekirjoittaa hoitosuostumuslomake lääkärin läsnäollessa.



Kävin tosiaan tänään hänen vastaanotollaan yksityisesti ja kyllä hänenkin käytöksensä oli hieman erilaista, kun silloin kun olin potilaana julkisella hänellä. Hän oli jotenkin " vastaanottavaisempi" eikä niin kiireinen. No, julkisella on aikaa 20min+20min lapsettomuudhoitojen suunnitteluun ja yksityisellä yleensä ekalle kerralle varataan aikaa 60min. Onhan siinäkin vissi ero. Ja varmasti työskentely yksityisellä on antoisampaa, kun julkisella. Muutenkin kun rahan muodossa ;o)



Mun IVF-hoidot aloitetaan lyhyen kaavan mukaan heti, kun menkat alkaa eli ensi tai seuraavalla viikolla (tod.näk. ja toivottavasti) alan pistämään Gonal F:ää, joka on jo tuttu lääke. Sitten lisätään jossain vaiheesas jarru Orgalutran ja sitten lopuksi Pregnyl-irrotuspiikki. Jos kaikki menee suunnitelman mukaan, punktio olisi jo kahden-kolmen viikon kuluttua.



Mutta kyllähän tänäänkin löytyi yksi mutka matkaan, joka ei ole mitenkään yllättävää, kun minusta on kyse.... Toinen munasarjani oli kiertynyt kohdun taakse. Tähän mennessä punktiot ovat olleet helppoja, mutta jos tämän munasarjan olinpaikka on " vakituinen" (voi kuulemma olla siellä väliaikaisestikin), saatta olla, että koko munasarjaa ei voida punkteerata... Voi paska....!! Kohta saisivat nämä vastoinkäymiset ja ikävät yllätykset jo loppua. Ehkä mun pitää jo kohta uskoa, ettei meille ole tarkoitusta tulla lasta... Nyt on vähän masis-vaihe päällä, mutta mieliala vaihtelee aika paljon muutenkin.



Käynti yksityisellä oli kuitenkin positiivinen kokemus ja antoi jotenkin erilailla onnistumisen toivoa, tuosta huonosta havainnosta huolimatta. Jotenkin mulla on nyt kuitenkin toiveekkaampi olo, kun muilla kerroilla. Toivottavasti en putoa kovaa ja korkealta...



Kuinka sinä jaksat!



Vehnis

Tervehdys pitkästä aikaa! Siellä hoitosuunnitelmat rullaa jo täysillä, joko sumuttelu on alkanut? Millainen annos sulla tuota Synarelaa oikein on aiemmin ollut, jos nyt on pienempi ja silti sen 4 suihkausta/vrk?!

Sanoiko se Fertinovan lääkäri sulle jotain perusteluja, miksi se lyhyt kaava olisi sulle parempi? Musta kyllä kanssa tuntuu, että noita hormoneja määrätään aika löysällä kädellä, vaikka tosin mun kierrot on niin ennalta-arvaamattomia, että sen puoleen taitaa olla pakollisia... Aika erikoista, että hoitaja ei ole osannut vastata sun kysymyksiin, vaikka on lääkärin kanssa niistä keskustellut! Mä kun olen soittanut Taysin klinikalle, niin välillä lääkäri on tullut puhelimeen ilman mitään soittoaikaa... Niin että olen hoitsulta kysynyt eikä tämä ole osannut vastata ja sitten on lääkäri tullut langan päähän saman tien... Tietty riippuu hirmuisesti siitä, miten niillä on potilaita sillä hetkellä.

Miten muuten kävi, saitko lääkäriltä sitten selvyyden vai muutettiinko suunnitelmia? Toi on varmaan kurja tilanne kun tietää, että viimeistä hoitokiertoa viedään julkisella, niin varmasti haluaisi että kaikki tehdään mahdollisimman viimeisen päälle ja parhain tuloksin! Mutta mä oon kyllä sitä mieltä, että Taysin klinikalla ne kaksi " päätoimista" (vaikka kaikki ne taitavat tehdä useammassakin paikassa töitä) lääkäriä ovat ihan huippuja ja varmasti osaavat vastata sua askarruttaviin kysymyksiin... Pidähän muakin ajantasalla, kiinnostaa miten teidän hoidot etenee! :)



Voi Naksu!!! Olen niin pahoillani teidän puolesta, ei tällaista saa tapahtua. Olette olleet mielessäni useasti. Sanoja ei löydy, mutta olen hengessä mukana. Surkaa surunne rauhassa ja olkaa toistenne tukena.



Valtavasti haleja!!!

Kille

Kirjoitit todella kauniisti teidän kokemuksesta ja olen edelleen todella pahoillani puolestanne! Ja suruani puolestasi lisää se, että nimimerkittömät katsovat asiakseen kommentoida kokemuksiasi toisaalla! :( Jätä omaan arvoonsa ne turhaantuneet eukot, joilla ei AV:lla istumisen lisäksi ole muuta tekemistä, kuin kärkkäästi arvostella toisia.



Ei tuskaasi todella voi varmasti ymmärtää, kuin toinen saman kokenut. Ne jotka lapsia " tekevät" , eivätkä " saa" eivät näköjään valitettavasti osaa asettua asemaasi. Tiettyä empatiakykyä kyllä odottaisi äiti-ihmisiltä...



Toivottavasti tällä palstalla sentään sua ymmärretään!



Jaksamista!



Killa-ystäväsi

kirjoitit niin sydäntä viiltävän koskettavasti, kaunistelematta suruanne ja menetystänne, toivoisin voivani sanoa sinulle jotain mikä lohduttaisi - poistasi surun sydämestäsi - en vain tiedä mitä sanoisin. Olen kovin kovin pahoillani puolestanne. Otan osaa ja toivon enkeleitä yllenne.

Halauksin, viltsu tuolta vilttiketjusta.

...nyt vasta löysin kirjoituksesi...



Olet ollut mielessäni... olen niin, niin pahoillani teidän puolesta, en edes yritä sanoa mitään kun en osaa.



*halaa*



Yksis

kirjoitit todella liikuttavasti ja aidosti tunteistasi, älä siis anna terävien kielten toisaalla pahoittaa mieltäsi.



Olet ollut paljon ajatuksissani. Tiedäthän, että oot meidän enskojen ikioma ja rakas Naksutin. Voimia teille!



-helli

Nyt vasta löysin kirjoituksesi, kun omasta keskenmenosta on sen verran aikaa, että tätä palstaa tulee luettua vain silloin tällöin. Mutta haluan halata sinua kovaa ja kertoa miten pahoillani olen teidän menetyksestä. Kirjoitit mielestäni niin hyvin ja koskettavasti niistä tuntemuksista, joita pitkään ja hartaasti toivotun lapsen menettäminen aiheuttaa.



Itsekin pitkään lapsettomuudesta kärsineenä ja yhden keskenmenon läpikäyneenä voin ymmärtää sinun tuntemuksiasi. Sitä miten julmalta se tuntuu, kun ensin annetaan maailman ihmeellisin lahja ja sitten se otetaan pois.



Minulla on siinä mielessä erilainen tilanne kuin sinulla, että minulla on jo kaksi lasta, mutta kolmas lapsemme otettiin meiltä julmasti pois.



Omasta keskenmenostani on jo 9 kuukautta aikaa, mutta vieläkin välillä suren syntymätöntä vauvaamme. Varsinkin lasketun ajan tietämillä oli tosi vaikeaa. Olin masentunut ja kiukkuinen ja mieheni sai tuntea sen kaiken nahoissaan.



Me olemme pitäneet hoidoissa hieman taukoa tuon keskenmenon jälkeen ja vasta nyt olen ottanut lapsettomuusklinikkaan uudelleen yhteyttä ja tarkoituksena olisi päästä PAS:siin marraskuusa. Mutta voi miten ne kaikki pelot ja huolet nostavat taas päätään. Minusta tuntuu, että en enää kestäisi toista keskenmenoa. Mutta jotenkin sitä on vaan uskallettava luottaa tulevaisuuteen ja siihen, että seuraavalla kerralla kaikki sujuu paremmin.



Muista Naksu, että sinulla on oikeus itkeä ja surra. Kenelläkään ei ole oikeutta tulla kertomaan sinulle mitä sinun pitäisi tuntea tai miten menetykseesi suhtautua.



Voimia ja tsemppiä tulevaan.



Hantta

Olen niin pahoillani puolestanne. En vasmasti täysin voi ymmärtää tuskaasi, meidän toivottu toinen lapsi ei myöskään koskaan saanut mahdollisuutta elää kanssamme.



Kävin pitkän taistelun kohdunulkoisen raskauden kanssa. Nyt vasta kun minut on todettu terveeksi pystyn suremaan menetettyä vauvvaamme.



Toivon sinulle ja miehellesi kaikkea hyvää!

Kiitos taas kerran loistavasta kirjoittamisesta siitä, miltä tuntuu keskenmenon jälkeen:



" Monet teistäkin sanovat, että ei ole sanoja lohduttamaan... Tiedättekö, ei pidäkään olla! Juuri se, että toinen ihminen on vaan pahoillaan ja kauhuissaan tapahtuneesta, lohduttaa kaikista parhaiten. Se, että toinen osoittaa minulle, että tapahtunut on juuri niin kamalaa, ettei sanoja vaan löydy, eikä niitä väkisin yritä kaivaa. Nimittäin pahimmalta ovat tuntuneet sanat " Kyllä se siitä!" , " Koitahan jo piristyä!" , " Nyt vaan katse tulevaan!" , " Kyllä tälläkin on jokin tarkoitus..." jne. Tämä ei ole ollut aikaa, jolloin minun olisi pitänyt piristyä tai jaksaa olla positiivinen, ei totta vie! Tämä on ollut elämäni suurimman surun aikaa ja minulla on ollut täysi oikeus suruuni - sen onneksi tajusin alusta asti enkä edes yrittänyt esittää muuta. Karvaan kautta olemmekin saaneet huomata, että tämä yhteiskunta ei hyväksy tällaista kokemusta surun aiheeksi vaan tästä pitäisi selvitä kuin mistä tahansa pienestä vastoinkäymisestä - tätä ei siis koeta läheisen menetykseksi. Mutta onneksi on Teitä, jotka annatte surullemme tilaa ja ilmaisette, että meille on siihen täysi syy ja oikeus!!!"



Olet niin oikessa siinä, mitä yllä kirjoitit. Parhaiten on loduttaneet juuri sellaiset ihmiset, jotka eivät ole yrittäneetkään lohduttaa, vaan ovat hekin olleen suruissaa, pahoillaan ja kauhuissaan. Pistää todella raivoksi kuulla noita " lohdutuksen" sanoja, joita mainitsitkin - tekee mieli huitaista...



Minulla olis siis keskenmeno heinäkuussa, raskauduin toisesta IVF-tuoresiirrosta, pakkaaseen jäi kaksi alkiota. Ekasta en raskautuntu, eikä alkioita pakkaseseen.



Tein juuri testin pas:sta: negatiivinen. Tiestin kyllä sen, sen vain tietää. Nyt alkoi jotenkin kaivata sitä ensimmäistä vauvaa, joka muuttui Enkeliksi kesäkuun lopulla (rv7+). Raskaus oli todella alussa, enkä ollut edes oikein oivaltanut olleeni raskaana. Mutta nyt oivallan silloin olleeni raskaana. Ja nyt kaipaan tuota pientä, enemmän kuin tähän asti. Hullua! Mutta kuulemma lähes kaikki tunteet, mitä tässä läpi käy, ovat normaaleja.



Minäkin sain huomata, ettei ainakaan julkisella puolella keskenmeno ole mitään. Siitä vain oltiin heti töihin passittamassa, vaikka sain vielä kohtu- ja munasarjatulehduksen. Olin kuitenkin s-lomalla kolme viikkoa, kunhan olin kovana ja anelin s-lomaa. Huomautin kyllä lääkärille siitä, miten väärin on se, että he odottavat ihmisen selviävän keskenmenosta, miten he pitävät keskenmenoa vain fyysisestän juttuna jne. Lääkäri ei osannut sanoa mitään - ei tietenkään. Mutta tämän jälkeen kun seuraavaksi puhuttiin puhelimessa, hän kirjoitti koko seuraavan viikon s-lomaa, eikä vain taas muutamaa päivää.



Nyt aion hankkia jotain apua itselleni, julkiselta sitä vain on aika vaikea saada.



Tämä on kaikin puolin kamalaa, toipuminen vie aikansa ja takapakkia tulee. Ja kyllä ne ihmiset, jotka " tietävät" , että " kyllä meidän vuoromme vielä tulee" saisivat hyptä kaivoon ja hukkua sinne....



Vehnis

Muistat varmaan minut maaliskuisista. Itselleni syntyi eilen pienen pieni poikavauva rv 18+4 normaalisti alateitse. Minulla todettiin maananatain harvinainen kohtutulehdus, jota hoidettiin suoneen tiputettavilla antibiooteilla ja täysin liikumattomuudella. Pienokainen jaksoi kohdussa taistella viikon, ennen kuin antoi periksi. Torstai-perjantai välisenä aamuyönä alkoivat kovat, avaavat supistukset ja verenvuoto. Perjantai aamuna vauvamme syntyi täysin vauvan oloisena, pienenä ihmisenalkuna. Saimme pitää lastamme hetken sylissä ja hyvästellä hänet. Hätäkastetta ei noin pienelle vielä anneta, joten edelleen hän on meille vauva.



Kohtuuttomalta tuntuu tämä, sillä esikoista yritimme 4 vuotta hoitojen kanssa ja ilman. Syytä meistä ei löytynyt. Tämä toinen raskaus lähti melko " kivuttomasti" ensimmäisellä ICSI:llä 14 kk:tta esikoisen syntymän jälkeen. Liian helposti tämä olisikin meille käynyt. Tällainen kohtutulehdus on maassamme kuulemma todella harvinainen ja siksi tätä onkin todella vaikea hyväksyä. Vauvasta ei mitään vikaa löytynyt. Nyt odottelemme mieheni kanssa kutsua psykiatriselle keskustelemaan asioista, sitä todella molemmat tarvitsevat. Yksi maaliskuinen on taas vähemmän, toivottavasti joskus olemme taas iloitsemassa muiden kanssa onnesta!



terveisin

mine

Naksu



Minä päätin jo ajat sitten, että kun nämä yritykset ovat ohi, aioin ottaa yhteyttä johonkin (en vain vielä tiedä mihin), mitä kautta voisi viestittää ainakin julkiseen terveydenhoitoon, että keskenmenopotilaista ei saa kohdella, niin kun nyt kohdellaan suurimmassa osassa sairaaloita. Sen aioin todellakin tehdä. On hyvä, jos mahdollisimman moni jaksaisi valittaa täysin epäinhimillisestä kohtelusta (kuten kohdallasi), ehkä silloin jotain muuttuisi. Mutta kukaanhan ei jaksa tehdä valitusta, ennen kun on itse keskenmenosta selvinnyt. Miikulilla (kirjoittelee helmikuussa syntyvien ketjussa) on kokemusta potilasvalituksen tekemisestä, eikä valitettavasti saanut oikeutta. Mutta silti pitää valittaa, jotta edes joku siemen saadaan hoitohenkilökunnan mieleen.



Meillä alkaa seuraava ja julkisen vika IVF pitkällä kaavalla. Mielenkiintoista tässä on se, että gyne, jolla kävin jälkitarkastuksessa yksityisellä ja joka on Fertinovan lapsettomuuslääkäri sanoi (olin puh.yht. eilen), että lyhyempi olisi parempi tapauksessani. Hämeenlinnasta pitkään kaavaan kertoivat päällimmäiseksi syyksi ajoituksen punktioon... Jipii, sehän kiva että sen takia pitkä kaava. Argh! Aikaisemmasta pitkästä kaavasta nimittäin saatiin kyllä 10 munista, seitsemän hedelmöittyi ja kuusi lähti jakautumaan. Kaksi siirrettiin, muista ei ollut pakkaseen. Ei raskautta. Lyhyt kaava: 6 munista, kuusi hedelmöittyi ja jakautuu normaalisti. Kolme hyvää, yksi siirretään kaksi pakkaseen: raskaus (ja km). Mutta mun järjen mukaan lyhyellä kaavalla päästiin laadullisesti parempaan tulokseen!!!??? En ymmärrä valintaa. Olen puhunut puhelimessa vain IVF-hoitajan kanssa, joka on sitten keskustellut lekurin kanssa ja soittanut sitten mulle takasin. Eikä ole osannut vastata kysymyksiini. Huomenna aion soittaa hoitajalle ja pyytää soittoajan lääkärille. Voihan tämä pitkä kaava olla oikea, mutta haluaisin mielelläni kuulla perustelut sen valinnalle, muutkin kun punktion ajoituksen.... koska tämä on nyt vika IVF julkisella. Haluan puhua lääkärin kanssa. Jos hän siitä hermostuu, se on hänen ongelmansa. Minulla on oikeus saada vastaukset kysymyksiini, myös julkisella puolella.

Elikkä jos nyt pitkän kavan mukaan edetään, punktio on suunniteltu viikolle 47. Gonal F:n tilalle Puregon ja Synarela-sumutetta puolet vähemmän kuin ekalla pitkällä kiekalla eli 1suihke molempiin sieraimiin aamuin ja illoin. Eli on tätä annostusta ja yhtä lääkettä muutettu, ehkä siinä olis onnistumisen salaisuus!!!??



Tsemppiä ja jaksamista sinulle Naksu ja muille tämän erittäin vaikean asian kokeneille!



Halaus, Vehnis

Meidän vauvamme oli meille siis VAUVA heti siitä hetkestä lähtien, kun se plussa siihen testiin saatiin. Ei alkio, ei vaatimaton solumytty, vaan meidän mielessämme se oli se vauva, jota olimme liki 2 vuotta yrittäneet saada. Outoa varmasti joidenkin mielestä, mutten usko että lapsettomuuden kokeneiden mielestä kuitenkaan...



Täällä päin Suomea KAIKKI inhimillisiä piirteitä omaavat sikiöt tuhkataan - ja vielä varmemmin ne, jotka lähetetään patologin tutkittavaksi. Tämä on siis normaalikäytäntö, ei meidän " outo toimintatapamme" ... Tosin, minulle merkitsi aivan tavattoman paljon se, että tiedän, että meidän Pieni ei lentänyt roskiin, vaan että hän sai todellakin ihmisarvoisen lopun. Toinen kun oli jo kuitenkin ihmisen piirteet omaava elämän alku...



Kirjoitin tekstini niin suurella paatoksella, etten karsinut siitä mitään vaan kirjoitin asiat juuri niin kuin ne menivät, niin " fyysisesti" kuin päässänikin. Tämänkin vuoksi voi olla, että joitakin kirjoitukseni kummastuttaa ja järkyttääkin, mutta näin minä asian koin. Tämä kokemus ei ollut vain yksi vastoinkäyminen tai ikävä kokemus, vaan elämämme järkyttävin asia. Mitään niin kaameaa tunnetta en edes tiennyt maailmassa olevan kuin se, minkä lapsensa menettäminen aiheuttaa - vaikka sitten " vasta" 12 viikolla oleva sikiö.



Toivon, ettei " häkellyttävä" kertomukseni kuitenkaan pakota minua tämän enempää selittelemään kirjoitustani vaan saisin tästä todella sen hyvän ja mieltä helpottavan kokemuksen, jota tulin hakemaan...



:(



Olen niin kovin pahoillani puolestanne, enkä voi ymmärtää miksi se onni teiltä riistettiin.

Kirjoitit jotenkin niin kauniisti vauvasta, teidän pienestä enkelistä, että itku täällä tuli.



Ei löydy sanoja, ei kokemanne jälkeen, mutta usko, että vielä koittaa päivä jolloin suru ja tuska eivät ole päälimmäiset tunteesi vaikka ne tuskin koskaan tulevat unohtumaan kokonaan. Anna itsellesi ja miehellisi aikaa niin paljoin kuin tarvitsette, itkekää, puhukaa tai olkaa puhumatta, mutta antakaa tunteidenne näkyä.



Kovasti teitä ajatellen ja suuria voiman halauksia lähetellen,

käärö

Sivut

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat