Vierailija

kouluisssa oli tuskaa, kun varusteita ei ollut tai ne oli liian pieniä. Minua alettiin hyljeksyä kaveriporukoissa, yritin päteä kertomalla mitä hurjempia juttuja. Pian muut tajusivat valehteluni ja välttelivät minua vielä enemmän. Koulun jälkeen soittelin epätoivoisena jos joku voisi olla kanssani, harvoin kukaan suostui. Yleensä ei edes vastattu puhelimeen. Lopulta jouduin ahdistuksen vuoksi psykiatriseen sairaalaan. En vieläkään ymmärrä miten pääsin jaloilleni ja olen nykyisin joten kuten elämässä kiinni. Koin suurta häpeää koska kaverini eivät kestäneet seuraani, edes psykiatrisessa hoidossa ne voinut sanoa ääneen sitä ahdistukseni syyksi (en sitä kyöllä silloin tajunnutkaan). Epikriisissä se kuitenkin lukee, ilmeisesti se näkyi minusta jo kauas..



Olen edelleen huonolla itsetunnolla varustettu, pelkään haasteita ja epäonnistumista. Ylipainoinen.

Kommentit (8)

jonkun uuden vaatteen.

Ystäväpiirissäni köyhyys ei vaikuttanut koska ystäväni myös olivat ns. alemman keskiluokan lapsia.

Kun menin työelämään niin tuhlasin estoitta uusiin vaatteisiin ja huvituksiin.



Nyt " aikuisena" ja perheenäitinä olen säästäväinen pääsääntöisesti, mutta hankin lapsille kaiken sen mitä koen heidän tarvitsevan. Lapsimäärä on päätetty pitää kolmessa, jotta voin tarjota lapsilleni toisenlaisen lapsuuden kuin itselläni oli. He saavat kohtuullisen hyviä vaatteita (ei kuitenkaan järjettömän kalliita tai hirvittäviä määriä) ja jos haluavat harrastaa tiettyjä harrastuksia niin niihin löytyy rahaa tarpeen mukaan. Jostain muusta tingin sitten ne rahat vaikka.

Itsekin olen köyhästä perheestä.

Elin nuoruuteni Lewis-kaudella (s. -77) Enkä omistanut ikinä ainuitakaan Lewiksiä, ennen kuin varastin ne talomme kuivaushuoneesta :( Kadun tuota tekoa vieläkin, mutta mitäpä et tekisi päästäksesi " piireihin" .

Minä en ole katkera. Emkä ollut silloinkaan. Toki olin kateellinen kaikille Rikkaille ja hyvinpukeutuville, mutta vanhempiani en syyttänyt koskaan.



Köyhyydestä huolimatta minulla oli ihana perhe.



Rikas en ole nytkään. Toivottavasti lapsistani ei tule katkeria pa**iaisia, vaan oppisivat arvostamaan jotain muutakin kuin maallista mammonaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lapsena jo tiedostin erittäin hyvin, että meillä ei ole varaa siihen mihin muilla on. Yritin uskotella itselleni ja vanhemmilleni, että en tarvitse mitään enkä halua mitään. Jos kysyttiin esim. lahjatoiveita, niin toivoin jotain halpaa, sillä ajattelin että äidille tulee paha mieli jos sillä ei ole varaa ostaa sitä mitä olen toivonut. Muutenkin yritin kaikin puolin esittää, että minua ei köyhyys haittaa. Iloitsin (muka) pienistä asioista. Ja toivoin lujaa, ettei kukaan kavereista tajua että en hanki uusia leviksiä sen takia että meillä ei ole varaa, vaan siksi kun en tarvi/halua... Lainailin salaa ala-asteella isosiskojen uusia vaatteita (mulla lyhyemmät koulupäivät 6-luokkalaisena kuin niillä yläasteella), koska itselläni oli vain heidän vanhoja.



Nyt aikuisena olen koko ajan erittäin tietoinen ja ahdistunut raha-asioista. En osaa ottaa rennosti, koko ajan painaa jokin taloudellinen huoli, joko todellinen tai keksitty. Omille lapsilleni toivon vähän huolettomampaa elämää.

ja minulla on sisarus. Äiti oli kanssamme kotona kunnes olin 5-v, eli en tajua miten pysyttiin hengissä!



Koko lapsuus ja nuoruus asuttiin pienissä kerrostaloasunnoissa, mutta en ikinä osannut verrata meidän ja kaverin omakotitaloja tms.



Se minkä muistan huonona asiana oli se, ettei ollut aina ruokaa, eikä esimerkiksi vessapaperia tai sähkölamppuja :D nyt olen pitänyt huolen, että aina on sähkölamppuja jotka voi heti vaihtaa jos lamppu palaa.



En kokenut itseäni huonommaksi kuin muut. Vaikka olimme köyhiä niin koin aina saavani mitä tarvitsin. En tiedä/muista miten äiti aina vakuutti, että meillä on kaikkea riittävästi, eikä uusimpia juttuja tarvitse.



Ihan omasta tahdostani muistan kulkeneeni koko vuoden samoissa vaatteissa ja samalla talvitakilla monia vuosia :D Silti oli kavereita enkä ollut mikään hylkiö. Myös leluja oli paljon, äiti osasi tosi taitavasti hankkia käytettyinä hyviä, ja tehtiin esimerkiksi taikataikinasta lapsina paljon kaikenlaista! Uskon, että seurakuntayhteys auttoi paljon käytännössä, kuin myös siinä, että vain hyviä muistoja on jäänyt, ja äiti jaksoi.

Elin lewis kaudella yläastetta, omistin yhdet lhaaroista useasti paikatut lewikset joita käytin aina, 2-3 pitkähihaista kerrallaan, 3pikkarit joista kahdet kirkkaan oranssit, rintaliiveiksi sain äitini vanhat kaarituettomat. Ym.

Vaan myös kodin ankea ja ahdistava ilmapiiri. JOs ilmapiiri ois ollut kannustava ja rakastava niin mitä väliä jollain vähän huonommilla vaatteilla olisi ollut? Tai jos äiti olisi ollut vähemmän katkera ja ehkä siivonnut vähemmän niin olisin ehkä ollut minäkin onnellinen.

Koin (ja koen) itseni huonommaksi kuin muut, koska en saanut niitä ihania Barbeja, mutta kaverit sai. MInussa on varmaan jtn vikaa, koska vanhempani eivät ostaneet niitä minulle.



Murrosiässä vaatteet olivat leluja tärkeämpiä, tietty. Ja mullakin oli vain yhdet farkut joita kehtasin käyttää. Sanomattakin selvää, että kaveriporukkaan pääsyn edellytys oli muodikkaat kuteet.





Olen masentunut ja masentunut edelleen. VAikka ei koko masennukseni johdu köyhyydestä. Lisäksi olen erittäin katkera vanhemmilleni, koska tekivät minut eikä niillä ollut varaa antaa minulle kunnollista lapsuutta. En ole koskaan käynyt ulkomailla enkä ole koskaan saanut omaa huonetta.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat