Vierailija

Asia on ystäväpiirissä selkeä tabu, kukaan ei uskalla sanoa mitään vaikka tämä rakas jo lapsuudesta asti ystävämme huutaa lapsistaan toiselle, neljävuotiaalle pojalle jatkuvasti. Ja kaikesta. Ja tämä ei ole mitään pientä sanomista vaan ihan oikeaa kovaäänistä miltei mielipuolista huutamista milloin mistäkin asiasta, aivan pienestäkin.



Ystävän itsensä mielestä lapsi on vain niin hankala että tätä pitää kasvattaa kovalla kädellä, mutta objektiivisesti tilannetta tarkastellessa huomaa että poika on jo ihan säpsy ja stressaantunut odottaessaan seuraavaa karjuntaa.



Ystäväni käytös on niin raskasta että se pilaa oikeasti koko tunnelman silloin kun ollaan yhdessä. On kuin huoneessa olisi humalainen jonka käytöksestä ei yhtään tiedä mitä odottaa. Kaikki muut aikuiset ovat sydän syrjällään lapsen puolesta, mutta kukaan ei uskalla sanoa asiaa ääneen.



Mitä ihmettä tehdä...?



Kommentit (23)

tuo sinun toiminta on erittäin lapsellista. En todellakaan suosittele mitää postia laittaa. Tietysti asia on eri jos laitot ihan reilusti myös oman nimesi perään, siis että kaveris näki että keltä posti on tullut.



Minun tuttava piirissä on yks tosi sairas nainen joka lähetelee kirjeitä nimettömänä ja soittelee nimettömiä puheluita ihmisille. On niin tietävinää miten toisten pitäs lapsensa kasvattaa ja miten toisten tulisi elämä elää, mutta oma elämä on ihan sekaisin, ei pysty normaaleja päivä askareita itse toimittaa, elää lasten kanssa sotkussa (isoja lapsia) ja osa on otettu huostaan. Moni ongelmaisia lapsia hällä.







Tämän jälkeen en kyllä ole ymmärtänyt noita kirjeitä johon ei voi reilusti laittaa lähettäjää. Ja reilusti puhua kasvotusten. Ystävä ei ainakaa toimi noin!!

Miten niin täällä roiku? Kirjoitin tänne juuri sen takia että ehkä joku on ollut vastaavassa tilanteessa, puolin tai toisin, ja voisi kertoa ajatuksiaan asiasta.



Ja kenelle annan tukeani? Huutavalle ystävälleni vai lapselle jolle huudetaan? hemmetti soikoon, etkö voisi ehdottaa miten ja millaista tukea voisin antaa sen sijaan että kirjoitat vain jotain tylyä aikasi kuluksi.



Ja samaa mieltä olen , hitsi vie en mitään kirjeitä kirjoita, kyseessä on rakas ihminen jonka elämään haluan kuulua jatkossakin, myös molemmat lapsensa ovat minulle rakkaita.



Jos puutun tilanteeseen väärällä tavalla, ystäväni voi katkaista välinsä minuun ja samalla menetän yhteyden myös lapsiinsa jotka ovat tärkeitä myös omalle lapselleni.



Ei kaikki ole niin mustavalkoista, oikeassa elävässä elämäss täytyy osata ottaa kaikki osapuolet huomioon eikä vain jyrätä kuin mikäkin jästipää.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kuulin yhteiseltä tutulta että tilanne on pahentunut ja jo ihmettelee kaikki muutkin asiaa. Huostaanottoilmokin oli tehty. En minä.



Koska äidillä on asperger ajattelin valottaa kirjallisesti ja pelastaa tytön elämän.

ei kaikki lapset traumatisoidu huutamisesta, sen sijaan juuri heidän vanhempansa ovat riskissä yhä koveneviin otteisiin. Suurin osa lapsista normalisoi huutamisen, toisinsanoen, he oppivat itsekin huutamaan, mutteivät näe siinä mitään kummallista tai ihmeellistä. LAITA NYT PERKELE NE KENGÄT JALKAAN on sama kuin laitatko kengät jalkaan, huutamienn siis menettää uskottavuutensa ja voimakeinoasemansa.



Huutamalla saa aikaan välinpitämättömiä lapsia, ja se ärsyttää yleensä eniten niitä huutavia vanhempia, samalla, kun he ihmettelevät, miten he ovatkaan saaneet niin välinpitämättömiä lapsia.

Niinpä, olen miettinyt voinko sanoa ettei huutaisi. Onko olemassa joku raja , missä vaiheessa voi ja saa puuttua toisen kasvatusmenetelmiin? Ihmettelen myös ystäväni aviomiestä, miksei menen välliin tilanteissa, puolustamaan lastaan ihmiseltä jolla nuppi viiraa ihan selvästi.

Kolmetoista, tuo sun kirjoitus kuulosti hyvin tutulta. Eli niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan...kirjaimellisesti.



Lapselle on huudettu ihan pienestä vauvasta asti (esim kun ei hankkinut nukahtaa päiväunille tai kiemurteli hoitopöydällä vaippaa vaihdettaessa) joten kyllä, pojalle tämä elämisen muoto on siis täysin normaalia. Ja se siinä kauhistuttaakin. Lapsi kuvittelee että on normaalia sietää huutamista jatkuvasti, ja tosiaan itsekin reagoi erittäin äärimmäisesti tilanteisiin koska on moisen mallin saanut.



Itse olen kasvanut perheessä jossa sai aina jännittää huutamista, varoa ja pelätä vanhemman kummallista käytöstä, ja itse vasta aikuisena tajusin että muunkinlaista elämää on olemassa. Oli ihanaa päästä asumaan omilleen ja aikuistua, tuli rauha.



Ja kuules seiska, miten kuvittelet auttavasi asiaa ämmittelemällä ja haukkumalla. Et ole itse ollut tässä tilanteessa, et voi tietää miten vaikeaa se on mennä sanomaan ihmiselle jonka olet tuntenut koko ikäsi, että hei onko sulla mielenterveysongelma kun käyttäydyt aivan kamalasti lastasi kohtaan.

Äiti on liian lähellä tilannetta eikä oikeasti tajua käytöstään. Kertokaa hänelle kuinka ahdistavaa hänen käytöksensä on, ei hän ole ajatustenlukija.

Jos et kehtaa suoraan sanoa, käy hakemassa kasvatusopas, josta löytyy kyllä huutavan äidin vaikutus lapseen. Kopioit sivut ja lähetät postissa.



Olen kerran tehnyt eräälle tutulle saman. Sanoin saman myös suoraan (äiti on lepsu ja lapsi tekee mitä huvittaa), mutta kun äiti ei reagoinut - lähetin postia.



Tee se lapsen takia! Voit pelastaa yhden ihmiselämän.

Käyttääkö ystäväsi ollenkaan tällaisia muita keinoja nelivuotiaan kanssa?



Minä - jos käytännössä saisin kerättyä riittävästi rohkeutta - tekisin kaksi asiaa: sanoisin ystävälleni suoraan, että hän huutaa lapselleen hurjan paljon ja että minun mielestäni hänen kannattaisi kerta kaikkiaan kokeilla vaikka jäähypenkkiä sekä palkkiojärjestelmää - se on aikuisellekin paljon mukavampaa. Toiseksi puhuisin joka tapauksessa asiasta miehelle, koska on tärkeää, että lapsella on kotona joku puolustaja ja turva.



Ja jos et meinaa rohjeta tehdä tällaisia asioita, vetoan omaan aikuisuuteesi: puolusta sinä lasta kun kukaan muu ei puolusta. Minä nostan hattua sinulle!

saisit ystävääsi tuettua, etkä vain kritisoitua. Se nyt on helppoa vain todeta, että lopeta, tuo on väärin. Mutta ei siitä riitä evästä oikeasti muuttamaan tilannetta. Eikä mitään nimetöntä postia. Musta oli ihan herättävää tuo, jos sanot, että muut huomaa lapsen olevan ihan säpsy. Itsekin huudan lapsilleni paljon, mikä johtuu ihan siitä, että olen niin loppu ja uupunut.


Voisitteko tehdä esimerkiksi niin, että ohjaisitte keskustelun yleisellä tasolla siihen, kuinka huutaminen turruttaa ja menettää äkkiä merkityksensä. Ihmettelisitte, miten teidän omilla lapsillanne muut keinot ovatkin olleet yllättäen paljon tehokkaampia. Kauhistelisitte jotain (kuvitteellista) tuttuanne (esim. isää), joka koko ajan huutaa lapsilleen (valitkaa ainakin eri sukupuoli kuin ystävänne lapsella) ja kuinka lapsi käyttäytyy aina vain päättömämmin ja kuinka niin paljon paremmin tottelee toista vanhempaansa, joka toimii toisin. Älkää välttämättä yrittäkö haastaa äidin käsitystä, että hänen lapsensa on poikkeuksellisen vaikea, vaan ennemmin kertokaa (keksittyjä) menestystarinoita työkavereistanne tms. jotka ovat jotain tiettyä keinoa (esim. Furmanin muksuoppi) käyttäen kesyttäneet ongelmalapsensa.



Jos vihjailu ei auta, juttele suoraan ystäväsi miehen kanssa. Kerro olevasi huolissasi ystäväsi jaksamisesta lapsen kanssa jne. Valitettava tosiasia on, että niin kannatettavaa kuin suoraan puhuminen ja rehellisyys onkin, se ei yleensä toimi, kun yritetään puuttua toisten lastenkasvatukseen. Mikään ei saa ihmisiä suojautumaan tehokkaammin kuin yksikin poikkipuolinen sana heistä vanhempina. Kukaan ei halua ajatella olevansa huono äiti tai isä. Suoraan voi puhua lähinnä, jos on jotain auktoriteettia. Lapsen neuvolatädin tai lastenlääkärin tai opettajan tai lastentarhanopettajan suora puhe voi joskus mennä perille (mutta yleensä ei), mutta ystävien tai sukulaisten taholta johtaa yleensä vain välien pistämiseen poikki ja entistä tiukempaan omien metodien puolustamiseen.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat