Seuraa 

Olen reilu 25-vuotias kolmen lapsen äiti, jonka äidillä on diagnosoitu masennus. Minulla on nuorempia sisaruksia ja olen aina ollut se " varaäiti" heille. Äidin saatua lääkitys ja diagnoosi oireilleen tilanne on helpottanut, mutta aika ajoin tilanne ajautuu seuraavanlaiseen:



Hän suuttuu meille kaikille ja pommittaa tekstiviesteillä " elämän lyhyydestä" (ei vihjaa suoraan itsemurhasta, mutta sävy on selvä) Hänen itsetuntonsa on äärimmäisen hauras ja hän on mustasukkainen ja omistushaluinen esim. lapsenlapsista. Hän haukkuu kaikki ja kaikki on hänen mielestään v*maisia ja hän voi sen sanoa henkilölle itselleen. Kääntää kuitenkin tilanteen aina niin, että on itse uhri.



No nyt meillä oli tässä juhlat (kastejuhlat, jotka pitäisi olla iloinen asia) ja äiti " drama queen" oli pääroolissa. Hän " mökötti" silmin nähden, laukoi mitä kellekin ja siskoni, joka oli kastettavan lapsen äiti, häpesi silmät päästänsä toisten isovanhempien edessä..



Hänen elämänhallintakeinonsa ovat olemattomat ja jokaisen vastoinkäymisen tullen, hän vain ottaa " nappia enemmän" , jotta kestää. Hän käy terapiassa kerran viikossa, mutta minusta hän " esittää" siellä jotain mitä ei ole. En ole ammattilainen (ainakaan vielä) mutta asioihin perehtynyt ja minusta masennusdiagnoosin taakse verhoutuu jonkinnäköinen persoonallisuushäiriö. Mielestäni hän kantaa sisällään jotakin suvun salaisuutta, joka purkautuu outona käytöksenä ja oireiluna meille..



nämä kaikki ovat silkkaa arvailua hänen mielensisäisestä maailmasta, mutta tilanne on taas päällä! Milloin puhaltaa peli poikki ja soittaa " lanssi noutamaan osastolle" ?! Me kaikki olemme " suht terveitä" kokemaamme nähden, mutta miten kauan? Äiti on oikeasti lempeäsydäminen " hyvänä päivänä" ja antaa vaikka silmät päästään, mutta toisena hetkenä piru nousee hänen sisältää ja hän tekee jotain ympäristön mielestä tosi outoa; vihjailee vauvan syöneen lattialta lääkkeen, ajaa itse kännissä, mutta soittaa poliisit muiden vastaavaa tekevien perään yms. Häneltä menee ikään kuin muisti omista tekemisistä. Viina hänelle ei sovi, sillä juotuaan muutamankin siiderin, hän on kuin eri henkilö;hyökkäävä, vihamielinen ja väkivaltainen. Meille lapsille hän ei sitä ole ollut, mutta olen kuullut samoissa juhlintapaikoissa olleilta..



Onko muita vastaavassa tilanteessa olevia aikuisia lapsia, jotka henkisellä tasolla ovat oman vanhempansa vanhempia? Kuinka te olette tilanteen selvittäneet? Itse pelkään, että tämä tilanne pitkittyessään johtaa vain yhteen, surulliseen asiaan hänen elämässään..

Kommentit (15)

Oman äitini ongelmat eivät ole ihan samaa kuin monella muulla täällä, mutta kuitenkin sellaisia että ovat omaan mielenrauhaani vaikuttaneet monet kerrat.



Ikinä ei tiedä millä tuulella hän on kun soittaa: Parhaimmillaan tosi iloinen, aktiivinen ja pirteä. Pahimmillaan täynnä komplekseja ja marttyyriasennetta. Silloin saan kuulla mm. " ethän sinä koskaan ole sukuasi arvostanut" " minähän olen sinua aina vain ärsyttänyt" . Hän on myös todella mustasukkainen lapsenlapsistaan, ja laskee, montako kertaa hän ja toisaalta toiset isovanhemmat ovat lapsiamme nähneet. Hän saatta myös mököttää sukujuhlissa, ja vähintäänkin juhlien jälkeen tulee aina palautetta milloin mistäkin. Yleinen kommentti on myös " kun mehän ollaan vaan tällaisia, ja ne muut sukulaisenne niin ja niin paljon hienompia" .



Mä en ole yhtään sellainen, että jaksaisin tuota murjotusta kuunnella. Monesti jännitän hänelle soittamista, koska en ikinä tiedä saanko tuntea olevani kiva vai hankala tytär.

Jotenkin tuntuu että äitini lapsuuden perheestä on pakko juontaa jotain käytöksestä, mutta tuskin mitään suurta salaisuutta (kuten joillakin muilla). Äitini sisarukset ovat myös todella epäsosiaalisia ja hitusen erilaisia. Yksi on itsensä diagnosoinut autistiseksi aikuisiällä. Sisarukset ovat myös välit poikki toisiinsa ja äitiinsä vähän väliä- huoh. Äitini jaksaa myös aina haukkua oman äitinsä ja valittaa tämän käytöksestä. Äitini oma äitisuhde ei siis taida olla kovin kummoinen. Sukunsa edustaja äitini taitaa ainakin olla, vaikka ovatkin ulkoisesti melko ongelmatonta sakkia.



Tuli mieleen tuo jonkun mainitsema vanhoissa asioissa rypeminen. Tätä oli isälläni, aina kun hän oli juonut (eli siis aikasen usein) hän muisteli lapsuuttaan ja suri sitä. Varmasti hänellä oli jäänyt paljon traumoja tuosta ajasta.



Vanhempiani miettiessä kieltämättä on tullut mieleen että ovat syntyneet juuri sodan jälkeen suureen ikäluokkaan. Elämä ei ole ollut helppoa ja lapset kasvatettiin erilailla ajan mukaisesti tottelemaan ja työtelijöiksi, eikä heitä kuunneltu. Vanhempien ja lasten välinen suhde ei ollut välttämättä kovin läheinen ja kehumistakin varottiin ettei lapset ylpisty. Ruumiillinen kuritus oli yleistä ja jopa toivottavaa kasvatusta. Ruoastakin saattoi olla pulaa, saatikka sitten vaatteista. Sodasta palanneet juuri suurten ikäluokkien vanhemmat saattoivat olla henkisesti aika loppu/traumatisoituneita ja moni oli kuollut. Monet perheet olivat rikkoutuneet ja näiltä raunioilta luotiin uusia alkuja elämälle. Eli koko tuon ajan lähtökohta ja siten kasvatus ja kulttuuri olivat erilaisia ja yritänkin muistaa tämän omien vanhempieni kohdalla. He todellakin ovat eläneet erilaisessa maailmassa lapsuutensa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Jonkin verran olen joutunut tätäkin miettimään, ja välillä kieltämättä vähän ristiriitaiset tunteet.

Noin periaatteessa ymmärrän kyllä että masennus on sairaus (helpommin kuin että alkoholismi olisi). Onhan siitä kai tieteellistäkin näyttöä, serotoniinitasot ym. seikat. Jos ei itselläni olisi mitään kokemusta, pitäisin varmaan omaa toimintaani aika julmanakin ;) Siis että voin puhua masentuneesta äidistä noin..

Tokihan masentunutta pitää kannustaa ja yrittää olla tukena. Noin teoriassa. Vai?



Sitten on tämä toinen puoli..Monesti mietinkin että olisi ollut jotenkin helpompaa jos äitini olisi ollut " vain" alakuloinen, eli väsynyt ja ilo kadonnut.. Mutta minkä verran sitten masentunut saa nälviä ja haukkua läheisiään masennuksen takia? Meidän äidillä kun se ilmeni niin, haukkumista, ei usko että kukaan välittää, kaiveli ja vääristeli vanhoja tapahtumia jne.. Loukkasi siis tosi pahasti. Missä menee se raja, saako masennuksen turvin sitten käyttäytyä miten vain? Ja missä menee se raja, mikä johtuu masennuksesta,mikä vieroitusoiretta, mikä on vain ilkeyttä..? Vaikeaa..



Samaten, vaikka tietää ettei äiti varmaan pahaa ole tarkoittanut (?), kumpuaa jostain vihaa ja katkeruuttakin häntä kohtaan. Miksi " pilasi" odotusaikani ja vauva-ajan, omalta tyttäreltään?? Vaikkei tahallaan, niin silti näitä mietteitä tulee.. Ja olenkin monesti vannonut etten IKINÄ omille lapsilleni moista aiheuttaisi..mutta voiko siihen oikeasti vaikuttaa? Uskon kuitenkin että ihmisen perus-luonteenlaatu vaikuttaa paljon siihen puhkeaako masennus, ja millä tavalla se ilmenee.



Eli uskon kyllä että masennus on sairaus..mutta että sen puhkeamiseen voi itsekin vaikuttaa tiettyyn rajaan asti.

Tiedän myös äitini lapsuudesta jotakin, mutta vain oletuksia ja huhuja. Itse olen myös epäillyt seksuaalista hyväksikäyttöä tai jotakin yhtä vakavaa, sillä suuren sisarusparven joukosta JOKA AINOA oireilee jotenkin! Meillä tässä suvussa ihan samaa; osa ryyppää, osalla paniikkihäiriö, pettämisiä suhteessa, hurahtamista uskontoon, skitsofreniaa yms. Eli jotakin siellä on ollut mutten tiedä mitä. Siksikin suhtaudun äitiini " lempeästi" koska en halua hänen " kärsivän enää" ja koetan vain olla ymmärtäväinen ja tukea häntä! Sen lisäksi olen " yrittänyt terapioida häntä salaa" (en ole ammattilainen) mutta olen yrittänyt vaikuttaa hänen maailmankatsomukseensa ja keksinyt hänelle harrastuksia yms. Koetan puhua lempeästi ja ystävällisesti eri ihmisistä jotta äitikin näkisi että maailmassa on myös hyviä ja luotettavia ihmisiä.



Se on toisaalta hyvä, kun on tiedostanut tällaisen " perhesalaisuuden" jottei se vain pääsisi vaikuttamaan omaan kasvatukseen. Näillähän kun on tapana valua sukupolvi toisensa jälkeen alaspäin. Toisaalta asiat olisi hyvä selvittää, sillä vaikka ne itse tiedostaa vaikuttavat ne varmasti edes vähän itseenkin. Ainakin siihen perheen dynamiikkaan joka on kotoa itsekin opittu (kuinka käsitellään vihan, pettymyksen ja ristiriidan tunteet ja tunteet yleensä yms.) Itse olen tehnyt todella töitä, sillä omassa kodissa muistan että ristiriidat koetettiin välttää vain peittelemällä asioita. Yritän antaa lapsilleni vapautta ja aikaa tutustua omiin tunteisiin (kiukku ja raivo on meillä sallittua) ! Mitäpä niitä patoamaan..



No, tämä oli taas tällaista vuodatusta, toivottavasti asiat järjestyvät! Itse yritän kääntää kaiken kokemani voitoksi, sillä ilman näitä kokemuksia en olisi minä.. ;) voimia myös teidän kimuranttiin suhteeseenne!



Tämän seuraavan pätkän olen kopioinut eräästä psykologian työstäni, jossa viittaan Hyvä Terveys-lehdessä olleeseen artikkeliin:



" Ympäristön vaikutusta ei voi olla vähättelemättä, sillä vaikuttaahan se meihin niin monella eri tasolla. Biologisella tasolla saamamme hoiva piirtyy jopa hermosoluyhteyksin aivoihimme, joista hyvänä esimerkkinä eri riippuvuuksien mahdollinen syntymekanismi. Kypsymisen ja kokemusten tuloksena hermosolujen välille syntyy nimittäin yhteyksiä. Hyvä Terveys- lehdessä oli loistava artikkeli eri riippuvuuksista. (HT 8/2007). Mesolimbinen dopamiinirata eli mielihyväkeskuksemme on hermorata, jossa tämän radan hermosolut erittävät dopamiinia kokiessamme jotakin mielihyvää. Rottatutkimuksin on voitu todeta tämän järjestelmän muovautuvan varhaislapsuudessa vuorovaikutuksessa emon kanssa. Hyvää huolenpitoa saanut rotta hakeutuu lajikumppanin läheisyyteen, koska dopamiinijärjestelmä on aktivoitunut tällä tavalla aiemminkin. Huonosti hoidettu saattaa hakea lohdun ja hyvänolon tunteen muualta. Tällä tavoin on siis yritetty selittää eri riippuvuuksia. Varhaisen ihmissuhteen laadulla, hoivalla ja huolenpidolla on siis todella myös biologista merkitystä, kuten edellinenkin osoittaa."



Eli mielestäni sekä masennus, että alkoholi ovat merkkejä yksilön sisäisestä pahasta olosta, olivat ne sairauksia eli eivät. Jos ajatellaan, että huonon itsetunnon lähtökohtana on se, ettei yksilö ole saanut riittävästi lapsena huomiota, tukea ja lohtua sellaisena kuin on, eikä hän koe olevansa riittävän hyvä laisinkaan ja pelkää hylkäämistä, niin tähän samaan hylkäämiseen hän huomaamatta ajaa myös nämä aikuisiän läheisensä. Eli toisin sanoen hän itse aiheuttaa tietämättään pahimman pelkonsa..



Mielestäni masennus liittyy paljon myös siihen, millaisen elämänasenteen ja millaiset elämänhallintakeinot ihmisellä on. Eli kuten edellä kirjoitin, kokiessamme jotakin " hyvää" , eritämme myös mielihyvähormonia, joten äidin tapauksessa lauseet " kaikki vihaavat minua" , " kukaan ei välitä minusta" , " kaikki ovat ilkeitä ja kateellisia minulle" eivät kuulosta kovin mairittelevilta. Täten hän käyttäytyy jo valmiiksi kaikkia kohtaan ilkeästi, mikä vain vahvistaa heidän jo olemassa olevaa käsitystä siitä, että äiti on ilkeä! (Sekavia ajatuksia, mutta toivottavasti joku löytää sen punaisen langan näistä..)



Itse olen ajatellut oman äitini kohdalla, että oli miten oli, hän on minun äitini. Hän on minut synnyttänyt ja kasvattanut ja aivan varmasti tehnyt parhaansa niillä tiedoilla ja taidoilla jotka omaa. Hänen kanssaan on vain elettävä ja yritettävä sinnitellä. Jos ja kun omat voimat loppuvat, olen vastaamatta puhelimeen, mutta toisilla fiiliksillä kuuntelen haukut muista ihmisistä ja " päästän ne toisesta korvasta." Sillä ihminenhän, joku on kova haukkumaan toisia (kuten äiti) paljastaa vain oman sisäisen pahan olonsa.. Tunnen häntä kohtaan suurta sääliä, vaikka huomaan myös joskus vihaavanikin häntä ja juuri sitä (jonka muuten joku muukin mainitsi äidissään) ettei häneen voi luottaa..



Sitten jos ja kun hän on haudassa, minun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä, etten yrittänyt. Tällöin voi hyvällä omalla tunnolla lukea muistovärssyni, heittää kyynelten kasteleman ruusun avoimeen hautaan ja sanoa hyvästit äidille, lasteni mummulle, jota yritin ymmärtää, tukea ja kuunnella...



Tuli paljon ajatuksia mieleen ja on mukava löytää yhdenmukaisuutta meidän kaikkien tarinoistamme. Sitä kun monesti ajattelee kun näkee jonkun äidin ja aikuisen tyttären, että noilla ei varmastikaan ole tällaista kuin meillä..



palstalla on loistavaa kekustelua aiheesta, mitä on elää persoonallisuushäiriöisen kanssa. Olennaista ei ole mielestäni, onko äidilläsi ph, jopa nph, vai joku muu mielenterveyden häiriö (masennus nyt ainakin). Diagnoosit on vain diagnooseja ja osviittaa, kuten aiheeseen perehtyneenä varmasti tiedätkin. Olennaisempaa ovat nuo vuorovaikutuskuviot, miten niihin jää nalkkiin ja miten niistä pääsee eroon, miten vetää rajoja, miten selviytyä jne.

Näinhän se menee. Sama on alkoholisteilla. Kukaan toinen ei voi muuttaa toista, vastuu muutoksesta on ihmisellä itsellään. Auttaa voi jos haluaa ja kykenee, mutta miettiä kannattaa auttaako oikeasti sitä ihmistä vai helpottaako omaa oloaan? Joskus auttaminen voi osua autettavaa itseään vastaankin, jos se estää paranemasta. Sitä vaan on hirveän vaikea tietää miten oikeasti pitäisi toimia että siitä on apua.



Onko muilla sitä että on vaikea ymmärtää miten masennus on sairaus? En oikein ymmärrä sitä miten alkoholismikaan on sairaus (isäni oli alkoholisti, joka teki itsemurhan ja silloin jo käsittelin asiaa siten että itsemurha oli isäni ratkaisu/päätös, josta en voi olla vastuussa). Äitiini tämä elämäntilanne ei niin vaikuttanut, olivat eronneet jo 10v aikaisemmin. Mutta minuun on vaikuttanut. En yksinkertaisesti osaa pitää masennusta tai alkoholismia samanlaisena sairautena kuin vaikka syöpää. Jos pitäisin, niin minun pitäisi osata olla empaattisempi ja huolehtivampi. Kun pidän niitä enemmän itseaiheutettuna (kuitenkin useamman asian summana, kuten ympäristön, perimän/luonteen, opitun käyttäytymisen, kiintymyssuhteiden jne.), niin " omatuntoni" on puhtaampi ja pystyn suhtautumaan asioihin ulkopuolisena. Miten te muut suhtaudutte masennukseen tautina?



mutta tilanteesi kuvasti lähes samaa kuin mitä oman äitini kanssa elän. Eli samanlainen epävakaa persoonallisuus, drama queen tai kurjuuden kuningatar kuvastavat häntä parhaiten. Jos jokin asia ei mene hänen mielikseen hän päättää aina säännöllisen epäsäännöllisesti kadota elämästämme joka tarkoittaa ettei vastaa puhelimeen tms. Aiheuttaa tietysti hirveän hädän siitä että onko hän enää hengissäkään. Tavallisesti selittää sitten kuitenkin tilanteen niin että emme ymmärrä häntä joten hän yrittää unohtaa meidät. Kuinka voi unohtaa omat lapsensa jotka ovat heikkopäisiä huolesta hänen suhteen? Lastenlasten osalta hän on välillä innokas mummo välillä taas ei halua nähdä ollenkaan (kun emme kuulema halua että hän heitä tapaisi).



Niin miten siis auttaa häntä ja sinua? Hänen auttaminen on melkein mahdoton tehtävä, olet varmasti jo sitä yrittänyt etkä ole onnistunut. Näihin narsisteihin ei mikään tehoa. Itseäsi voit sen sijaan auttaa, eli kehotan hakemaan apua ammattilaisilta. Ei siksi että sinä olisit sairas vaan ettet uupuisi ja sairastuisi. On äärettömän rankkaa olla pienten lasten äiti ja samalla äiti omalle äidilleen. Äitinä käy koko ajan läpi omaa lapsuuttaan ja sen aiheuttamaa pahaa oloa. Lisäksi on kuitenkin huolehdittava arjesta pienten lasten kanssa ja tasapainoiltava sen äidin kanssa. Olen itse käynyt pitkän terapian tämän äitisuhteen vuoksi, jokainen meistä sisaruksista on ja ainakin itse koen että siitä on ollut jokaiselle apua matkalla omalaiseen äitiyteen ja tämän hullun äitisuhteen katkaisuun. Oikein paljon voimia sinulle


On tosi rankkaa joutua ainakin henkisesti pitämään huolta mielenterveysongelmaisesta omaisesta, kun jo omassa perhe-elämässä 3 pienen lapsen kanssa olisi varmasti kyllin.



Oma äitini on sairastanut masennusta ja tehnyt muutaman itsemurhayrityksenkin )= Hänellä on myös hiukan noita kuvailemiasi " draama queen" -piirteitä tai ainakin sen verran kipakka temperamentti ja pitkä muisti, mitä tulee häneen kohdistuneisiin loukkauksiin, että noita ikäviä tekstiviestejä on läheiset osansa saaneet. Tiedän siis suunnilleen, mistä puhut.



Meillä tilanne on nykyisin melko hyvä ja äitini on hyvä mummi lapselleni. Mutta ei se kerran syntynyt huoli taida minulta koskaan kadota. Eli kun äitini on allapäin, olen minäkin ja yritän kai liikaakin hyvitellä ja pitää yllä hyvää mieltä, joskus jopa oman parisuhteen kustannuksella. Kaipa omassa ajatusmaailmassani asia menee jotenkin niin, että pelkään edelleen pienenkin mielenpahoittamisen johtavan masennukseen ja sitä kautta itsetuhoisuuteen, vaikka todellisuudessa asia ei ole vuosiin enää näin ollut. Alkaa siis olla kohta enemmän minun kuin äitini ongelma )=



Sinulle vinkiksi (jos et ole jo kuullut) suosittelisin Omaiset mielenterveystyön tukena järjestöä



http://www.omaisten.org/etusivu.php



Paikallisjärjestöjen yhteystiedot löydät tuon etusivun kautta tai googlettamalla.

Järjestö on siis mielenterveyspotilaiden omaisten yhdistys ja se järjestää monenlaista toimintaa aina sopeutumisvalmennuskursseista, keskusteluryhmiin ja tapahtumiin. Avainsana lienee vertaistuki. (;



Jaksamista sinulle ja perheellesi vielä kerran.



vaikkei meillä ihan samanlaista ole ollutkaan.



Onneksi vaikuttaa siltä että minun äitini tilanne on jo aikalailla rauhoittunut. Tai ollut sen verran pitkään melko stabiili, että uskallan jo hieman hellittää..meni pitkään että olin aivan " varpaillani" koko ajan, se on raskasta.

Minulla on ollut ihan " normaali" lapsuus ja nuoruus, voin sanoa onnellinenkin. Ei suuria ongelmia, ei väkivaltaa tai alkoholismia tms.. Ihan tuiki tavallinen perhe, ehkä tavallista rauhaisampikin.

Senkin takia ehkä omakin elämä järkkyi pahasti äidin masennuksen ja lääkeriippuvuuden takia. Yhtäkkiä oma tuttu perhe ja elämä meni aivan päälaelleen, oli kuin painajaisessa olisi elellyt..Odotin silloin esikoistani, ja sekin tuntui niin pahalta että juuri silloin kun itse olisi tarvinnut äidin tukea, se kääntyikin toisin päin.



Kaikennäköistä oli kyllä..myös meidän äidillä taipumusta jonkinasteiseen " draamaan" vai mitä lie...edelleenkin kun juttelee niin HÄNEN asiat putkahtavat lopulta pääasiaksi..Vaikka mitä kertoisi niin aina tulee lopulta hänen asiat, ja hänen sairaudet ym. esiin. Ei taida edes huomata sitä itse. Jos joku sanoo että " olen ollut sairas" niin hän sanoo kyllä ai että, voi voi..ja loppuaika meneekin hänen sairauksien vatvomiseen.

No, mutta siis kun kriisi oli päällä, äitini makasi välillä sängynpohjalla kokonaan. Välillä juoksi eri lääkäreillä hakemassa lääkereseptejä. Itki, ei saanut mitään aikaan, haukkui meidät kaikki läheiset pystyyn vähän väliä, " kukaan ei välitä" , tuhlasi kaikki rahansa jne.

Minä ostin kotihoidontuellani (omakin talous tiukilla) hänelle ruokakasseja kun hän soitti milloin mihinkin vuorokaudenaikaan että ei ole kuin näkkileipää kaapissa. Vein ruokaa, hoidin kela-papereiden täytöt, pakkasin hänen muuttolaatikoita,soittelin lääkäreille ja yritin saada apua äidille, olin itse aivan hajalla ja niin stressaantunut etten ikinä ole ollut. Ja kuuntelin lähes joka kerta syytöksiä miten me tyttäret emme välitä hänestä yhtään, olemme ihan paskoja.. :(



Oli hirveän vaikeaa asettua kaiken yläpuolelle, mahdotonta oikeastaan. Järjellä ymmärsi että tämä on sairas ihminen, ja lääkeriippuvainen kaiken lisäksi. Ei oikein tiennyt mikä mistäkin johtuu.

Mutta kyseessä oli samalla oma äiti, jonka sanomiset satutti pahasti joka kerta, vaikka miten yritti olla välittämättä.

Hyviäkin jaksoja oli välillä, tilanne vaihteli ihan ykskaks päivästä toiseen. Sekin oli tosi raskasta (ja on edelleen) ettei koskaan tiennyt mitä on vastassa jos soitti äidille. Tuli voimakas syyllisyys ja velvollisuudentunne että täytyy tietyin väliajoin soittaa, ettei taas saa kuulla ettei ollenkaan välitä. Ja kun soitti niin joka toinen kerta sai kuulla miten ei ollenkaan välitä eikä ikinä soita (!?) jne..

Siitä meni sellaiset luontevat välit kokonaan. Ja kun äiti oli viikon pari ollut hyvällä tuulella, ja itse jo vähän hellitti ja pystyi olemaan " normaalisti" hänen kanssaan, sitten taas rysähti ja kaikki oli päin p:tä.



Nyt on ehkä n. pari vuotta ollut seesteisempää aikaa..Kyllä edelleen äidillä on näitä masennuskausia, että muutaman päivän nukkuu putkeen jne. Mutta harvemmin. Tai lyhyemmän aikaa, ja ilmenee lähinnä siitä ettei oma puhelin soi. Hirveää sanoa, mutta olen oppinut välttämään äitiä näinä aikoina. Kaikille parasta että silloin levätään ja ei pidetä yhteyttä, sitten taas yksi päivä äiti seisoo oven takana pirteänä. Ei tule kuin mielipahaa ja stressiä jos liikaa yritän itse vaikuttaa asioiden kulkuun :(



Tulipahan nyt omaa tarinaa, ja tuskinpa oli sulle ap juuri hyötyä.. :/ Mutta on kokemusta siitä kuitenkin, miten yksi ihminen saa kaaoksen aikaan koko lähisuvussa..tyypillistä myös äidilleni, että viimeiseen asti saa jännittää mahtaako tulla esim. lapsen nimppareille tai jotain. Olen jo oppinut etten ikinä sano esikoiselle suoraan että " mummo tulee tänään" . Niin monta pettymystä tullut. Joko jätän ihan viime tinkaan kertomiset, että on jo varmaa, tai sitten sanon " saattaa ehkä mahdollisesti" tulla... :( Surullista, mutta en luota äitiini tässä suhteessa yhtään.

Enkä vieläkään pysty sanomaan mistä nuo kaikki pahimmat ongelmat johtuivat. Todennäköisesti kunnon " Cocktail" ; masennusta, riippuvuusongelma, muita mielenterveysongelmia ja kertakaikkiaan hankala luonne.



Mutta jaksamista sinulle kuitenkin!!

Niin ja se on vielä tosi ikävää, että äitini on erittäin pitkävihainen ja kaivelee vuosien/vuosikymmenien takaisia sanomisia, ja syyllistää niillä. On mm. muistutellut minua teini-iän sanomisistani mikä on mielestäni ihan väärin, koska olin täysin keskenkasvuinen silloin. Hän on ollut elämänsä aikana myös useiden ihmisten kanssa täysin välit poikki, mm. anoppinsa ja veljensä. Tämäkin kertoo mielestäni hyvin hänen luonteestaan.

Meillä äitini ei ole niin paha, varsinaisia kohtauksia ei saa ja lääkehoidolla sai jonkinlaisen elämänilonsa takaisin 2-3v:ssa (ennen sitä tuli mieleen meillä ollessa koiranpentu, joka kulki jatkuvasti perässä ja inisi). Marttyyriasenne on ja loukkaantuu helposti ja kääntää kaiken itseensä ja kaikki pyörii hänen ympärillään. Käytös on muuten normaalia, jossei välita puheista tai kuuntele tarkemmin (jokunen sukulainen häpeää jo sen verran että on ohjeistanut juhlissa häntä " ettei saa puhua" ). Toimintatarmo pysyy harrastusten ja tarkan päivärytmin myötä. Välillä hänellä on tosit välit poikki yhden sun toisen ihmisen/sukulaisen kanssa, joka on " kateellinen" hänelle. Toisen tyttärensä, siskoni kanssa on välit olleet poikki jo täysin monta vuotta- mutta tämä on lähinnä siskoni päätös.



Itse jaksan sillä että äitini elämä on hänen elämäänsä ja minun elämäni on minun elämääni. Kyselen kyllä häneltä vointia ja kutsun kylään/käymme. Mutta en koe olevani mitenkään vastuussa hänestä ja en ole valmis auttamaan sen kummemmin. En yritäkään ymmärtää häntä, koska en koskaan kuitenkaan opi ymmärtämään. Taidan olla aikasen tyly teihin muihin verrattuna. En tunne sen suurempaa tunnetta äitiäni kohtaan. Mutta luulen että se juontaa jo lapsuudestani, jolloin en koskaan oppinut muodostamaan läheistä/luontevaa suhdetta ätiini.



Minun elämässäni äitisuhteeni mietitytti eniten esikoisen syntymän jälkeen. Tällöin tuntui että tein pesäeroa äidistäni ja annoin itselleni lopullisesti olla ymmärtämättä häntä äitinä. Tällöin myös ajatukset omasta äitisuhteesta pyörivät päässäni vaivaten ensimmäistä kertaa murrosiän jälkeen, välissä olin aktiivisesti yrittänyt unohtaa hänet. Samalla äitini masennus oli diagnosoitu- onneksi hänellä itsellään on mieletön kiinnostus kaikkia tauteja kohtaan (niistä hän voi puhua tuntikausia ja hänellä itselläänkin on omasta mielestä vaikka mitä), joten hän haki itse apua (tosin päästääkseen töistä sairaseläkkeelle). Eli ehkä tuo äidin sairastelun vaihe vaikutti myös osuen esikoisen syntymän/vauva-ajan vaiheeseen. Mutta vaikka pääni sisällä kuinka järjestelin asioita, niin en silti tuntenut olevani vastuussa äidistäni. Ja pahin on äitini osalta takana, elämänhallinta alkaa olla jo kohdallaan, vaikka sosiaaliset suhteet ovatkin umpisolmussa vähän väliä.

Kaikki tai ainakin suurin osa noista " oireista" tai käyttäytymismalleista sopii omaankin äitiini; hankalaa on. Masennus tuntuu olevan nykyään se virallinen syy johon apua haetaan tai josta voidaan puhua, sen syy/seuraus voi sitten olla persoonallisuushäiriö tai päihdeongelma mutta niistä ei puhuta/haeta apua. Oman äitini (ja siten meidänkin) ongelmien taustalta on paljastunut pitkäaikainen ja erittäin ikävä lapsuudenaikainen seksuaalinen hyväksikäyttö johon liittyi myös sitten kai aikamoinen perhehelvetti noin muutenkin. Koko sisarusparvi oireilee nyt vanhoilla päivillään monin tavoin, osa hurahtanut kiihkeään uskonnollisuuteen, toisilla " masennus" + muita häiriöitä, koko tapahtumien kieltäminen ja vaikkapa ex-puolisoiden demonisointi, joku juo jne. Surullisia kohtaloita; tsemppiä teille.

Että minua helpotti erään erikoissairaanhoitajan kommentti (oli vastaus lähettämääni viestiin netissä), kun oli lukenut kirjoitukseni. Taisi olla minun " hätähuutoni" pahimman kriisin aikana.. Että kaikesta huolimatta (vaikka äitini on masentunut jne.) HÄN on itse vastuussa omasta elämästään, EN minä! Loppujenlopuksi se viimeinen vastuu on hänellä. Minä en voi enkä kykene muuttamaan toista ihmistä, piste. On ajateltava myös omaa jaksamista, ettei mene oma mielenterveys samalla.



Mielenterveyspotilaiden omaisten voinnista voisi huolehtia kyllä enemmän. Heillä on siinä vähintään yhtä suuri kriisi kuin itse potilaalla :( Se että masentunut saisi kunnon hoitoa nopeasti helpottaisi kummasti myös omaisen elämää, ja se että masentuneen tilasta saisi edes jotain tietoa myös omaiset- ilman sairastuneen lupaakin.

Hirveää oli kun äitini (vihdoin) pääsi muutamaksi päiväksi sairaalaan yhden kerran, ettei sen jälkeen omaisille puhuttu mitään. Törmää siihen vaitiolovelvollisuuteen..joka toisaalta on hyvä, mutta sitten taas masentunut saattaa hyvinkin kieltää kaiken tiedon annon " koska kukaan ei hänestä välitä" jne....vähän hullunkuristakin. Emme esim. saaneet tietoa milloin äiti pääsee sairaalasta pois, ellei hän itse olisi kertonut..!



Vaikeita, raskaita asioita. Näköjään kumpusi minunkin syövereistä taas juttua, vaikka näistä ajoista on jo muutama vuosi...



Yritä olla itsellesi armollinen ja terveellä tavalla itsekäskin välillä!! Huolehtia saa ja voi..mutta kohtuudella!

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat