Vierailija

Siskoni mielestä olen.

Meidän isä kuoli syöpään 4v6kk sitten. Isäni vietti elämänsä viimeisen kuukauden sairaalassa, mutta ne käynyt häntä katsomassa kertaakaan. Asuin tuolloin vielä kotona ja seurasin hänen heikentymistään kotona. Joten en halunnut mennä enää sairaalaan katsomaan häntä. Ja sairaalat merkitsevät mulle aina kuolemaa (lähisukulaisista suurin osa on menehtynyt syöpään, isäni puolelta siis), koska kaikki, jotka ovat joutuneet sairaalaan, ovat lähteneet sieltä pois arkussa maaten. Synntyksienkin jälkeen olen halunnut lähteä kotiin mahdollisimman nopeasti, ettei mitään satu.

Mä halusin muistaa isäni samanlaisena kuin terveenä, en sellaisena 60 kiloisena (hän painoi painavimmillaan 136 kiloa..) rääpäleenä.

Jouluna, kun käydään hautausmailla sytyttämässä kynttilät, mä haluan nopeasti pois sieltä ja mies ja lapset käyvät sytyttämässä kynttilän isäni haudalle.

Sivut

Kommentit (33)

sesti, että äitini ja minä tulemme laittamaan isää arkkuun. Olin nähnyt isäni juuri kuoleman jälkeen - sairaalassa vaan avattiin ovi ja päästettiin huoneeseen eikä varoitettu mitään, että siellä on isä kuolleena). Tehtiin kuten sairaalan mielestä tuntui olevan ainut vaihtoehto eli oltiin laittamassa isää arkuunkin. Jälkeenpäin mietiskelen, että olisi pitänyt saada suuni auki ja sanoa, etten halua nähdä isääni kuolleena. Sama juttu äidillä. Isän kuolemasta on 1,5 vuotta ja molemmat näemme joka päivä edessämme " näyn" kuolleesta isästä. Ja se järkyttää edelleen.



Siltikin monesti tulee mieleen, että pitää soittaa isälle, ja sitten tajuan, etten todella voikaan. Hautausmaalla en käy kovinkaan ahkerasti, toki haluan, että hauta on kunnossa ja siellä on nätit kukat. Kuitenkin rakastaan voi muistella myös omassa mielessään, hautausmaallakäynti on minulle enemmänkin mekaaninen suoritus kuin isänmuistelua. Äitini joskus syyllistää minua haudalla käymättömyydestä (käyn noin kahden kuukauden välein).

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Jokaisella on oikeus tehdä parhaaksi katsomallaan tavalla.

Ja minusta nämä viime hetkellä sairaalaan säntäävät menevät sinne vaan omasta mielenrauhastaan ei niinkään sen potilaan/kuolevan takia.

Jos ihminen vetää jo viimeisiään niin tuskin jaksaa paljon enää keskittyä siihen ketä käy vai käykö ketään, ja jos sairaus tosiaan vie tajunnan huonoksi niin tuskin muistaa edes ketä on käynyt.

Ja sitä paitsi osa ihmisistä haluaa olla rauhassa heikolla hetkellään tai ei edes halua että ihmiset tulee töllistelemään ja säälimään.





Isoisäni näkeminen kuolleena oli jotenkin rauhoittava kokemus. Isoisä makasi arkussa hyvin levollisen näköisenä ja melkein hieman hymyillen. Minulle jäi siitä hyvä muisto, kun tiesin että isoisäni kivut oli ohi ja hän oli päässyt mummon luo.



Olet tehnyt niin kuin olet tehnyt ja elät sen kanssa, oli siskosi tai av-mammat mitä mieltä tahansa. Mutta mieti sitä miltä sinusta tuntuu kun itse makaat sairaalassa kuukauden ja läheisesi eivät käy sinua katsomassa sairaalakammoon vedoten? Toivottavasti itsekin sitten sairastut niin että olet tajuton ja tolkkupois ja et huomaa kaivata läheisiäsi.



Minua niin kylmää nykyään ihmisten lisääntynyt itsekkyys: kun MINÄ kammoan sairalaa, niin MINUN ei tarvitse sinne mennä vaikka isiraukka on kuolemaisillaan. Ihmisen on hyvä ymmärtää että se mitä levittää ympärilleen, oli se sitten rakkautta, lämpöä, huolenpitoa tai kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä, niin se heijastuu elämän aikana takaisin. Olen pitänyt kuolevaa ihmistä kädestä ja toivon että joku on myös vierelläni kun kuolen, tajuan sitä silloin tai en.

En oikein ymmärrä, miksi et voinut käydä isäsi luona vain siksi että se olisi tuntunut sinusta pahalta. Tuntuu itsekkäältä. Ja kyllä se puolitajuton ihminenkin saattaa tajuta sen, että tuttu ihminen on lähellä.

Oma " äitini" (ei oikea, mutta jonka kanssa elin koko lapsuuteni ja nuoruuteni) kuoli muutamia vuosia sitten. Hän oli dementikko ja seurasin vierestä tilan huononemista ja hänen muuttumistaan vihannekseksi. Kuva siitä eläväisestä ja iloisesta naisesta on kadonnut lähes kokonaan. Muistan useimmin sen kurttuisen ja täysin lamaantuneen sairaalavuoteessa makaavan naisen.



Loppuajasta joka kerta käytyäni itkin ja oli todella paha olo. Toivoin jopa, että hän kuolisi, koska se olisi kaikille parasta. En silti tunne itseäni kylmäksi ja pahaksi ihmiseksi.

Jos tietäisin jonkun, joka ei halua käydä katsomassa isäänsä sairaalassa, ajattelisin heti, että hän on kylmä ja tunteeton ihminen.



Sinä kerrot tässä kuitenkin sellaisia syitä, että päin vastoin koen, että olet niin herkkä, että et enää halua satuttaa itseäsi enempää.

miten on se yhteinen elämä siihen asti eletty! viimeinen kuukausi tai päivä ei sitä muuksi muuta.

Paljon on näitä tapauksia että välit on menneet vuosiksi ja sitten toinen osapuoli kuoleekin yllättäen; sit harmitellaan kun ei ehtinyt sopia. No olisihan sitä aikaa ollut.. omaa mielenrauhaansa nämäkin vain ajattelevat, ei mitään muuta.

Ymmärrän sinua. Oma isäni kuoli 1,5 vuotta sitten. En puhu hänestä, yritän olla ajattelematta häntä, en ole käynyt haudalla hautajaisten jälkeen, en katso valokuvia tms. Oikeastaan häntä ei ole enää olemassa millään tavalla.



Johtuu vain siitä, että isän kuolema oli liian vaikea juttu minulle. On vielä ja tulee aina olemaan. En tahdo enkä psyty käsittelemään sitä millään tasolla.



Välillä nään tosi vaikeita unia isästä ja aamulla ajattelen, että nyt on aika käsitelllä asiaa, mutta sitten suljen sen taas mielestäni.



Ja se, että et halunnut enää sairaalaan seuraamaan isäsi kuolemaa on varsin ymmärrettävää. VArsinkin kun olit joutunut jo kotona sitä seuraamaan. Yhdeltä ihmiseltä ja varsinkin nuorelta ei voi odottaa liikoja.

Vierailija:

Lainaus:


Mahtoi isästä tuntua pahalta, kun et sairaalaan mennyt.




Hän ei tuntenut siskoani, ei toista siskoani, ei siskoni miestä, ei äitiäni, ei tätiäni. EI ketään. Hän pelkästään taisteli kuolemaa vastaan.

ajattelit vain sitä, miltä susta itsestäsi tuntuu.



Mieti, miltä isästäsi tuntui viimeisenä tunteenaan, kun oma lapsi on hänet hyljännyt kuolinvuoteelle.



Olet alhainen ihminen.

Luultavasti ette ole menettäneet yhtään läheistä ihmistä? Jos olisitte, niin ette todellakaan aukoisi päätänne.

Ja by the, way tuo siskoni kävi itse KERRAN katsomassa isääni sairaalassa ja hän ei käynyt kertaakaan kotona isäni sairauden aikana. Mitäs siihen sanotte?

älä välitä näistä kirjoituksista. Kuolemaa saa pelätä, sen edessä saa väsyä ja luovuttaakin. Isäsi olisi kuollut joka tapauksessa, olit sinä läsnä tai et. Varmasti isäsi olisi halunnut sinun toimivan niin, että voit parhaalla mahdollisella tavalla. Aika rajua, että täälä huudellaan tuollaisia syytöksiä. Mutta kuten sanoin, älä välitä.

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat