Seuraa 


meillä on tuon ikäinen erittäin iloinen mutta tempperamenttinen tyttö. Ihan viime aikoina on kuitenkin tullut kuvaan aivan tajuttoman voimakkaat " uhma" kohtaukset. Yritän mahdollisimman paljon ettei koko päivä menisi pelkäksi kieltämiseksi mutta aina välillä tulee tilanteita joissa on aivan pakko kieltää tai ottaa jokin esine pois. Tästä seuraa AIVAN TAJUTON suuttuminen esim. 20 minuuttia putkeen kirkumista, jolloin halaaminen yms. vain pahentavat asiaa. Kaikki menee hyvin, jos saan hämättyä esim. niin että pyydän laittamaan esineen johonkin tai sulkemaan jonkin oven etc. ja sitten kiittelen ja kehun kuinka hyvin tyttö auttoi äitiä mutta välillä epäonnistuu..



Siis, onhan tuollainen varmasti normaalia mutta yllätti ensimmäisen lapsen äidin. Ja joo, varmaan pahenee oikeassa uhmaiässä. Mutta kysymys kuuluu, onko tuollainen jotenkin ikään kuuluvaa jo nyt?

Kommentit (8)

" Onneksi" on muitakin... Paljon on tuttavapiirissä lapsia, mutta välillä hävettää suuresti, kun oma tyttö saa kunnon raivarin kun ei saa mitä tahtoo.



Neiti on kohta 1v4kk, minusta nämä valtaisat raivarit alkoi pikkasen jälkeen vuotispäivän. Aluksi huusi niin, että oksennuskin erittäin usein tuli. Tuntui tosi kamalalta... Ja meillä myös lyödään päätä lattiaan, mikä myös näyttää kamalalta... Neiti on tosi rauhallinen tapaus muutoin, oma tahto vaan on tosi kova ja pinnakin palaa häneltä nopeasti. Olen usein tosi avuton, koska en halua ruokkia lyhyttä pinnaa ja omaa tahtoa antamalla aina mitä haluaa. Kai tämä on suurelta osin luonnekysymys? Olen miettinyt, oppiiko lapsi, että voi raivota, jos sitä harhauttaa kysymällä, missä on kissa tms? Vaaratilanteita tulee, kun saa raivarin syöttötuolissa, ostoskärryissä, tms, kun heittäytyy salamannopeasti selkä kaarella :(



Minkähänlainen uhma täällä vierailee vuoden-parin päästä...?

Piti vielä ylläolevaan lisätä, että tuohon oman tahdon osoitukseen liittyy meillä myös muuta kuin pelkkiä raivareita.



Esim. kun tyttö tietää, että joku asia on kielletty, niin odottaa, että saa vanhemman huomion ja sen jälkeen ilkikurisesti hymyillen tekee kiellettyä asiaa. Tai vaihtoehtoisesti tekee kielletyn asian ja sen jälkeen katsoo olkansa yli, näkeekö kukaan ja jos ei, niin uudestaan.



Esim. ruokapöydässä yritän kieltää ruuan sotkemisen hiuksiin. Välillä tyttö tapittaa minua suoraan silmiin ja hitain harkituin liikkein vetää täyden lusikan pitkin päätään ja tukkaansa... Ei äiti aina tiedä suuttuako, itkeäkö vai nauraa (;

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Meillä myös neiti 1,3v. Erittäin helppo ja aurinkoinen tapaus, mutta pari päivää sitten sai juuri kuvaamanlaisesi kiukkukohtauksen. Tempeeramenttisen isoveljen kohdalla olen kyllä tuollaiseen tottunut, mutta Neiti-aurinkoisen kohtaus hämmästytti todella. Kiva kuulla että muilla samanikäisillä esiintyy myös " varhaisuhmaa" . ;)



t:Kaneli

Sympatiseeraan!Ei välttämättä kuulu ikään. Toki jonkinlaista esiuhmaa varmaan aika monella, mutta paljolti luonnekysymyskin. Minulla kaksi lasta ja nyt tämä kuopus on selvästi tahtolapsi, esikoinen ei ollut. Eli eroja todella on. Minäkin olen välillä pulassa ainaisen tahtoamisen ja huudon kanssa. Mitä olen oppinut niin olen siivonnut paljon kiellettäviä asioita pois. Eli ei tarvi kaiken aikaa juosta perässä ja kieltää. Sen sijaan saa touhuta vapaasti, kun on turvallista ja " taaperovapaata" . Suosittelen. Ja toiseksi, kun tahtoo ja huutaa jotain niin välttämättä en reagoi mitenkään niin jonkin ajan kuluttua lakkaa itsekseen huutamasta ja alkaa tehdä muuta. Nämä kaksi keinoa pelastavat meidän arkea. Poikakin pikkuhiljaa oppii, ettei aina saa, mitä haluaa, vaikka kuinka huutaisi. hermoja se kyllä kysyy, koska huuto on kamalan kovaäänistä!

Psykologian oppikirjassa on kerrottu " uudelleen lähentymisen vaiheesta" , joka alkaa yleensä n. 15 kk iässä ja jatkuu 2-vuotiaaksi. Äidistä tulee yhtäkkiä taas tärkeämpi siten, että äidin rakkautta aletaan " koetella" esim. tekemällä jotain kiellettyä ja käskyttämällä tms. Tämä on ns. sisäsyntyistä eroahdistusta. Lapset kuitenkin käsittelevät tämän vaiheen synnyttämiä ristiriitaisia tunteita itsestä ja äidistä eri tavoin, toiset itkevät enemmän, toiset vetäytyvät omiin leikkeihin.



3. ikävuotena onkin sitten yksilöitymisen vaihe, jolloin luovutaan kaikkivoipaisuuden kuvitelmista, siitä tulee toisenlaista uhmaa.



Lähde: Psyyke (Vilkko-Riihelä)



Eli tervettä, tervettä, joskin temperamentilla maustettua - jollain on chili, jollakulla vanilja ; )

Meidän 1,5-vuotias pikkuneiti on varsin pippurinen. Ihan jokainen asia pitäisi saada tehdä itse ja jos yrittää auttaa, tyttö hermostuu. Jos taas ei itse onnistu, hermostuu siitäkin. Neidin elämä on juuri nyt yhtä turhautumista ja kiukkua täynnä: huutoa, kiljumista, itkua ja selkä kaaressa lattialle heittäytymistä. Tämän tahtoiän alkaminen ei tällä kertaa tullut yllätyksenä, sillä tyttö on aina ollut varsin tahtovainen. Mutta muistan kyllä esikoisen ajoilta, miten hämmentynyt olin, kun yhtäkkiä aurinkoisesta lapsesta tulikin kauhea huutaja.



Tsemppiä vaan kaikille tahtovaisten äideille! Oikeastaan välillä aika huvittavaakin, miten pieni ihminen voikin olla jostain niin kiukkuinen :).

Ihan samanlaista on ollut jo muutama kuukausi takaperin. Kun suututaan, niin suututaan lujaa ja mikään ei auta. Ehkä nyt viime viikkoina on pikkuisen hellittänyt...



Kauppareissullakin saattaa suuttua 10 kertaa ja kirkuu täyttä kurkkua vaikka kuinka pitkään. Juuri noin hämäämällä yritetään saada kiinnostus muualle, kun suuttuu jostakin. Mutta aina ei auta sekään ja toisaalta ei sitä aina voi olla keksimässä jotain muuta kivempaa. Kyllähän suuttua saa, mutta onhan tuo " pelottavaa" . Lisäksi meillä hakataan päätä seinään/lattiaan kun kielletään jostain tai asiat ei mene niin kuin tahtoo.



Muuten on vilkas ja eloisa tapaus ja usein hyvällä tuulella.



Nyt kun pikkuisen enemmän osaa itse jutella, niin sekin auttaa. Tietää jo mitä tarkoittaa ym. Pienempänä itki usein, ehkä se oli jo tuota samaa temperamenttia, mutta sitä ei tajunnut :)

Meillä myös temperamenttinen ja aikaisin oman tahtonsa löytänyt 1v 3kk neiti (= Kiva kuulla samanlaisia kokemuksia muiltakin.



Ihan noin pitkiä (20min) raivareita ei ole saanut. Mutta jaksaa kyllä kiljua ja rimpuilla aika pitkään haluamansa tavaran (esim. äidin kännykkä) perään. Minusta tämä on toisaalta hauska osoitus lapsen muistin kehittymisestä. Pienempänä himoittu kännykkä unohtui, kun antoi toisen tavaran käteen, mutta nyt muisti riittää sen verran, ettei asia unohdukaan enää, kun känny häviää näköpiiristä (; Mielestäni selvä muutos tässä tapahtui 1v-päivän kynnyksellä.



Rasittavaakin tuo voimakas tahto on, kun tytöllä ei ole vielä sanoja. Sormella kovasti osoitetaan ja " komennetaan" ja volyymi vaan pahenee, kun ei äitiparka heti tajua, mistä on kyse.



Tsemppiä kaikille muillekin pikku-uhmisten vanhemmille! Kyllä se tästä huumorilla ja ajan kanssa (toivotaan)

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat