Vierailija

Elin yläastetta kun kaiken piti olla Lewis merkkistä. Omistin yhdet haaroista useaan kertaan korjatut lewikset joita käytin, 2-3 pitkähihaista ekrrallaan käytettävissä, pikkuhousuja oli 3 joista kahdet saman väriset. Kirkkaan oranssit! Rintaliiveja en uusia saanut, sain äitini vanhat... Harrastaa en voinut, matkoilla ei käyty. Liikiuntatunnit kouluisssa oli tuskaa, kun varusteita ei ollut tai ne oli liian pieniä. Minua alettiin hyljeksyä kaveriporukoissa, yritin päteä kertomalla mitä hurjempia juttuja. Pian muut tajusivat valehteluni ja välttelivät minua vielä enemmän. Koulun jälkeen soittelin epätoivoisena jos joku voisi olla kanssani, harvoin kukaan suostui. Yleensä ei edes vastattu puhelimeen. Lopulta jouduin ahdistuksen vuoksi psykiatriseen sairaalaan. En vieläkään ymmärrä miten pääsin jaloilleni ja olen nykyisin joten kuten elämässä kiinni. Koin suurta häpeää koska kaverini eivät kestäneet seuraani, edes psykiatrisessa hoidossa ne voinut sanoa ääneen sitä ahdistukseni syyksi (en sitä kyöllä silloin tajunnutkaan). Epikriisissä se kuitenkin lukee, ilmeisesti se näkyi minusta jo kauas..



Olen edelleen huonolla itsetunnolla varustettu, pelkään haasteita ja epäonnistumista. Ylipainoinen.

Sivut

Kommentit (37)

Sain merkkivaatteita, jos pyysin ja me matkustelimme paljon. Uskokaa tai älkää, mutta minua nälvittiin sitten niistä.



Minä sain harrastaa mitä halusin ja kaikki annettiin mitä pyysin. Ala-asteella vaihdoin harrastuksia vähän väliä. Soitin pianoa, kävin baletissa jne., mutta eipä niistä mikään minua niin paljoa kiinnostanut, että olisin jaksanut pidempään.



Minä taas haluan opettaa lapsilleni, että kaikkea ei saa vaikka pyytää. Meillä ei myöskään laiteta rahaa harrastuksiin jos sitä ei OIKEASTI haluta niin, että itsekin olisi valmis tekemään jotain sen eteen.



Minä olen säästäväinen ihminen, joka ei materiaa ympärilleen kaipaa. En välitä rahasta. Aina ollaan pärjätty ilman stressiä. Jopa silloin, kun mies opiskeli ja minä olin kotihoidontuella. Jopa silloin sain rahaa säästöön. Omena putosi kauas puusta.

Siksi ostan nyt kaikkea tavaraa kaksin kappalein, hamstraan vaatteita, koska kuljin lapsena aina rikkinäisissä. Olen ylipainoinen, koska pelkään että ruoka häviää jääkaapista jonkun muun suuhun ellen itse syö sitä kaikkea heti. En voi antaa mitää ilmaiseksi ja lasken aina sentilleen mitä poikaystäväni on velkaa minulle. Minulle tulee kauhea syyllisyydentunne aina kun ostan jotakin normaalihinnalla.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Oma lapsuuteni oli kuitenkin aineellisesti köyhää. Vaikka rahaa oli omakotitaloon ja uudehkoon autoon, sitä ei riittänyt minun tarpeisiini. Osaltaan vanhemmat eivät hoksanneet kaikkia puutteita, osaksi he eivät välittäneet. Kotona ei aina ollut ruokaa kun kukaan ei muistanut tai välittänyt käydä kaupassa. Vessapaperia ostettiin säännönmukaisesti vasta muutama päivä edellisen paketin loppumisen jälkeen. Uuden paketin ostoa odotellessa sai pärjätä vanhalla sanomalehdellä. Samoin muita hygieniatarvikkeita (saippua, shampoo, kuukautissuojat, hammastahna) kotona ajoittain oli, usein shampoopullossa oli kuitenkin vain kolme tippaa shampoota jatkettuna desillä vettä jne. Kotiin kehtasin tuoda kavereita vasta sitten, kun olin varmistunut että kotona on vessapaperia jne. Yhden kouluvuoden muistan käyttäneeni samaa puseroa joka ainoana koulupäivänä. Kerran ainoista kengistäni toisen pohja kului puhki ja jouduin pärjäämään kuukauden puhki olevalla kengällä. Muistan, että koetin paikkailla itse kengänpohjaa monella tavalla mutta mikään ei toiminut puolta päivää pitempään. Vanhempani tapasivat riidellä minun kuulteni pitkään ja kovaäänisesti siitä, pitikö minulle ostaa uusi vaate vai ei ja kumpi vanhemmistani sen maksaisi. Itkeminen oli luonnollinen vaihe ennen jokaista kauppareissua.



Kesälomilla muistan kuinka olin kuolla tylsyyteen, sillä olin yksin kotona. Minulla oli polkupyörä, mutta kun siitä puhkesi rengas, ei sitä kukaan korjannut takaisin kuntoon. En siis voinut liikkua sen kauemmas kuin jaksoin kävellä, vanhempani eivät halunneet hemmotella minua kuljettamalla minua autolla mihinkään. Lähimmät palvelut olivat 3 km päässä kotoa, eikä niistäkään rahatta voinut käydä kuin kirjastossa. Muistan, että noina loputtomina kesälomakuukausina elämä tuntui erityisen onnettomalta, kun olin yksin kotona, ei ollut mitään tekemistä, kaverit olivat matkoilla ja nälkäisenä olo oli jo herätessä väsynyt, heikko ja pahoinvoiva.



Vaikea sanoa mikä elämässäni on aiheutunut juuri tuosta köyhyydestä ja mikä muusta. Itse jouduin käymään siivoustöissä iltaisin ja viikonloppuisin lukioajan alusta alkaen ja koin sen todella raskaaksi. En tiedä inhoanko siksi vieläkin siivousta. Olisin varmaan voinut myöhemmin saada parempiakin hanttihommia, mutta jotenkin olin sitten jo niin osaani nöyrtynyt ja alistunut. Itkin monesti kun työpaikalle oli 6 km suuntaansa ja sinne piti mennä kolmenkympin pakkasillakin. Polkupyörällä, kävellen ja joskus luksustyylisesti bussilla sinne menin. Bussilippu oli kuitenkin niin kallis, ettei siihen ollut ollenkaan aina varaa ja rahat piti laskea tarkkaan. Lukiokirjat vanhempani ostivat, palkkani meni omiin tarpeisiini ja ruokaan.



Positiivista tuossa köyhyydessä oli se, että kuitenkin päätin sisimmässäni olla lannistumatta. Olin aina hyvä koulussa, pärjäsin ja pääsin lukiosta suoraan yliopistoon. Valmistuin nopeasti enkä ole kovaa työtä koskaan pelännyt. Nyt olen kolmikymppinen, tienaan hyvin (80K+ vuodessa), säästän puolet nettopalkastani ja elän toisella puolikkaalla mukavaa ja turvattua elämää. Olen onnistunut toteuttamaan toiveeni siitä, ettei minun enää ikinä tarvitse huolehtia rahasta eikä minulta tule ikinä mitään (materialistista) puuttuman.



Kun pääsin työelämään, alkuun minulla oli hullu shoppailuvaihde päällä. Muutaman vuoden ajan halusin ostaa kaikkia kivoja tavaroita, joita olin jäänyt paitsi. Sittemmin olen rauhoittunut, mutta varmaan tarvitsin tuonkin elämänvaiheen. Vieläkin olen turhan kova syömään, kuten joku ketjussa aiemmin kirjoittikin. Vaikka kotona ihan varmasti riittää stroganoffia yllin kyllin, mieli tekee edelleenkin syödä älyttömän paljon kuin viimeistä päivää. Voi toki olla, että olen vain syöppö. Olen kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, että alitajuntani pelkää yhä ruoan loppuvan. Omassa kodissani ei ole koskaan loppunut vessapaperi eikä mikään muukaan, minullakin on pienet hamsterin varastot kaikkea tarpeellista hygieniatarviketta. Vaatteitakin on paljon, tykkään isosta vaatekaapista! Uskoisin myös, että huolettomamman lapsuuden ja nuoruuden jälkeen en olisi niin kova murehtija kuin nykyisin olen. Tuosta kaiken mahdollisen murehtimisesta olen itseäni tietoisesti koulinut itseäni eroon, mutta siinä työ on vielä kesken! Nykyisin olen todella järkevä kuluttaja, ostan välttämättömyyden hyvin järkevästi ja lisäksi sopivassa määrin ihanaa turhuutta.

Ei se häpeä unohdu, vaikka näin aikuisena sen osaa jo painaa syvälle sisimpäänsä.

Yläasteella omistin kaksi paitaa (toinen itse tehty koulussa) ja kahdet housut, joita pesin käsin - pesukonetta ei tietenkään ollut. Usein haisin koulussa kissanpissalle, sillä kisulilla oli tapana käydä lirauttamassa paidalleni jos sen johonkin unohdin. Eihän sitä hajua saanut sitten millään pois ja aina en ehtinyt ruveta paitaa pesemään.



Ei puhelinta, ei autoa, KOSKAAN emme käyneet missään matkoilla (edes Suomessa). Kesälomat vietin kerrostalon pihalla yksinäni, sillä kaikki muut olivat mummolassa tai jossain.



Joululahjaksi sain useimmiten käytettynä ostetun kirjan ja yleensä sellaisen, josta en edes pitänyt (esim. Tarzan).



Kavereita en kehdannut kotiin viedä.



Huoh...Viinaan kuitenkin riitti vanhemmilla rahaa. Lähdin kotoa 17-vuotiaana ja olen nyt 34-vuotias, omasta mielestä suht tasapainoinen ihminen ja kolmen lapsen äiti. Katkeruutta kannattaa välttää.

Materialistia minusta ei tullut, kulutusjuhlaa en koskaan oppinut viettämään. Tulen toimeen vähällä. Olen tyytyväinen pienistä asioista.

että ensialkuun olimme todella köyhiä. Asuimme todella kaukana kaikesta, meitä oli neljä lasta ja vanhemmat. Asuimme erään vanhan omakotitalon ullakolla. Siellä oli vanha puuhella, vessa saatiin tehtyä. Tilaa oli ehkä 35 neliötä kaikkiaan, yksi huone keittiön lisäksi. Saunassa kävimme sitten talon alakerrassa asuvan mummon luvalla pihan perällä. Onneksi oli useampi lapsi, että oli leikkikaveria. Sisällä ei mahtunut leikkimään, olimmekin aina ulkona. Ulkona oli vanha heteka, jota käytimme trampoliinina. Talvella sai lumesta rakennettua vaikka mitä.



Syksy oli kovaa marjastus- ja sienestysaikaa. Kesällä me lapset saatoimme lähteä kalaan. Söimme kynttilänvalossa, ettemme näkisi miten vähän ruokaa oli. Vaatteita saimme sukulaisilta tai sitten joku ompeli meille halvoista kankaista. Ei haitannut minua, en ole koskaan ottanut paineita ulkonäöstäni. Olimme ihan onnellisia näinkin, keittiön pöydän ääressä tuli opiskeltua yhdeksännen luokan puoliväliin asti.



Sitten vanhemmat olivat saaneet säästettyä rahaa, molemmat töissä ja saivat asuntolainan. Joulukuun alussa sinä vuonna kun olin päässyt ripille muutimme 200 neliön omakotitaloon, omilla voimilla rakennettuun. Ekana iltana kirjaimellisesti teimme kärrynpyöriä 9m pituisessa olkkarissa!



Ei se onni siitä kuitenkaan suuremmin kasvanut. Äiti nyt tietysti oli onnessaan kun sai kunnollisen keittiön ja muutenkin... Mutta samana se elo pysyi. Jatkoimme vaatteidenkin ompelua. Laina maksettiin alle kymmenessä vuodessa ja sitten vanhemmat pääsivät jo matkailemaankin ja pääsin minäkin abivuonna kielikurssille.

ainakin kun näen ja kuulen kuinka ympärilläni tuhlataan. en osaa siis tuhlata, ostan tarpeeseen ja silloin pihistelemättä. säästän enkä ota lainaa.

Äiti leikkasi myös itse hiukseni, ja ne olivat epätasaiset ja sitäkös koulussa naurettiin. Vaatteeni olivat jotain kirpparilta löytyneitä kammotuksia. Vasta opiskeluaikana saatoin ostaa itselleni säällistä päällepantavaa ja käydä kampaajalla leikkauttamassa hiukset.



Muhun tämä on vaikuttanut siten, että en ikinä säästäisi lasten hiuksissa tai vaatteissa niin, että näyttäisivät pelättimeltä. Ostelen ehkä liikaakin vaatteita lapselleni ja oikein odotan että voin viedä hänet jonain päivänä parturiin, vaikka lapsi on vasta alle 1-vuotias. Tuollaisista asioista ei kerta kaikkiaan säästellä! Aion tukea myös lapseni opintoja, mutta en tietenkään mitään lorvimista tai muuta.

Niin toisaalta meidän köyhyys oli kyllä itseaiheutettua: isä kyllä tienasi rahaa muttei koskaan esim. uskaltanut sitä satsata mihinkään. Kuitenkin törsäsi sitä usein esim. lottoon tai johonkin pikkukrääsään. Isän motto oli että lainaa ei saa olla! Mun motto taas on että ilman lainaa et saa mitään omaisuutta kasvatettuakaan.



Lisäksi äiti HALUSI olla kotirouva vaikka olisi töitäkin tarjottu. Kyllä meillä olisi ollut paljon parempi taloudellinen tilanne jos äitikin olisi vaivautunut töihin!! No parempi olla kotona katkerana ja muka niin onnellisena kotiäitinä...



Että kyllä mä toisaalta ihailen sellaisia ihmisiä jotka ovat samanikäisiä kun vanhempani ja ovat onnistuneet taloudellisesti paremmin kuin vanhempani! Oikeesti! Mun vanhemmilla on auto vm- 83 ja vanha pieni talo jota ei ole rempattu sitten 60-luvun... Mun tuttavien vanhemmilla on kaikiilla uudet autot ja hienot talot, he matkustelevat ja heillä on ehkä mökkikin ja vähän varallisuutta.



Mä siis toisaalta olen oppinut vähän halveksumaan vanhempiani myös, koska osittain ovat omaa saamattomuuttaan tuossa tilanteessa missä ovat.

hävetti tuoda kavereita kotiin..sitä ennen piti hävetä kun asuttiin pienessä kaksiossa, ei omaa huonetta. Kavereita minulla silti oli kuitenkin ilmeisesti tuossa 80-luvulla se ei niin haitannut?! Meillä ei myöskään ollut omaa autoa ja hienoja huonekaluja. Ruokapöydän ympärillä olevat tuolit olivat kaikki erilaisia.

Omille lapsilleni ostan paljon kaikkea, mutta olen saanut huomata, että tosi rikkaiden kanssa on aivan turha kisailla meidän perheen.



Muuttaessani omaan asuntoon saatoin elää soluasuntohuoneessa viikon pelkällä näkkileivällä..



Köyhyys ei sinänsä haitannut minua niin paljon, kuin veljeäni jonka mielestä hyvät vanhemmat omistavat hienon hulppean 2 kerroksisen tiilitalon, farmarivolvon ja kesämökin. Lomaillakin pitäisi koko perheen 2 vuodessa. Hän on katkaissut välit meihin köyhiin eli meidän vanhempiimme ja minuun.

...mutta en nyt tiedä onko se aina vaan niin negatiivistä.



Osaan olla tosi säästäväinen, osaan verrata hintoja kaupassa, koska näin meillä tehtiin lapsuudessa.



Toki olen ostanut lapsilleni paljon merkkivaatteita joita minulla ei ollut pienenä.



Samoin olen ostanut varmaan liikaakin leluja lapselleni, koska halusin että lapseni ei jää katkeraksi kaikesta siitä mitä ei ole saanut.



Toisaalta, opin myös sen että kaikkea ei aina voi saada ja varsinkin ei aina ihan heti.



Mikä nyt on hyvä juttu mikä huono, se jää jokaisen itse arvottavaksi.



Mutta olen ylpeä siitä että kaikki mikä minulla tänä päivänä on, olen itse ansainnut, enkä saanut vanhemmiltani tekemättä mitään.



Vähävaraisuus ei kuitenkaan ollut isoin ongelma, ja itse asiassa taloudellinen tilanteemme olikin jo paljon parempi ollessani lukiossa. Mutta sen opin, ettei onni löydy rahasta.

Lapsena jo tiedostin erittäin hyvin, että meillä ei ole varaa siihen mihin muilla on. Yritin uskotella itselleni ja vanhemmilleni, että en tarvitse mitään enkä halua mitään. Jos kysyttiin esim. lahjatoiveita, niin toivoin jotain halpaa, sillä ajattelin että äidille tulee paha mieli jos sillä ei ole varaa ostaa sitä mitä olen toivonut. Muutenkin yritin kaikin puolin esittää, että minua ei köyhyys haittaa. Iloitsin (muka) pienistä asioista. Ja toivoin lujaa, ettei kukaan kavereista tajua että en hanki uusia leviksiä sen takia että meillä ei ole varaa, vaan siksi kun en tarvi/halua... Lainailin salaa ala-asteella isosiskojen uusia vaatteita (mulla lyhyemmät koulupäivät 6-luokkalaisena kuin niillä yläasteella), koska itselläni oli vain heidän vanhoja.



Nyt aikuisena olen koko ajan erittäin tietoinen ja ahdistunut raha-asioista. En osaa ottaa rennosti, koko ajan painaa jokin taloudellinen huoli, joko todellinen tai keksitty. Omille lapsilleni toivon vähän huolettomampaa elämää.

Meillä oli aina rumia ja halpoja vaatteita. Kotona piti pitää vielä huonompia ettei " paremmat" vaatteet kulu. Ruokana oli perunaa ja kastiketta. Salaattia ei ollut juuri koskaan. Meilläkään ei kannustettu harrastuksiin ja siksi kirjasto olikin kova juttu. Koulussa hävetti olla rumissa vaatteissa, kun muilla saattoi olla jopa ulkomailta ostettuja vaatteita. Tarvitseeko lisätä ettemme matkustelleet muuta kuin 100 kilometrin säteellä?



Nykyään olen tarkka rahoistani. En halua kenenkään muun hyötyvän rahoistani kuin itseni ja lapseni. Joskus saatan yhtäkiä ostaa jotain turhaa ja kallista ja sitten pihdata esim laskujen maksussa. Yritän päteä kaikella tyhmällä (kuten vanhempanikin) ja tunnen itseni usein noloksi. Onneksi en ajattele lapsuuttani juurikaan, koska se aiheuttaisi vain mielipahaa ja suuttumusta.

Olen parikymppinen.

meillä syötiin oman kasvimaan juttuja, äiti pakotti marja- ja sienimetsään joka syksy. toisten vanhoissa vaatteissa kuljettiin. pitsaa syötiin ja limsaa juotiin, jos oli jotai tosi spesiaalia. kuten, että äiti sai uuden työpaikan. mä muistan sen kateuden ja häpeän, kun toiset esitteli uusia vaatteita. ja että ei saanu karkkia, tai että syötiin aina sosekeittoa tai perunavelliä. ja äiti teki leipäkoneella pahaa leipää. meillä ei ollu pelikonsoleita, kavereilla oli. kaverit matkusti.



yläasteella ja lukiossa olin vielä ns. eliittikoulussa, missä sai katella niitä, jotka sai 100 euroa viikossa shoppailurahaa vanhemmiltaan. (ihan tosi.) siinä vaiheessa olin saanut jo kasvatettua luonnetta sen verran, että ymmärsin, ettei elämän sisältö ole siitä kiinni.



mutta onhan siinä jotain hyvääkin. olenpahan oppinut tekemään sitä ruokaa vähistä aineksista ja alusta asti. olen oppinut tekemään itse ja korjaamaan vaatteita ja tavaroita.



pihi olen kyllä, en viitsi haaskata rahaa mihinkään ylellisyyksiin ja hemmotteluun. (toisin kuin miesystäväni, joka osti ennen joulua 120 eurolla suklaata lentokentältä) en raaski laittaa rahaa vaatteisiin tai muuhunkaan. ostan ale-tuotteita.



en siis ole kuitenkaan mitä aliravitsemusta joutunut rahanpuutteen takia elämään...

Monen vastaajan kohdalla se ongelma on loppujen lopuksi niissä vanhemmissa eikä siinä köyhyydessä. Vaikka rahaa ei olisikaan niin se ei tarkoita, että elämän pitäisi olla ankeaa. Riippuu tosiaa siitä mitä sillä vähällä tekee ja miten muuten näkee elämän.

Mulla oli myös vain pari paitaa joita käytin jatkuvasti ja parit farkut. Merkkifarkkuja ei ollut koskaan!!! Kun muut saivat ostaa kalliit farkkutakit (jotain 400 mk siihen aikaan), itse sain Halpa-Hallista 100 mk maksavan ruman takin...



Harrastuksia mulla ei juuri ollut. Eikä niihin kyllä patistettukaan! Pianoa olisin halunnut soittaa ja opettelin vähän koulun pianolla, mutta omaa ei tietenkään voinut saada!



Rakastin lukemista ja lainasin kirjastosta paljon kirjoja. Siitä mua haukuttiin kotona aina eikä kotiin ostettu koskaan yhtäkään kirjaa:((.



No kavereita mulla oli kyllä silti, useimmilla enemmän rahaa. Mutta ehkä maalla on erilaista eikä niin tarkkaa esim. vaatteiden kanssa? Eivät he mua vieroksuneet silti vaikka monilla oli ratsastusharrastus tai heillä oli piano ja mokki tms.



Matkustelleet emme koskaan!!!



***



Sanoisin että olen silti pärjännyt hyvin. Olen taloudellinen ja järkevä ihminen. En ehkä kuitenkaan onnellinen. Haen kyllä materialista statusta ja pidän sitä jonkin verran tärkeänä.



Pärjään perheeni kanssa ihan ok nykyään. Olen FM ja minulla on oma yritys ja ok tulot.



Sinänsä lapsuus on vaikuttanut minuun siten, että omille lapsilleni haluan tarjota parhaimmat mahdollisuudet harrastaa ja matkustellakin. En halua heidän jäävän paitsi mistään. Vaatteita saavat jo nytkin ehkä liikaa.

Minäkään en saanut koskaan harrastaa mitään, mihin olisi mennyt rahaa. Me ei tehty ulkomaanmatkoja eikä meillä ostettu merkkivaatteita, kunnes aloin itse tienaamaan. Meilläkin oli suihku (ja sauna) ulkorakennuksessa, mutta en kyllä älynnyt hävetä sitä mitenkään. Sain myös ison kasan käytettyjä vaatteita yksiltä vähän varakkaammilta perhetutuilta, mutta en mä sitäkään hävennyt, musta oli aina tosi jännää katsoa, että mitä kasseista tällä kertaa löytyy. Ne oli nimittäin paljon hienompia vaatteita, kuin mulle muuten olisi koskaan ostettu.



Mulle jäi oikeastaan pari sellaista selkeää traumaa, joita olenkin sitten ansiokkaasti aikuisena kompensoinut: matkustaminen. Olen matkustanut paljon ja asunut monessa maassa. Merkkivaatteet on toinen. Ostan kohtalaisen kalliita vaatteita ja niitäkin on paljon.

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat