Vierailija

Monta vuotta ollaan oltu jo naimisissa ja pari yhteistä lastakin. Tiedän, ettei mies ole kauhean kiinnostunut puuhailemaan poikani kanssa (ed. avioliitosta), koska kokee, että ovat luonteeltaan niin erilaisia. En ole pakottanut ja onneksi pojalla on toimiva suhde isäänsä ja sinne toiseen perheeseen. Pääasia, että on tultu toimeen.



Nyt sai ukko tunnustettua mulle, että " pojan naama vituttaa" eikä kestä sitä lähellään yhtään, kun alkaa heti ärsyttää. Tuntuu niin pahalta. Omat lapset tärkeitä ja teki tänään sen, että otti omansa uimahalliin ja jätti poikani kotiin ITKEMÄÄN. Saatiin juteltua pojan kanssa, joka ensimmäistä kertaa tunnusti, ettei pidä isäpuolestaan eikä voi ymmärtää mitä pahaa hän on aina tehnyt, kun toinen ei edes katso päin.



Oikeasti, eivät sano toisilleen edes tervehdyksiä, mies vaan ärisee sille. Omat lapset korostetun tärkeitä, jolloin eriarvoisuus näkyy räikeästi. Itse yritän olla tasapuolinen, mutta on vaikea keksiä yhteistä kivaa puuhaa eri ikäisille lapsille.



Tunnelma latistuu heti, kun mies tulee kotiin. Poika luikkii huoneeseensa ja pyytää päästä isälleen heti kun mahdollista. Oikeasti se on kiltti poika, koululainen, eikä ikinä sano vastaan eikä rumasti. Vähän huolimaton se on ja hidas, hahmotusvaikeuksia ja muuta. Rakastan sitä mielettömästi juuri sellaisena.



Onko meidän uusperheellä mitään toivoa? Pitääkö yhden ihmissuhteen takia rikkoa tämäkin perhe?

Kommentit (9)

Sitä mietin niin monesti itsekin. Ärsyttää, kun jättää kuulemma kengät huonosti eteiseen, ei muista vetää aina vessaa, jättää astiat pöydälle, juttelee aina tietokonepeleistä ja muutenkin on kuulemma " huolimaton nörtti" . Näistä hänelle aina muistutetaan, mutta oppiminen on vaikeaa, kun ajatukset ovat muualla. Paljon omissa maailmoissaan, puhuu hitaasti jne. MUTTA: hän on lapsi. Oppii koko ajan. Minä äitinä en tarvitse suorituksia, rakastan juuri sellaisena. Joskus silti tuntuu, että suorituksetkaan ei miehelle riitä. Kun käyttäytyy hyvin, ei ansaitse kehuja. Vain haukut jäävät hetkellisesti pois.

puhumaan? Siitä saattaisi ihan oikeasti olla apua.

Miehesi pitäisi oppia arvostamaan lapsesi hyviä puolia ja hyväksyä tämä virheineen. Lapsesi varmaan arvostaisi isäpuoltaan jos tämä hyväksyisi hänet.



Asuuko poika kanssanne? Jos pulmat jatkuvat olisi hänelle parempi muuttaa isänsä luokse. Isäpuoli syö muuten hänen itsekunnioituksensa ja tulevaisuudessa voi tulla rajujakin yhteenottoja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Eihän noin voi jatkua. Aikuiset tekee perheen sellaiseksi kuin se on. Jos jollakin lapsella on noin huono olla perheessä.. Perheterapiaa? Miehen ja pojan on saatava asialliset välit aikaiseksi, ja kyllä se on aikuisen vastuulla se. Jos miehesi haluaa perheenne koossa pitää, on hänen oltava valmis itse muuttumaan.

En olisi katsonut hetkeäkään tuollaista miestä, joka ei hyväksy minun lastani. Meillä onneksi mieheni pitää myös sitä " minun lastani" ihan kuin omanaan, vaikka oikea isäkin on kuvioissa. Itseasiassa mieheni kertoo kysyttäessä, että " Meillä on kolme lasta..." tai " On minulla vaimo ja kolme lastakin..." vaikka vain kaksi on yhteisiä. Arjesta tai miehen käytöksestä ei huomaa ettei esikoinen ole hänen oikea lapsensa.



Minusta asian kuuluu olla noin. En voisi antaa kenenkään tehdä lapselleni tuollaista henkistä väkivaltaa, kuin miehesi tekee pojallesi. Ymmärrätkö miten lapsesi itsetunto kärsii tuollaisesta? Älä laita miestä lapsesi edelle. Lapsi on kuitenkin lapsi, eikä voi valita asuin ympäristöään. Tai jos haluat kaikesta huolimatta pitää tuollaisesta miehestä kiinni, päästä edes lapsi oikean isänsä luokse asumaan. Jos kerran siellä hänet hyväksytään, eikä erotella minun sinun lapsia. Säilyisi lapsenkin itsetunto ja pärjäisi paremmin elämässään myöhemmin.

Olen sanonut pojalle, että jos meillä on paha olla, voi muuttaa isälleen enkä vastusta sitä, vaikka kamalaa se olisikin. Poika ihan kauhistui ajatuksesta ja sanoi ettei ikinä. Minä, äiti, olen kuulemma niin tärkeä ettei voisi kuvitellakaan asuvansa eri paikassa. Halaamme paljon ja juttelemme. Asuimme aikoinaan kaksin vuosia ja olemme kiinni toisissamme. Tuntuu kuin jotenkin olisin pettänyt hänet, kun elämänsä tämmöiseksi olen muuttanut.



Perheneuvolaa olen miehelle ehdottanut, mutta kieltäytyy ehdottomasti. Ajattelin mennä yksin jotain apua ajatuksiini hakemaan.

voi tuollaista syrjimistä hyväksyä. jos olisin sinä pistäisin miehen ojennukseen. Vai onko miehesi ja hänen tunteet tärkeämmät kuin poikasi?

Miksi miehesi ei pidä lapsestasi onko hän jonkinlainen uhka miehellesi ja hänen itse tunnolleen? Eikö miehesi kestä menneisyyttäsi jota poikasi tuo toistuvasti mieleen ehkä??? Jos haluatte pysyä kokonaisena perheenä niin miehesi täytyy selvittää tunteensa miksi tuntee näin lasta kohtaan ja käsitellä sen ja päästä yli ja ehkä sitten päästä parempaan suhteeseen hänen kanssaan. Jos miehesi rakastaa sinua hän kyllä tekee sen vuoksesi. Hänhän loukkaa sinua pahimmalla mahdollisella tavalla mitä voi naista joka on äiti.



Toivon että poikasi saa paremman perheen teidänkin luona jos miehesi on jästi ja sinäkään et aijo hänestä erota jos hän ei muutu niin parempi on että poika muuttaa isänsä luokse.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat