Uskallanko sittenkin?

Vierailija

Meillä on 2-vuotias ihana poika. Odotusaika oli raskas, olin vuodelevossa vkosta 24 eteenpäin. Poika pysyi kuitenkin kyydissä loppuun asti :x Tässä siis ensimmänen murhe. Kukaan ei osaa varmuudella sanoa, että toistuuko tilanne. Minulla oli siis supistuksia, jotka pehmensivät paikkoja, lyhensivät kaulaa ja sisäsuu lähti avautumaan.



Synnytys käynnistettiin tipalla ja spinaalin sain lopulta. Sen laittoin niiiiiiin elämäänsä kyllästynyt anestesialääkäri ja ensin jotenkin väärin. Vauva ei tullut ponnistuksista huolimatta ulos ja kätilöt vaan käskivät ponnistamaan ja jaksamaan. Ihan kun en olisi kaikkea yrittänyt. Lopulta vauva otettiin imukupilla ja välilihanleikkauksen lisäksi repesin. Haavakin vielä tulehtui.



Vauva oli väärässä tarjonnassa, ei olisi tullut ilman imukuppia, sanoi kätilö seuraavana päivänä...



En ole ikinä ollut niin kipeä, kun silloin olin. Mutta nyt teidän, että siitäkin selviää, vaikka aikaa se vie paljon. Onneksi vauva oli terve, sehän se tärkein oli tietysti. Sillon päätin ja mieskin päätti, että ei enää ikinä.



Nyt muutama kuukausi sitten ensimmäisen kerran synnytyksen jälkeen mieleen nousi ajatus toisesta lapsesta. Siis joskus vuoden tai kahden päästä ehkä. Haluaisin kovasti kuulla kokemuksia vastaavasta tilanteesta, jos jollakin on ollut.



Johonkin täytyisi tietysi ensin mennä juttelemaan niin fyysisestä kuin henkisestäkin puolesta, mutta mistä sitä aloittaa? Ehkä me ei ikinä toista lasta uskalleta lähteä yrittämään, mutta jotenkin nyt tuntuu, että ajatukset on ihan kesken ja sekaisin.



Tulipas pitkä pätkä, kiva jos joku jaksoi lukea :)

Kommentit (1)

Vierailija

...eli jokaisen omat tuntemukset on ne oikeat, vaikka "faktat" olisivatkin samat. Se mita yksi "uskaltaa" samoilla kokemuksilla ei ole sama kuin mika toisesta tuntuu hyvalta.



Nama siis ihan alkukaneetiksi: mulla on itsellani ollut monia samoja ongelmia kuin sinulla, ekasta raskaudesta olin 4 viikkoa vuodelevossa, tokassa jo vkosta 24 alkaen kuten sinakin, ennenaikaisen synnytyksen uhan vuoksi. Eka synnytys oli myos pitka, ikava ja raju: vauva vaarassa tarjonnassa, epiduraali annettiin vasta useamman tunnin aktiivisynnytyksessa karvistelyn jalkeen kun todettiin etten kaytannossa pysty kivulta tekemaan yhtaan yhteistyota katilon kanssa... aktiivivaihe kesti lopulta 13h, vauvan sydanaanet laski, ja pihdit oli jo laakarilla kadessa kun vauva lopulta syntyikin ihan luonnollisesti ilman "apuja"... ensisynnyttaja kun olin, en osannut vaatia parempaa, vaikka nain jalkikateen mielestani otettiinkin ihan turhia riskeja. Lisaksi repesin kai suomalaisen mittapuun mukaan III:nen asteen repeamalle (synnytin esikoisen Saksassa), episiotomiasta huolimatta. Silti _mina_ en kokenut tata esteena uudelle raskaudelle, ja kakkosta alettiin yrittaa esikoisen ollessa noin 1-vuotias (vasta vuoden paasta tosin tarppasi). Kakkosraskaus olikin sitten viela paaaljon vaikeampi, jouduin ekan kerran vuodelepoon jo alkuraskaudesta kun todettiin etta verenpaineeni on 190/120 eli hengenvaarallisen korkea seka minulle etta lapselle. Paineet saatiin kuitenkin rankoilla laakkeilla laskuun ja sain nousta jalkeille viiden viikon makaamisen jalkeen. Olin ollut n. kk:n jalkeilla kun ennenaikaiset supparit veivat vuodelepoon, tiputukseen ja sairaalaan, jossa sain jo kortisonit jne. mutta jotenkin tilanne kuitenkin pysahtyi vkolla 28 ja sain palata kotiin; supistuksia estavia laakkeita jatkettiinkin sitten raskauden loppuun saakka ja olin kotona vuodelevossa; poika syntyi kuitenkin onnellisesti viikolla 37. Itsellani todettiin pojan ollessa puolivuotias munuaisvaltimon ahtauma (joka aiheutti siis tuon verenpaineen hurjan nousun) joka korjattiin pallolaajennuksella ja stentilla; syon verta ohentavia laakkeita lopun elamaani stentin tukoksen estamiseksi. Saattaa olla etta tuo ahtauma on synnynnainen "yksittaistapaus" mutta voi myos olla etta kyseessa on joku muutamasta harvinaisesta sairauksesta jotka aiheuttavat valtimoiden ahtaumia jo nuorehkoilla naisilla.



Taman piiitkan tarinan kerron siis siksi etta _kaikesta tasta huolimatta_ itse haaveilen aktiivisesti kolmosesta... ;-) Itse asiassa olenkin varannut ajan muutaman viikon paahan perinatologille (=riskiraskauksiin erikoistunut gyne, joka seurasi jo kakkosraskauttani) koska haluan keskustella hanen kanssaan raskautumisen mahdollisuudesta ja sen riskeista (en siis tassa omassa tilanteessani uskalla raskautua kuitenkaan ihan "omin pain" ilman erikoislaakarin lupaa). Mutta kuten jo alkuun painotin, minusta _sinun_ pitaa tehda niikuin _sinusta_ hyvalta tuntuu. Oma tarinani on vain tarkoitettu rohkaisuksi, jos sita haluat/tarvitset. :)

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat